Vain lainassa

Hyvin monesti ongelmia lähimmäistemme kanssa aiheuttaa se, että jollakin toisella näyttäisi olevan jotain enemmän kuin minulla itselläni. Kiukuttelu, välirikot, konfliktit ja suoranaiset sodat. Kaikki nämä ongelmat johtuvat useimmiten siitä, että jollakin toisella näyttäisi olevan (tai olisi edes mahdollisuus saada) jotain enemmän kuin itsellä on. Juuri noissa tilanteissa meiltä tahtoo unohtua, että kristillinen asenne kannustaisi meitä olemaan kiintymättä sellaiseen, mikä ei ole meidän omaamme.

Mutta mikä on meidän omaamme? Eikö meillä ole aika paljon sellaista minkä olemme tässä maailmassa oikeutetusti ansainneet ja se kuuluu meille?

Jos me ajattelemme kaiken kuuluvan meille itsellemme, niin se tulee vaikuttamaan meidän koko elämänasenteeseemme. Joku viisas on sanonut, että me viemme tästä ajallisesta elämästä tasan tarkkaan saman verran omaisuutta mukanamme mitä olemme tänne syntyessämme tuoneet. Eli pelastuksen mahdollisuutta ei mitata tavaroiden määrässä. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aineellisilla asioilla olisi merkitystä. Kysymys onkin siitä, että mitä me niillä teemme ja miten olemme niihin kiintyneet.

Evankeliumi ja monet kirkon pyhät ovat muistuttaneet, että periaatteessa kaikki on meille annettu ainoastaan lainaan. Meille on uskottu talentteja, jotka meidän tulisi käyttää oikealla tavalla. Me olemme yhtä lailla palvelijoita, joille on uskottu taloudenhoito. Kummassakin tapauksessa tulee se hetki, jolloin isäntä saapuu ja pistää jokaisen vastuuseen siitä, että miten tuo tehtävä on onnistuttu hoitamaan. Mikään ei tässä maailmassa ole meidän ikiomaamme, vaan kaikki kuuluu lopulta Jumalalle.

Jos siis kykenisimme suhtautumaan esimerkiksi omaisuuteen sillä tavoin, että se on vain hetkellisesti annettu meidän vastuulle, niin emme kiintyisi siihen väärällä tavalla. Ja jos pystyisimme ajattelemaan koko elämäämme ikään kuin se on annettu meille vain lainaan, niin silloin osaisimme olla aivan eri tavalla kiitollisia jokaisesta elämämme päivästä, mutta pystyisimme myös suhtautumaan kuolemaan ja iankaikkisuuteen terveemmällä tavalla.

Meille on päivänselvää se, että kirjastosta lainatut kirjat pitää palauttaa ja vieläpä moitteettomassa kunnossa. Tiedämme sen, että vuokra-asunto ei ole meidän omamme, tai että ystävältä lainattu auto pitää palauttaa heti käytön jälkeen. Miksi emme osaisi suhtautua muihinkin asioihin yhtä järkevällä asenteella? Aineelliset asiat eivät ole meidän, mutta meidän tulisi käyttää niitä vastuullisesti. Koko luomakunta on meidän ihmisten käyttöön annettu, mutta meidän ei tule sitä väärällä tavalla turmella. Aivan kuten on oman elämämme. Tuo ajatus kiteytyy erääseen hautakiveen kirjoitettuihin sanoihin: “Kiitos lainasta.”

Rajansa kaikella...tai ainakin näin se pitäisi olla

Vanhemmalla väestöllä on ollut kautta aikojen tapana huokaista ja todeta, kuinka ”nykyajan nuoriso” toimii huomattavasti huonommin kuin silloin ennen ”vanhoina hyvinä aikoina”. Itse olen käyttänyt ilmaisua ”minun nuoruudessani” aika hillitysti ja enemmänkin pilanpäiten, sillä vuosikymmenten kuilu ei ole vielä niin suuri näihin nykyajan nuoriin.

Kaiken ei tarvitse olla niin kuin ennen, mutta onko kaikki kehitys sittenkään ollut niin hyvää? Mielestäni eräs suuri epäkohta piilee siinä, että nykyään nuorille ei anneta paljoakaan sääntöjä tai rajoja, vaikka näitä he kuitenkin tarvitsevat. Kun nuori sitten tottuu säännöistä vapaaseen elämään, niin ongelmia alkaa tulla myöhemmin vastaan.

10.7.2012 Helsingin Sanomissa (LINKKI) uutisoitiin siitä, että puolustusvoimissa keskeyttäneiden määrä ei ole laskenut toimenpiteistä huolimatta. Syitä on varmasti monia, mutta seuraava kohta pisti silmään:

”Keskeyttämisen takana voi olla myös alkusokki, kun meno ei vastaakaan odotuksia. Vapaa ja yksilöllinen elämä vaihtuu tiukkaan ohjelmaan ja kuriin tiiviissä ryhmässä. Valtaosa tulee inttiin pian lukion jälkeen, eikä ole juuri saanut kokemuksia työstä tai elämästä yleensä.”

Tämä ei ole vain puolustusvoimien ongelma. Minulla itselläni alkaa olla kokemusta kristinoppileireiltä jo 20 vuoden varrelta ja eräs seikka on todellakin pistänyt silmään. Sielläkin leirinsä keskeyttäneiden määrä on kasvanut ja yleensäkin sopeutuminen leirielämään on ollut aiempaa useammalla vaikeaa. Alkusokki tulee monelle vastaan siinä vaiheessa, kun leirillä kerrotaan yhteisistä pelisäännöistä: Leirialue on rajattu, on tietyt nukkumaanmenoajat, kännykkää ei voi näprätä jatkuvasti, televisiota ei ole, voi joutua olemaan eri ryhmässä kuin koulukaveri ja ruuan suhteen ei sovi nirsoilla yms.

Edellä mainitut säännöt eivät ole mielestäni kohtuuttomia. Siitä huolimatta ne ovat monelle nuorelle kohtuuttomia ja nyt vika ei lopulta ole nuorissa, vaan siinä ettei heille ole asetettu aiemmin kunnollisia rajoja ja pelisääntöjä.

Nuori kokeilee jatkuvasti rajojaan ja hän löytää aina vain uusia muotoja venyttää sääntöjä vielä hitusen. Kun lähes kaikki on sallittua, niin monet asiat muuttuvat yhdentekeviksi. ”Ihan sama!” kuuluu tokaisu lähes joka toiseen asiaan. Mutta kaikki ei sittenkään ole yhdentekevää. Nuori ihminen on kuitenkin vielä lapsi, joka tarvitsee vanhempiensa huomiota. Lapsesta välittäminen ei ole sitä, että lapsi saa tehdä mitä huvittaa ja vanhempien poissaoloa ja huolehtimisen puutetta korvataan erilaisin lahjuksin. En tiedä yritetäänkö siinä samanaikaisesti ostaa hyvää omaatuntoa, kun itsekin tiedostetaan, että kaikki ei ole kunnossa.

Onko kyse lopulta sitten siitä, että vanhemmuuden vastuuta ei kanneta? Huonoon koulumenestykseen puututtiin aikaisemmin niin, että lasta tuettiin kotona enemmän kotiläksyissä ja ulos ei menty ennen kuin kaikki oli huolellisesti tehty. Tätä nykyä huonosta koulumenestyksestä käydään räyhäämässä opettajalle, joka ei ole kyennyt mitä ilmeisimmin vastuulliseen opetukseen.

"NÄMÄ ARVOSANAT OVAT KURJIA!"

Kyllä tässä kaikessa vika on kuitenkin vanhemmissa, jotka eivät syystä tai toisesta kykene enää asettamaan rajoja ja sääntöjä omille lapsille. Syitä voi hakea kiireisestä työelämästä tai muista vaikeuksista. Kaikesta huolimatta todellinen huolehtimisen ja kasvattamisen vastuu on vanhemmilla.

Vastuun ottaminen on usein vaikeaa

Vastuun ottaminen omista teoista näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tällaisia "vastuuttomia" piirteitä ihmisessä on ollut kautta aikojen. Jos tutkimme Raamatun luomiskertomusta, niin Adam ja Eeva kumpainenkin kieltäytyivät ottamasta vastuusta omista teoistaan, vaan vierittivät syyn toisen (lopulta Jumalan) niskoille.

Meillä on tähän ilmeisen luontainen taipumus, sillä jo pienen lapsen kohdalla nämä ovat tuttuja piirteitä. Tässä on saanut olla omien lasten kiistoissa tuhat ja yksi kertaa erotuomarina ja kaiken tuon itkun ja huudon keskeltä kuuluuvat ainoastaan huudot "Liisa / Anna sen aloitti!" Syyt ja taustat ovat epäolennaisia, sillä tärkeintä on vierittää syy pois itseltään.

Jouduin tuossa viime syksynä todistamaan eräässä hieman suuremmassa kaupungissa liikenneottomuutta, jossa eläkeläismies joutui auton töytäisemäksi suojatiellä. Jälkiselvittely alkoi niissä merkeissä, että autoilija hämmästeli sitä, että miten se jalankulkija tuolla tavoin yllättäen meni ottamaan sprintin sieltä tien reunalta auton eteen. Hän oli näet täysin varma, että tämä jäisi seisomaan tien poskeen. Ensimmäisenä huolena oli siis oman syyttömyyden todistelu ja jälkimmäisenä sitten huoli terveydentilasta ja muista seikoista.

Vastuun ottaminen omista rikoksistakaan ei ole samaa niin kuin ennen. Lähes kaikissa oikeudenkäynneissä syytetty istuu penkillään pää kumarassa, huppu ja aurinkolasit päässä ja joku sanomalehti siinä vielä koristeena kaiken tuon muun lisäksi. Ollaan kyllä valmiita tekemään vaikka millaisia rikoksia, mutta sitä vastuuta ei uskalleta ottaa, että omana itsenään vastattaisiin teoista. Mielestäni pitäisi olla selkeä sääntö siitä, että oikedenkäynneissä syytetty ei ole pukeutuneena beduiinin näköiseksi, ellei oikeudenkäyntiä sitten pidetä jostain syystä hiekkamyrskyssä.

Samaa sarjaa edustavat myös nimettömät mielipide- ja foorumikirjoittelut, joista olen kertonut aiemminkin. Siinäkin kysymys on siitä, että kirjoittaja ei halua ottaa vastuuta siitä, että seisoisi omien sanojensa takana. Tietysti, tässäkin voidaan tehdä poikkeus, jos kirjoittajan henki tai terveys on kirjoituksen vuoksi uhattuna. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla tämä periaate toimii suhteellisen hyvin.

Vastuun ottamista voidaan vältellä silläkin, että vedotaan "vahinkoon". Joskus kuulee puhuttavan esimerkiksi siitä, että "lapsi oli vahinko". Oletettavasti suurin osa ihmisistä kuitenkin tietää, mitä sukupuolisesta kanssakäymisestä voi seurata jopa ehkäisynkin kanssa, joten harvemmin lapset vahinkoja ovat.

Onko vastuun vältteleminen sitten sitä inhimmillistä heikkoutta vai onko kysymys myös ympäristötekijöistä? Uskon, että meillä asenteet ja arvot ovat alkaneet tukea enemmän tätä huoletonta ja itsekeskeistä ajattelua, jossa muut ovat aina väärässä ja omat edut käyvät muiden edelle. Vastuun ottaminen voi murtaa tämän kauniin kuvan omasta erehtymättömyydestä ja julkisuuskuvasta. Ei kukaan halua olla "vastuuton", mutta silti se näyttää olevan nykypäivän trendi.