Mitä me tiedämme liturgiasta?

Minulle on jäänyt jonkinlainen palava halu tutkia liturgian historiaa ja sen kehitystä. En edes muista  tarkalleen, että mistä kaikki edes alkoi. Taisin jossain vaiheessa tilata itselleni Hugh Wybrewin kirjoittaman kirjan "The Orthodox Liturgy - The Development of the Eucharistic Liturgy in the Byzantine Rite", jossa on hyvin ymmärrettävällä tavalla tutkittu liturgian kehittymistä. Kirjoittaja ei ole ortodoksi, vaan anglikaanipappi. Itse asiassa aika monia hyviä kirjoittajia löytyy ortodoksisen kirkon ulkopuolelta. Tietty etäisyys näyttäisi erityisesti historiantutkimuksessa olevan joskus hyväksi.

Mutta takaisin itse asiaan, eli liturgiaan. Mielestäni kirkkomme jumalanpalveluksia ei ole paljoa selitetty. Toki symbolisia ja näin tietyllä tavalla kauniita selityksiä jumalanpalvelusten eri vaiheista on koottu yhteen erilaisiin oppikirjoihin.
On kuitenkin selvää, että meillä jumalanpalveluksissa tapahtuu monia asioita, joita tulisi pystyä selittämään aikuisille järkevästi ja hyvin perustellusti. Toki suurin osa ihmisistä tottuu siihen, että jumalanpalvelukset vain toimitetaan tietyllä tavalla, jolloin jumalanpalveluksen ulkoisiin muotoseikkoihin ei edes kiinnitetä sillä tavoin huomiota. Kuitenkin löytyy myös niitä, jotka jumalanpalveluksen jälkeen saattavat miettiä kuumeisesti, että miksi kirkossa tehdään tietyssä kohden jumalanpalvelusta juuri tietyllä tavalla?

Harva kuitenkaan uskaltaa esittää näitä kysymyksiä ääneen, vaan kysymystä herättävät aiheet haudataan jonnekin taka-alalle. Joskus uteliaisuus (onneksi) vie voiton. Minultakin on eri tilanteissa, kuten ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen, kirkkokahvilla tai ihan virastossa tultu kysymään jonkun muun asian ohessa liturgisista yksityiskohdista. Ne voivat liittyä siihen, että mitä pappi tai diakoni tekee palveluksen aikana tai siihen, mitä kirkossa tulisi tietyissä kohdin tehdä.

Monesti jotkin asiat käsitetään suoraan sanottuna väärin, kun niistä ei ole kerrottu ja sitten ei tarkalleen nähdä miten muut tekevät näitä asioita kirkossa. Tämän seurauksena voikin tulla sellaisia kysymyksiä kuin "Miksi evankeliumikirjaa pitää nuuhkaista vigiliassa?" Tai sitten "Miksi suuressa paastossa kumarrutaan suutelemaan maata?" Nämä kysymykset voivat kuulostaa hassuilta, mutta näin moni saattaa asiat nähdä, ellei joku niitä seikkaperäisesti selitä. Ja selittämisen vastuu on tietysti kirkon työntekijöillä.

Ei ole kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun blogissani tuskailin sitä, ettei meiltä löydy kovinkaan paljoa valistuskirjallisuutta, joka avaisi meidät ymmärtämään jumalanpalveluksen sisältöä symbolisia selityksiä paremmin. Nyt en halua vähätellä itse symboliikka, sillä monesti se tukee hyvällä tavalla itse palveluksen teologiaa ja toimii samalla opettajana. Symboliikka ei kuitenkaan tyhjentävästi selitä kaikkia asioita.

Meillä tulisi olla kyky pohtia ääneen liturgisia asioita ja samalla käydä niistä keskustelua. Ja itse asiassa meillä tulisi olla kyky myöskin soveltaa jumalanpalvelusta sillä tavoin, että ne toimivat tietyssä tilanteessa (ja tilassa) oikealla tavalla. Kaavasta ei tietenkään voi poiketa ennen kuin kaava on tiedossa ja tämän lisäksi pitää olla tiedossa myöskin itse liturgian historia ja teologia, jotta näitä asioita voi oikeutetusti  soveltaa.

Mutta rohkaisun sana teille kaikille. Kysykää reippasti niistä asioista, jotka herättävät teissä kysymyksiä. Meidän pappien (ja myös muiden kirkon piirissä työskentelevien) velvollisuus on vastata ja perustella ne asiat, joita kirkossa tapahtuu. Ei ole sanottua, että niihin löytyy heti suoraa vastastausta, mutta velvollisuutemme on silloin selvittää tuo asia.

Jos minulla riittää aika, kärsivällisyys, voimavarat ja Luojan suomat elinvuodet niin kirjoitan ihan oikean kirjan. Siinä pyrin kertomaan liturgiasta mahdollisimman paljon. Työn ohessa tämä kirjoituistahti on kuitenkin hyvin hidasta. Mutta ehkä jonain kauniina päivänä.

Ote hyvin keskeneräisestä kirjastani. Merkintä *** tarkoittaa, että kohtaa pitää vielä täydentää.

Nuorilta opittua

Voidaan jo sanoa, että olen lukemattomia kertoja kirjoittanut blogiini ajatuksia kristinoppileiristä. Aion tässä nyt toistaa itesäni, mutta varmasti mainita jotain uusiakin aatoksia. Joka vuosi se leirin pappikin taitaa jollain tavalla viisastua, joten hyvä niin.

Elän edelleen siinä olettamuksessa, että jokainen nuori on osallistunut koulussa uskonnonopetukseen, jolloin tietyt asiat ovat ainakin jollain tavalla hallussa. Meidän vastuulla on syventää tuota tietoutta leirillä ja erityisesti jumalanpalvelusten suhteen tehdä se myös uudella tavalla eläväksi. Vajaassa viikossa nuoret oppivat sen, että päivittäiset jumalanpalvelukset eivät ole rasite, vaan rikkaus.

Leirillä tarkoituksena on myös vastata kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin jotka askarruttavat nuoria. Ilmapiirin ja opetustilanteen tulisi olla sellainen, että kysyminen ei ole tyhmyyden merkki, vaan aivan päinvastoin. Kysymykset ovat siis enemmän kuin suotavia. Paras tapa oppimiseen ei olekaan  pänttääminen, vaan kysyminen.

Nuorilla on paljon kysymyksiä ja monet niistä liittyvät sellaisiin asioihin, joita on käsitelty myös valtamediassa. Kysymyksiä voi esittää kirjallisesti ja nimettömästi, jolloin kysyminen on paljon helpompaa.
Nuoret osaavat kysyä ja kyseenalaistaa ja he myös osaavat vaatia perusteluja. Mutta nuoret osaavat olla myös tyytyväisiä näihin perusteluihin. Välillä ihan ihmettelen sitä, että miten nuori pystyy omaksumaan 15 minuutissa jonkin asian, mistä aikuiset jaksavat jauhaa netin mielipidepalstoilla kuukausitolkulla. Uskon siihen, että edellä oleva asia liittyy siihen, että nuorilla on kyky omaksua uusia asioita ja he pystyvät muuttamaan aikaisempia näkökantojansa saatuaan siitä riittävät perustelut. Olen vuosien saatossa huomannut, että ne jotka eniten kysyvät (ja myös kyseenalaistavat) ovat aikuisiällä kaikkein aktiivisimpia seurakuntaelämässä.

Huolestuttavaa tässä on kuitenkin se, että medialla on valta ja voima luoda tiettyjä stereotypioita kirkosta nuoren päähän, jotka saattavat olla kaukana totuudesta. Me siis juodumme kristinoppileirillä paikkaamaan nuorten virheellisiä tai puutteellisia käsityksi omasta kirkosta, joita he ovat joutuneet tiedotusvälineistä lukemaan. Surullista on tietysti myös se, että tiedotusvälineet eivät yleensä kerro lähes koskaan hyviä uutisia, vaan ainoastaan negatiivisia uutisia. Millaisen käsityksen nuoret kirkosta ja omasta uskostaan saavatkaan?

Kristinoppileiriin kuuluu myös katumuksen sakramentti. Se ei ole kuulustelutilaisuus, vaan mahdollisuus katsoa sekä taakseen että eteenpäin. Mitä minä kadun? Mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä? Miten voisin tehdä asioita tulevaisuudessa paremmin?
Ainoastaan yhden oleellisen ohjeen annan katumukseen liittyen. Kukaan ei voi sanoa, että "en ole ikinä tehnyt mitään väärin." 15-vuotiaalla täytyy jo olla kyky erottaa hyvä ja paha toisistaan sekä huomata asioita, jotka ovat kaukana siitä mitä Kristus on meille opettanut.
Katumuksen sakramentti leirillä on monelle ensimmäinen tutustumiskäynti siihen toimitukseen, joka on annettu meille parannuslääkkeeksi. Aikuisiällä asiat yleensä mutkistuvat ja tarve katumukseen kasvaa.

Nuoret ovat onneksi vielä sellaisia, että heillä on myös aikuisia parempi kyky pyytää ja antaa anteeksi. Aivan samalla tavoin kun me aikuiset ylpeyden tähden emme osaa luopua virheellisistäkään käsityksisitä, niin samalla tavoin me emme ylpeyden tähden osaa pyytää ja antaa anteeksi. Ei ihme, että Kristus on käskenyt meitä ottamaan mallia lapsista (ja nuorista).

Olen jokaiselle leirillä kertonut nuorille, että he ovat leirin päätyttyä monessa suhteessa rikkaampia. Se ei koske pelkästään leiriläisiä. Minäkin huomaan olevani joka leiri hieman viisaampi. Ja tuota viisautta minulle ovat opettaneet nimenomaan nuoret.