KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste status. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste status. Näytä kaikki tekstit

torstai 15. huhtikuuta 2010

Väki vähenee, mutta laatu paranee


Papin ammatissa ei voi välttyä näkemästä sitä tosiasiaa, että kirkossakävijöiden määrä on vuosien varrella vähentynyt. Tätä ei voi tietenkään yleistää, sillä varmasti kasvukeskuksissa tilanne voi olla jopa päinvastainen.

Oli kysymys sitten mistä tahansa kirkkokunnasta, niin yleinen suuntaus on ollut vähenevä. Päivän uutinen antaa kuitenkin toivoa paremmasta, sillä jonkinlainen pohja on ilmeisesti saavutettu, koska suuntaus on taas nouseva (todennäköisesti edelleen vain niissä kasvukeskuksissa).

Mutta onko tilanne sittenkään niin huono, vaikka kirkot eivät juuri nyt pullistele väkeä? Voi olla ainoastaan minun omaa kuvitelmaa, mutta jotenkin tuntuu siltä, että kirkossa on nyt suhteessa enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat siellä palavasta rakkaudesta Jumalaa kohtaan.

Edellä oleva toteamus voi tuntua hyvin julmalta, sillä nythän minä tässä väitän, että aikaisemmin kirkossa on ollut suhteessa enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat olleet siellä muusta kuin kristillisistä syistä.

Mutta eikös kirkossa käyminen ollutkin aikaisemmin yleisempää? Se kuului ihmisten viikottaiseen rytmiin siinä, missä tänä päivänä töllätään Salattuja elämiä telkkarista. Kirkossa käyminen oli tapa. Se oli sosiaalinen tapahtuma, johon mentiin näyttämään itseään ja katsomaan ketäs muita siellä paikalla oli. Sinne mentiin tapaamaan ihmisiä. Kirkossa käymätön ihminen oli jossain määrin epäsosiaalinen mörkö.
Seurakunnalliseen elämään osallistumisella haluttiin myös saavuttaa ulkoista statusta. Kirkkovaltuustoon kuuluminen oli ihan arvovaltainen ja jees juttu ja toimi myös hyvänä korvikkeena niille katkeroituneille ihmisille, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet kunnanvaltuustoon.

Koska kirkossa käyminen ei enää tänä päivänä ole niin muodissa, niin siellä käyvät enemmän enää ne ihmiset, jotka eivät mene sinne tavan tai sosiaalisen statuksen vuoksi, vaan todella palavasta rakkaudesta Jumalaa kohtaan. Joku saattaa tietysti etsiä sieltä myös selitystä sille, että mikä on elämän merkitys jne. Joka tapauksessa nykyään ihmistä ajaa kirkkoon enemmän sisäiset kuin ulkoiset motivaation lähteet. Tämän vuoksi uskallan väittää, että vaikka kirkossa käy vähemmän ihmisiä, niin laatu on kuitenkin suhteessa parantunut.

Eli väki vähenee, mutta laatu paranee!

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Status ja terapian tarpeellisuus

Tietynlaisen julkisuuskuvan ylläpitäminen näyttää ainakin välillä olevan elämää suurempi kysymys. Tämähän tulee esille jos siinä, kun ihminen liukastuu kadulla, niin ensimmäinen huoli ei ole suinkaan se, etä menikö luita poikki, vaan "näkikö kukaan kun kaaduin?!"

Syksyllä 2008 tehtiin Status - tutkimus, jonka tarkoituksena oli "kartoittaa minkä ihmiset kokevat antavan statusta, eli mikä antaa ihmisille heidän silmissään arvoasemaa, arvostusta ja kunnioitusta."

Tästä linkistä löytyy koko lista. (Se on pdf-tiedosto, jonka voi vaikka tallentaa koneelle ja lukea myöhemmin kaikessa rauhassa.)

Surullista tässä listassa on mm sijoitus 98: "Käydä terapiassa". Toisin sanoen terapiassa käynti ei ole liiemmin arvostettua. Sijoitus 92: "Käydä joka sunnuntai kirkossa" ei myöskään minua paljoa naurata. Miksi näin?

Uskaltaisin väittää, että puolet suomalaisista on terapian tarpeessa ja jokaiselle se tekisi hyvää. Esimerkiksi alkoholismi, pelkotilat (esim. paniikkihäiriöt, kahvikuppineuroosit yms), poikkeava seksuaalikäyttäytyminen (pitää sisällään sitoutumisen pelon tai jatkuvan uusien suhteiden etsimisen yms) ja aggressiot johtuvat monesti traumoista, joiden hoitaminen edellyttää terapiaa.

Monelle on suuri kynnys myöntää, että on terapian tarpeessa. Vielä suurempi kynnys on sitten mennä sinne terapiaan. Asiaa ei siis helpota, että tätä terapiassa käyntiä ei liiemmin arvosteta näin ulkoisen statuksen kannalta.

Itse olen koettanut työssäni painottaa sitä, että vahva ihminen on todellisuudessa sellainen, joka pystyy myöntämään omat heikkoutensa. Eli ihminen on silloin vahva, kun hän uskaltautuu menemään tarvittaessa myös terapiaan.

Yhteiskunnassa voivotellaan ja kauhistellaan käsittämättömiä veritekoja, mutta samanaikaisesti tutkimus osoittaa, että hoitoon hakeutuvaa ihmistä ei liiemmin pidetä arvossa!!! Tämä yhtälö ei oikein toimi. Kyllä tässä pitäisi jo kodista ja koulusta alkaen rohkaista ihmisiä siihen, että apua pyydetään silloin kun tarvitaan apua, eikä tarvitse ensimmäisenä pelätä, että "mitä muut minusta ajattelevat".

Jos tuota statusta tarkastelee kokonaisuutena, niin onhan se aika surullista luettavaa. Mutta sehän perustuukin siihen, että "tämä on jotain mitä haluan, että muut näkevät minussa".
- Inhimmillistä, mutta ei kristillistä...