Tämä jae liittyy läheisesti edelliseen, mutta sillä erotuksella, että siinä kysymys on nimenomaan Kristuksen seuraajien, eli kristittyjen yleisestä vainoamisesta. Kristus näki ennalta kaiken ja halusi antaa lohdutuksen kaikille niille, jotka tämän vuoksi joutuivat kärsimään. Ensinnäkin, hän sanoi opetuslapsilleen: ”Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. -- Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. – Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 15:18, 20, 21)
Ensin esimerkiksi fariseusten, kuten Saulin (myöhemmin
Paavalin) ja tämän jälkeen roomalaisten toimesta varhaisia kristittyjä
vainottiin ja surmattiin. Kautta eri aikakausien ovat myös monet valtiovallat
vainonneet kristittyjä.
Rooman keisarivallan aikana kristittyjä vainottiin, koska
heitä pidettiin ”ateisteina” ja epämääräisiä salamenoja harrastavina ihmisinä.
Ateisteina heitä pidettiin siksi, koska he eivät osoittaneet palvontaa keisaria
kohtaan. Kristityt kunnioittivat lakia, mutta he eivät voineet ryhtyä palvomaan
hallitsijaa yli Jumalan. Heiltä ei olisi vaadittu kovinkaan ihmeellisiä
toimenpiteitä sille, että he olisivat osoittaneet uskollisuuttaan keisarille.
Käytännössä kyse saattoi olla esimerkiksi yhdestä suitsutusuhrista keisarin
kuvapatsaan edessä ja suullinen tunnustus siitä, että keisari oli heidän
herransa. Mutta miten kristityt olisivat saattaneet sanoa keisaria herraksi,
jos Kristus on heidän Herransa? Varmasti kaikki kristityt apostoli Paavalin
opetuksen mukaan pyrkivät elämään ja toimimaan lainmukaisesti ja esivaltaa
kunnioittaen. He elivät lähimmäistä rakastaen ja kunnioittaen. Keisari oli
kuitenkin koko Rooman valtakunnan ja esivallan ruumiillistuma, jonka herruuden
tunnustamatta jättäminen oli käytännössä maanpetturuutta. Viranomaisia ei
kiinnostanut se, että kuinka hyviä kristityt olivat. Heitä kiinnosti ainoastaan
se, että jokainen kansalainen antoi keisarille uskollisuudenvalan.
Kristittyjen ateismi keisarikulttia kohtaan ei ollut ainut
ongelma. Kristinuskosta ei tiedetty paljoa ja heidän jumalanpalvelusmenoihinsa
liittyi termistöä, joka oli pakanoille vierasta, niin siitä syntyi pahoja
väärinkäsityksiä. Ruumiin ja veren nauttiminen yhteisissä kokoontumisissa
kuulosti kannibalismilta ja rakkauden ateria taas rietastelulta. Puheet
viimeisestä tuomiosta ja Kristuksen toisesta tulemisesta saivat monet
varpailleen ja tällaiset puheet aiheuttivat joissakin varmasti mielen
levottomuutta. Varmasti kristittyjä pidettiin siis myös rauhattomuuden
lietsojina. Emme takerru nyt yksityiskohtiin, mutta tiedämme monista
historianlähteistä sen, että kristityt joutuivat kestämään suunnattomia kärsimyksiä
Historian saatossa on tapahtunut paljon. Esimerkiksi
Armenian kansanmurhassa kuoli 1.2 miljoonaa kristittyä. Tästä tapahtumasta on
vasta nyt ryhdytty keskustelemaan enemmän, vaikka se edelleen Turkissa on
vaiettu asia.
Yksi suurimmista vainojen kausista tapahtui Neuvostoliiton
aikana, jossa kristittyjä vainottiin ja surmattiin järjestelmällisesti. On
vaikea sanoa, että paljonko nimenomaan kristittyjä surmattiin. On arvioitu,
että pelkästään Stalinin aikana surmattiin 20 miljoonaa ihmistä ja koko neuvostoaikana
yli 60 miljoonaa ihmistä. Monet heistä olivat kristittyjä. Tämän lisäksi on
tietysti suuri joukko niitä, jotka kärsivät vainoissa ja joita suljettiin
vankileireille ja mielisairaaloihin.
Kristinusko ja sen puitteet pyrittiin hävittämään kokonaan.
Esimerkiksi Neuvostoliitossa oli vuoteen 1940 tultaessa toiminnassa oli enää
700 pyhäkköä, kun niitä oli ennen vallankumousta ollut 72.936. II maailmansodan
seurauksena kirkolle annettiin myönnytyksiä ja pyhäkköjä oli parhaimmillaan
auki yli 20.000. Nikita Hruštšovin toimenpiteiden seurauksena pyhäkköjä taas
suljettiin ja 1980-luvulle tultaessa toimivia kirkkoja oli enää 7000.
Kirkkoja oli suljettu (eri aikoina) mm. seuraavin perustein:
- Ne muutettiin ”olosuhteiden pakosta” viljavarastoiksi,
mutta niitä ei kuitenkaan missään vaiheessa palautettu takaisin kirkolle.
- Seurakuntalaisia vaadittiin korjaamaan kirkot erinomaiseen
kuntoon ja tähän annettiin kohtuuttoman vähän aikaan. ”Huonossa kunnossa”
olevat kirkkorakennukset voitiin sulkea.
- Paikalliset viranomaiset kieltäytyivät rekisteröimästä
uskonnollista yhteisöä.
- Kirkkoja suljettiin ”poikkeuksellisesti” epidemioiden ym.
vuoksi ja näitä poikkeuksellisia sulkemisia ei koskaan peruttu.
- Uusille papeille ei viranomaisten taholta annettu oikeutta
toimia.
- Verotus muutettiin hyvin raskaaksi ja verorästien vuoksi
kirkkorakennus voitiin
”oikeutetusti” sulkea.
Mikä sitten on muovannut tiettyjen yhteiskuntien asennetta
niin kristinuskonvastaiseksi? Osaltaan juuret löytyvät varmasti valistuksen
ajasta Euroopasta, jossa luonnontieteiden kehittyminen avarsi ihmisten
käsityskykyä maailmasta ja elämästä. Samanaikaisesti tuo valistus myös alkoi
rajoittaa ihmisten käsityskykyä. Kaikki maailmaan ja elämään liittyvät asiat
haluttiin sisällyttää tiettyihin kehyksiin, luonnonlakeihin, jotka sen ajan
tiedemiehet olivat määritelleet. Tiede kulki edistyksen ja kehityksen
tiennäyttäjänä ja yhteiskunnan kehittämisen nähtiin vaativan sitä, että
pitäydyttiin valistuksen tuomissa opeissa. Kristinuskon nähtiin olevan
selkeästi kehityksen jarruna, koska se ei tahtonut hyväksyä tieteellistä
maailmankuvaa. Tämän vuoksi Neuvostoliitto uutena ateistisena ja valistuneena
yhteiskuntana koko kristinuskon vanhana tsaarinajan jäänteenä ja valistuksen
vastustajana. Vankileireillä saivat ankaramman rangaistuksen juuri ne, jotka
kyseenalaistivat järjestelmän ja hallinnon. Murhamiehet ja varkaat pääsivät
monesti huomattavasti vähemmällä. Yhä edelleen kuulee puhuttavan siitä, että
esimerkiksi veropetoksista seuraa henkirikoksia kovemmat rangaistukset. Tälle
toteamukselle minulla ei ole nyt osoittaa tilastollisia todisteita.
1900-luvulla on 50 miljoonaa ortodoksia[1] menettänyt henkensä vainojen, sotien, vankileirien,
karkotusten, nälänhädän ja muun vastaavan seurauksena.
Meillä länsimaissa saattaa olla hyvinkin vääristynyt käsitys
siitä, että lähes kaikilla maailman ihmisillä olisi täydellinen uskonvapaus.
Edelleen on monia paikkoja, joissa kristityksi tunnustaminen tietäisi ankaraa
vainoamista tai jopa kuolemaa. Viimeisimpänä vainojen sarjasta voidaan mainita
koptikristityt Egyptissä.
Maallistunut yhteiskunta alkaa myös muovata ihmisten
käsityksiä koko kristinuskosta. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että kristittyjä
herjattaisiin sivistyneissäkin valtioissa. Julkisuudessa puitavat uskontoon
liittyvät asiat tuntuvat nyt vähäpätöisiltä, mutta niihin kätkeytyy itse
asiassa paljon enemmän. Paljon on jo niitä, joille kristinusko ei ole
yhdentekevä asia, vaan kristinuskoon liittyviä asioita suoranaisesti vihataan.
Olemme jo aikaisemmin käsitelleet sitä, että kristinusko nähdään vapautta
rajoittavana tekijänä, koska ihminen ei voi hyvin omintunnoin tehdä mitä
haluaa. Dostojevskin mukaanhan ”ilman Jumalaa kaikki on sallittua”.
Kirkkomme pyhät ovat ennalta nähneet sen, että uskon
säilyttäminen tämän maailman pyörteissä muuttuu ajan myötä aina vain
vaikeammaksi. Kristuksen seuraamisen sitoutumisen astetta kysytään nyt aivan
toisella tavoin kuin ennen. Uskonnollisesti välinpitämättömiä on
”sivistyneissä” länsimaissa yhä ja enemmän. (Sana sivistyneissä lainausmerkeissä sen vuoksi, että en pidän ihmisten
uskonnollisuuden häivyttämistä sivistyksen merkkinä). Tämän kaiken seurauksena
kristityt kokevat olevansa vähemmistönä ja sen seurauksena taas paineet oman
uskonsa luopumisesta kasvaa. Missään ei ole kuitenkaan sanottu sitä, että
enemmistö olisi oikeassa. Kristuksen ennustukset pitävät hyvin paikkansa: Hänen
tähtensä monia herjataan ja vainotaan ja heistä puhutaan valheellisesti.
Kristityn haasteellinen elämä ei ole missään vaiheessa yllätyksenä, sillä jo
kasteessa (ja kirkkoon liittymisessä) ihminen on ottanut ristin
kannettavakseen, kun hän on lupautunut seuraamaan Kristusta.
