KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Opetuspuhe kasteliturgiassa

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Olemme kokoontuneet tänä päivänä hyvin erityiseen liturgiaan, jota ortodoksisessa kirkossa toimitetaan tänä päivänä valitettavan vähän. Kysymys on siis kasteliturgiasta, jossa kastetta seuraa mirhallavoitelu ja itse liturgiassa myös osallisuus Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Varhaiskirkon aikaan tämä käytäntö oli täysin normaali. Kastetta seurasi aina Ehtoollinen, sillä jokainen kirkon sakramentti saa täyttymyksensä silloin, kun ihminen pääsee osalliseksi Ehtoollisesta. Varhaisena kastejuhlana oli Pääsiäinen, johon kastettavat olivat erityisesti valmistautuneet Suuressa paastossa. Kun kaikki kastetut olivat saaneet kasteen, niin he kulkivat saatossa kastepaikalta kirkkoon, jossa veisattiin saapumisveisuna meille kaikille tuttua veisua: ”Niin monta kuin teitä on Kristukseen kastettu—”

- Yhä edelleen toimitamme myös tuon kastesaaton, joka on muuttunut kuitenkin toisenlaiseksi, koska itse kaste toimitetaan alusta loppuun kirkon sisällä. Niinpä tuo kastesaatto tapahtuukin niin, että kolmesti kierretään kasteastia ja keskelle asetettu evankeliumikirja.

Saatto tapahtuu vastapäivään kiertäen, sillä myötäpäivään kulkeminen kuvaa jotain, mikä on sidottuna pelkästään tähän aikaan ja tähän ajalliseen elämään. Sen sijaan vastapäivään kulkeminen kuvaa jotain tämän ajan ulkopuolella olevaa; se on kohti iankaikkisuutta kulkemista.

Ja itse asiassa kaikki kirkon saatot tapahtuvat vastapäivänään. Oli se sitten ristisaatto pääsiäisyönä kirkon ympäri, tai vihkimyssaatto avioliiton tai pappeuden sakramentissa. Jopa hyvin arkipäiväisesti toimitettu suitsuttaminen Pyhän pöydän ympäri tapahtuu vastapäivään.

Edellä oleva ei tarkoita tietenkään sitä, että me vastapäivänään kulkemalla haluaisimme eristäytyä tästä maailmasta, vaan sitä että kristityn luonnollinen suunta ja päämäärä on aina sidoksissa Jumalan valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään. Se on asia joka tässä maallistuneessa maailmassa on päässyt monelta unohtumaan.

Edesmennyt isä Alexander Schmemann on sanonut monta viisautta liittyen kasteeseen. Hän on esimerkiksi kirjassaan Maailman elämän edestä yksinkertaisesti sanonut, että ”kaste merkitsee Kirkon sisälle ja sen yhteyteen tulemista”. – Tämä on hyvin totta. Mutta hän on sanonut myös paljon enemmän ja kertonut siitä, että mitä tarkoittaa apostoli Paavalin lähetyskirjeen sanat:
Ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme Hänen kuolemaansa kastetut?” (Room. 6:3)

Isä Alexander on sanonut:

”Kasteen, uuden elämän lahjan ilmoitetaan olevan kuoleman kaltaisuutta. Miksi? Siksi, että se on uusi elämä, jonka Kristus antaa Häneen uskoville, on loistanut haudasta. Tämä maailma hylkäsi Kristuksen. Se kieltäytyi näkemästä Hänessä omaa elämäänsä ja täyttymystänsä. Koska maailmalla ei ole muuta elämää kuin Kristus, se tuomitsi itsensä kuolemaan hylätessään ja tappaessaan Kristuksen. Sen ainoa lopullinen todellisuus on kuolema.

- - Mutta kristitty tietää, että maailman – tämän maailman, tämän meidän elämämme, ei jonkin toisen salaperäisen maailman, ainoa todellisuus on Kristuksessa, - tai pikemminkin, että Kristus on tämä todellisuus.
- - Niin kauan kuin elämme tämän maailman tapaan, ts. niin kauan kuin pidämme elämäämme itsetarkoituksena, sillä ei voi olla mitään merkitystä eikä päämäärää, sillä ne häviävät kuolemaan.

Ainoastaan luopuessamme vapaasti ja täysin ehdoitta elämämme itseriittoisuudesta, kun panemme sen koko merkityksen Kristukseen, meille annetaan ”uusi elämä”, mikä merkitsee uudenlaista maailman omistamista. Silloin maailmasta tulee todella Kristuksen läsnäolon sakramentti; maailma kasvaa Jumalan valtakunnaksi ja ikuiseksi elämäksi. Sillä Kristus ei enää kuole, kun Hänet herätettiin kuolleista. Kuolema ei enää Häntä vallitse.

Kaste on siis itsekkyytemme ja itseriittoisuutemme kuolema ”yhtäläisessä kuolemassa” Kristuksen kanssa, koska Kristuksen kuolema on juuri tällaista ehdotonta antautumista. Ja kuten Kristus voitti kuolemallaan kuoleman, niin meidänkin kuolemisemme Hänen kanssaan on voitto kuolemasta, ja se liittää meidät uuteen elämään Jumalassa.

Tämä ”uuden elämän” merkitys käy ilmi, kun vasta kastettu puetaan heti kasteensa jälkeen valkeaan pukuun. Se on kuninkaan puku. Ihminen on jälleen luomakunnan kuningas. Maailma on jälleen hänen elämänsä eikä kuolemansa, sillä hän tietää, kuinka käyttää sitä. Hänet on saatettu ennalleen todellisen ihmisluonnon iloon ja voimaan.”


Näin siis isä Alexander on sanonut.
Veisun sanat Kristukseen kastamisesta ja Häneen pukeutumisesta kätkevät sisäänsä todella suuren sanoman. Meidän elämä saa uuden merkityksen. Meillä on selkeä päämäärä mitä kohti kulkea ja miten elää. Ihminen on todella ihminen ja eräässä mielessä todella vapaa vasta kun hän on yhteydessä Kristukseen. Ja kasteen ja mirhallavoitelun kautta tästä vapaudesta tulee totta.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!