Nuo armahaiset vapaaehtoiset...

Mitä olisi seurakunnallinen toiminta ilman vapaaehtoisia?
- Ei varmasti paljon mitään.

Kaikesta huolimatta näiden vapaaehtoisten merkitys tahtoo meiltä työsuhteessa olevilta unohtua liian helposti. Itse poden kyllä huonoa omaatuntoa siitä, että en vieläkään ole oppinut sanomaan kiitoksen sanoja tarpeeksi selvästi. Koetan tässä nyt edes omassa blogissani sanoa ääneen sen kiitoksen, minkä niin helposti muutoin unohdan.

Mistä päähäni pälkähtivät nämä vapaaehtoiset?
Kaikki alkoi oikeastaan eilen, kun menin seurakuntamme keittiön kautta hautajaisiin. Siellä keittiössä oli täysi tohina päällä, kun joukko seurakuntamme aktiivisia naisia oli valmistelemassa seuraavan päivän lähetysateriaa. Täyden työviikon jälkeen he olivat siis heti launtaiaamusta alkaen kattamassa ja  laittamassa ruokaa seurakunnan tapahtumaa varten. Valmistelutyötä oli tehty jo tätä ennen.

Kun sitten menin kirkkoon hautajaisiin, niin siellä oli kanttorin lisäksi neljä kuorolaista tullut paikalle laulamaan hautajaisia. Siis täysin vapaaehtoisesti ilman erillistä korvausta nämä kuorolaiset halusivat tulla lauantaina aamupäivällä kirkkoon laulamaan ja tekemään omalta osaltaan hautajaisista arvokkaan ja kauniin jumalanpalveluksen.

Tässä siis mainitsin ainoastaan Nurmeksen ja eilisen päivän. Yhtä lailla muuallakin seurakunnassani (Juuassa, Valtimolla ja Rautavaaralla) tehdään jatkuvasti arvokasta vapaaehtoistyötä. Tuota työtä tehdään rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan, sekä tietysti auttamisen ja palvelemisen ilosta. 

Meillä on Suomessa 24 seurakuntaa ja kaikissa näissä aherretaan jatkuvasti. Kiitos kuuluu siis hyvin suurelle joukolle. Pidän monia asioita itsestäänselvyyksinä, oli kyse sitten kirkkokahvin järjestämisestä, tiistaiseurojen toiminnasta, nuorisotyöstä, kirkon kaunistamisesta, kuorolaulusta, käsityöistä ja ikonimaalauksesta, luottamustehtävistä, jne.

Mutta koskaan ei saisi pitää liian itsestäänselvänä sitä, että ihmiset antavat arvokasta vapaa-aikaansa näin paljon seurakunnan hyväksi. Tästä kaikesta pitäisi olla erittäin kiitollinen. Tämän blogikirjoituksen myötä haluan kiittää kaikkia vapaaehtoisia ja kannustaa kaikkia jatkamaan tuolla samalla palavalla innolla. Vaikka me papit inhimillisessä heikkoudessa monesti unohdamme sanoa tuon kiitoksen suureen ääneen, niin Jumala onneksi näkee jokaisen ihmisen hyvät teot ja siksi ne eivät koskaan jää vaille lopullista kiitosta.

Arkipäivien rikkaus

Olen etuoikeutetussa asemassa. Asun aivan kirkon vieressä ja vaimoni on kanttori. Minulla on mahdollisuus joka päivä aloittaa työpäiväni aamupalveluksella tai liturgialla ja taas illalla mennä ehtoopalvelukseen (päivä ei välttämättä vielä pääty ihan siihen).

Tässä alkaa vasta hiljalleen tajuamaan, että minulla on mahdollisuus osallistua jostakin sellaisesta mikä antaa minulle paljon voimia näinä kiireisinä aikoina. Tuolla kiireellä en välttämättä tarkoita työkiireitä, vaan sitä kiirettä mikä kuuluu näemmä lähes kaikkien ihmisten nykyiseen elämänrytmiin.

Näihin arkipäivien jumalanpalveluksiin osallistuu tietysti muitakin seurakuntalaisia. Harvassa ovat lopulta ne päivät, jolloin olen kahdestaan puolisoni kanssa kirkossa. En koe oloani ja työtäni siitäkään huolimatta turhaksi, vaikka muita ihmisiä ei olisi aamulla paikalla. Olen itsekin ihminen ja seurakuntalainen, joka tarvitsee näitä palveluksia. Lisäksi meillä harvoilla on tärkeä rehtävä rukoilla niiden puolesta, jotka syystä tai toisesta eivät pääse kirkkoon.
Sanon vielä tässä kohden sen, että me emme luonnollisesti saa mitään erillistä korvausta näistä arkipäivien palveluksista, vaan niiden toimittaminen perustuu vapaaehtoisuuteen.
Miksi me sitten menemme sitten kirkkoon arkiaamuina ja iltoina?

- Minun on pakko kääntää tämä kysymys toisinpäin. Olisiko minulla mitään järkevää tai oikeutettua syytä olla menemättä kirkkoon, kun se sattuu olemaan vieläpä kivenheiton päässä kodistani? Pitäisikö minun ennemmin istua sohvalla ja katsoa televisiota, kuin olla kirkossa?

Televisio-ohjelmien sisällöstä ja jumalanpalveluksesta ei voi edes puhua samana päivänä. Olen löytänyt arkipäivien palveluksista todella paljon syvällistä opetusta. Näen aivan uusin silmin arjen ja juhlan eron koko kirkkovuodessa. Tekstit puhuttelevat myös aivan toisella tavalla mihin me olemme monesti tottuneet. Päivän ja pyhän ihmisen muisto avautuu silloin aivan uudella tavalla.
On oikeastaan sääli, että meillä radioidaan ainoastaan liturgioita, jotka ovat sisällöltään lähes muuttumattomia. Lisäksi liturgian keskipiste on ehtoollinen, johon kukaan ei voi myöskään radion välityksellä osallistua. Olisi varmasti parempi edes joskus tehdä nauhoitus aamupalveluksesta, jolloin vaihtuvat tekstit pääsisivät oikeuksiinsa.

Viime keskiviikkona sain aamupalveluksessa mahdollisuuden myös lukea tekstejä kanttorin apuna. Kuinka puhuttelevia ovatkaan nämä tekstit, jotka muistuttavat Kristuksen rististä ja kärsimyksistä:

"Sinä ihmisiä rakastava, joka olet kaiken korkeimmankin kunnian tuolla puolen, suostuit kunniattomaksi, että antaisit kunnian minulle, joka olin kunniani menettänyt, ja pelastaisit minut ristin kautta."

"Puulle ylennettynä Sinä tosin olit kuollut, mutta minun kuolettajani Sinä teit kuolleeksi ja täytit kaikkinaisella häpeällä. Minun Luojani, veisuin minun ylistän Sinun voimaasi."

"Omasta tahdostasi Sinä Kuolematon, ainoa joka vaatetat taivaat pilviin, tulit alastomana ristiinnaulituksi ja puet iankaikkiseen häpeään sen, joka kerran riisui esi-isät alastomiksi".

(Otteita oktoehoksen 4. sävelmän kanonista keskiviikko aamuna. Teksit koko laajudessaan löytyvät Ortodoksi.netin sivuilta LINKKI.)