KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Rajansa kaikella...tai ainakin näin se pitäisi olla

Vanhemmalla väestöllä on ollut kautta aikojen tapana huokaista ja todeta, kuinka ”nykyajan nuoriso” toimii huomattavasti huonommin kuin silloin ennen ”vanhoina hyvinä aikoina”. Itse olen käyttänyt ilmaisua ”minun nuoruudessani” aika hillitysti ja enemmänkin pilanpäiten, sillä vuosikymmenten kuilu ei ole vielä niin suuri näihin nykyajan nuoriin.

Kaiken ei tarvitse olla niin kuin ennen, mutta onko kaikki kehitys sittenkään ollut niin hyvää? Mielestäni eräs suuri epäkohta piilee siinä, että nykyään nuorille ei anneta paljoakaan sääntöjä tai rajoja, vaikka näitä he kuitenkin tarvitsevat. Kun nuori sitten tottuu säännöistä vapaaseen elämään, niin ongelmia alkaa tulla myöhemmin vastaan.

10.7.2012 Helsingin Sanomissa (LINKKI) uutisoitiin siitä, että puolustusvoimissa keskeyttäneiden määrä ei ole laskenut toimenpiteistä huolimatta. Syitä on varmasti monia, mutta seuraava kohta pisti silmään:
Keskeyttämisen takana voi olla myös alkusokki, kun meno ei vastaakaan odotuksia. Vapaa ja yksilöllinen elämä vaihtuu tiukkaan ohjelmaan ja kuriin tiiviissä ryhmässä. Valtaosa tulee inttiin pian lukion jälkeen, eikä ole juuri saanut kokemuksia työstä tai elämästä yleensä.

Tämä ei ole vain puolustusvoimien ongelma. Minulla itselläni alkaa olla kokemusta kristinoppileireiltä jo 20 vuoden varrelta ja eräs seikka on todellakin pistänyt silmään. Sielläkin leirinsä keskeyttäneiden määrä on kasvanut ja yleensäkin sopeutuminen leirielämään on ollut aiempaa useammalla vaikeaa. Alkusokki tulee monelle vastaan siinä vaiheessa, kun leirillä kerrotaan yhteisistä pelisäännöistä: Leirialue on rajattu, on tietyt nukkumaanmenoajat, kännykkää ei voi näprätä jatkuvasti, televisiota ei ole, voi joutua olemaan eri ryhmässä kuin koulukaveri ja ruuan suhteen ei sovi nirsoilla yms.

Edellä mainitut säännöt eivät ole mielestäni kohtuuttomia. Siitä huolimatta ne ovat monelle nuorelle kohtuuttomia ja nyt vika ei lopulta ole nuorissa, vaan siinä ettei heille ole asetettu aiemmin kunnollisia rajoja ja pelisääntöjä.

Nuori kokeilee jatkuvasti rajojaan ja hän löytää aina vain uusia muotoja venyttää sääntöjä vielä hitusen. Kun lähes kaikki on sallittua, niin monet asiat muuttuvat yhdentekeviksi. ”Ihan sama!” kuuluu tokaisu lähes joka toiseen asiaan. Mutta kaikki ei sittenkään ole yhdentekevää. Nuori ihminen on kuitenkin vielä lapsi, joka tarvitsee vanhempiensa huomiota. Lapsesta välittäminen ei ole sitä, että lapsi saa tehdä mitä huvittaa ja vanhempien poissaoloa ja huolehtimisen puutetta korvataan erilaisin lahjuksin. En tiedä yritetäänkö siinä samanaikaisesti ostaa hyvää omaatuntoa, kun itsekin tiedostetaan, että kaikki ei ole kunnossa.

Onko kyse lopulta sitten siitä, että vanhemmuuden vastuuta ei kanneta? Huonoon koulumenestykseen puututtiin aikaisemmin niin, että lasta tuettiin kotona enemmän kotiläksyissä ja ulos ei menty ennen kuin kaikki oli huolellisesti tehty. Tätä nykyä huonosta koulumenestyksestä käydään räyhäämässä opettajalle, joka ei ole kyennyt mitä ilmeisimmin vastuulliseen opetukseen.

"NÄMÄ ARVOSANAT OVAT KURJIA!"


Kyllä tässä kaikessa vika on kuitenkin vanhemmissa, jotka eivät syystä tai toisesta kykene enää asettamaan rajoja ja sääntöjä omille lapsille. Syitä voi hakea kiireisestä työelämästä tai muista vaikeuksista. Kaikesta huolimatta todellinen huolehtimisen ja kasvattamisen vastuu on vanhemmilla.