Herran rukous - Anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme

Kuten edellä on jo todettu, niin uskomme ja elämämme ei voi olla puhtaasti yksilökeskeistä. Me näemme jokaisessa lähimmäisessä myöskin Jumalan ja kuten Tuomiosunnuntain evankeliumissakin sanotaan: ”- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Eli meidän tekemisemme ja toisaalta tekemättä jättämiset suhteessa toiseen ihmiseen vaikuttavat myös meidän suhteeseen Jumalaan.

Muistammeko Kristuksen vertauksen palvelijasta, joka oli velkaa kuninkaalleen. (Matt. 18:23-35) Vertauksen kuningas on Jumala, joka on valmis antamaan anteeksi ihmiselle, jopa käsittämättömän suuret synnit, kun taas ihmisillä on monesti taipumus olla huomattavasti armottomimpia toisia kohtaan paljon vähäisemmästä syystä.

Tämä rukouksen kohta ei ole pelkkä nöyrä anomus, vaan se pitää sisällään tietyn ehdon. Me pyydämme Jumalalta armahtavaisuutta samassa suhteessa miten me itse olemme valmiita armahtamaan lähimmäisiämme. Kristus on opettanut, että käytännössä kaikki ihmiset ovat meidän lähimmäisiämme, kuten vertaus Laupiaasta samarialaisesta opettaa. Siksi armollisuutemmekaan ei voi muuttua liian valikoivaksi.

Hyvin harvassa rukouksessa me itse asiassa pyydämme Jumalalta armahtavaisuutta sillä tavoin, että vertaamme sitä omiin tekoihimme. Mutta juuri tämä ehdollisuus on eräs niistä asioista, jotka tekevät rukouksesta johdantosanojen mukaisesti sellaisen, että sen lausuminenkin tapahtuu uskalluksella ja nuhteettomasti. Pystymmekö pyytämää Jumalalta jotain sellaista, mikä saattaa lopulta muuttua suoranaiseksi esteeksi itsemme ja Jumalan välille? Varhaiskirkon ajoista lähtien kristittyjen ykseydellä, keskinäisellä rakkaudella ja rauhalla oli äärettömän suuri merkitys. Kristus sanoi opetuslapsilleen, että heidät tunnistaisi juuri siitä, että heillä oli keskinäinen rakkaus: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35) Tässä valossa on helppo ymmärtää, että ristiriidat, vihanpito ja katkeruus ovat asioita, jotka sotivat kaikkea sitä vastaan mitä Kristus on opettanut ja tämän myötä tekevät myös osallistumisen Herran pyhään Ehtoolliseen mahdottomaksi. Käytännössä ihminen voi osallistua Ehtoollisesta, mutta onko se silloin kelvollista osallistumista?

Herran rukous - Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme

Meille on itsestään selvää, että meidän ihmisten on pidettävä huolta myös ruumiillisesta hyvinvoinnistamme. Tätä rukouksen kohtaa on tulkittu monin eri tavoin. Varmasti kantava ajatus on siinä, että Jumala soisi meidän saada tarpeeksi ruokaa, jotta me selviäisimme elämässä eteenpäin. Rukouksessa käyttämämme sana ”jokapäiväinen” on kaikkea muuta kuin hyvä. Jossakin vanhemmassa käännöksessä tässä kohden rukousta on pyydetty ”elämälle tarpeellista” leipää, joka on itse asiassa paljon parempi. Selkeätä sanatarkkaa käännöstä (kr. sanasta επιούσιος) voi olla vaikea tehdä, mutta kyse on siis ravinnosta, joka on elämän ylläpitämisen kannalta välttämätöntä.

Siinä korostuu vielä vahvemmin ajatus siitä, että me emme pyydä ylenpalttisesti ruokaa tai maallisia asioita, vaan ainoastaan sen verran mikä on meille välttämätöntä. Löydämme jo Vanhasta Testamentista viittauksen siihen, että ihmisten tulisi olla tyytyväisiä siihen mikä riittää heidän omiin tarpeisiin. Israelilaisten erämaavaelluksen aikana, Jumala antoi heille ruokaa autiomaassa sopivasti kunkin päivän tarpeisiin:

”Herra sanoi Moosekselle: Minä annan teille sataa ruokaa taivaasta, niin että kansa voi joka päivä mennä keräämään ruokaa, mutta vain sen päivän tarpeiksi - - Jotkut eivät kuitenkaan totelleet Moosesta vaan jättivät sitä jäljelle seuraavaksi aamuksi, mutta siihen tuli toukkia ja se alkoi haista.” (2.Moos. 16: 4, 20)

Sen sijaan sapattia edeltävänä päivänä he saivat kerätä myös seuraavan päivän tarpeisiin: "Näin on Herra sanonut: Huomenna on lepopäivä, Herran pyhä sapatti. Leipokaa tänään, mitä haluatte leipoa, ja keittäkää, mitä haluatte keittää, mutta ottakaa talteen kaikki, mikä jää yli, ja säilyttäkää se huomisaamuun." Ja he säilyttivät sen seuraavaan aamuun saakka, niin kuin Mooses oli käskenyt, eikä se ruvennut haisemaan eikä siihen tullut toukkia.”(2.Moos. 16:23-24)

Nämä kohdat muistuttavat meitä siitä, että osaisimme mitoittaa ruuan ja myös omaisuuden tarpeittemme mukaan. Turhanpäiväinen varastointi ei ole meille hyödyksi. Samaan aikaan tässä muistutetaan kuitenkin siitä, että osaisimme tarpeen vaatiessa hankkia ruokaa ennakkoon, jotta voimme pyhittää lepopäivän. Tämä on tärkeä huomio, sillä nykyisin kaupat ovat viikonloppuisinkin auki ja näin arjen - pyhän, sekä toisaalta työn - levon välinen raja on hämärtynyt huomattavasti. Ruuan ostaminen menee käytännössä työstä (ainakin suurissa marketeissa) ja monesti kauppaan lähteminen on ennen kaikkea suorittamista, eikä suinkaan lepoa tai rentoutumista. Lopulta kyse on samasta asiasta, eli meidän ruumiillisesta ja toisaalta myös henkisestä hyvinvoinnistamme. Mikäli me emme osaa levätä ja antaa aikaa itsellemme ja lähimmäisillemme, niin meidän hyvinvointimme kärsii.

Meidän on syytä palata vielä siihen kysymykseen, että mikä on riittävää? Kristityn ihmisen elämässä tämä on itse hyvin tärkeä ja samanaikaisesti jopa vaikeasti toteutettavissa oleva asia. Osaammeko vetää rajan siihen, että mikä on meille tarpeellista ja mikä taas on ylimääräistä? Ryhdynkö palvomaan jotain sellaista mikä ei ole välttämätöntä? Pyhä apostoli Paavali on sanonut 1. Korinttolaiskirjeessään seuraavasti: ”Kaikki on minulle luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on minulle luvallista" -- mutta en saa antaa minkään hallita itseäni. Ruoka on vatsaa ja vatsa ruokaa varten.” (1.Kor. 6:12-13)

Tässä maailmassa maallinen hyvinvointi ei ole jakautunut tasaisesti. Jos Jumala suo joillekin ihmisille paljon kaikkea ylimääräistä, niin kysymys kuuluukin, että osaavatko nämä ihmiset käyttää sitä vastuullisesti muiden hyväksi? Pyhä Johannes Krysostomos on sanonut omaisuudesta seuraavasti:

”Toisaalta, omaisuuden voi nähdä hyvänä asiana suurimmalle osalle ihmisistä. Mutta tämä ei ole täysin totta; se riippuu siitä, miten käytämme sitä. Jos omaisuus itsessään olisi hyvä asia, niin silloinhan jokaisen varakkaan ihmisen tulisi olla hyvä ihminen. Kuitenkaan kaikki rikkaat eivät ole hyveellisiä, vaan ainoastaan ne jotka osaavat käyttää omaisuuttaan vastuullisesti. Sen vuoksi omaisuus itsessään ei ole hyvää, vaan se on vain väline hyvän tekemiseen.”

Me voimme kuitenkin vielä laajentaa käsitystämme siitä, että mitä me ymmärrämme leivällä. Kristus on viitannut itseensä elämän leipänä: "Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän." He sanoivat: "Anna meille aina sitä leipää." Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 6:32-35)

Eli tässä kohden rukousta me pyydämme myös osallisuutta Kristuksesta. Me pyydämme, että meillä olisi voimia seurata Kristusta ja uskoa Häneen. Kristushan sanoo, että meidän ihmisten pitää tulla Hänen luokseen. Kyse ei ole siis paikallaan olemisesta, vaan toimimisesta. Yhä edelleen Kristuksen luokse tuleminen edellyttää sitä, että me kokoonnumme Hänen luokseen. Tämä taas tapahtuu täydellisimmin liturgiassa ja nimenomaan Herran Pyhässä Ehtoollisessa. Kirkon varhaisista päivistä alkaen säännöllinen ehtoollisyhteys määritteli sen, että oliko ihminen seurakunnan jäsen vai ei. Mikäli joku ei osallistunut Ehtoolliseen tietyn ajan sisällä, niin hän käytännössä erotti itse itsensä seurakunnan ulkopuolelle. Me saatamme ajatella, että osallistuminen Kristuksesta hoituu nykytermejä käyttäen ”etäyhteyden” kautta, jolloin liturgiaan ei tarvitse mennä. Todellisuudessa kaikki muu yhteys on vajaata. Mikäli ihminen ei esimerkiksi sairautensa vuoksi pääse kirkkoon, niin silloin Kirkko tulee hänen luokseen ja pappi / diakoni antaa hänelle ehtoollista kotona tai sairaalassa.

Hyvän muistutuksen yhteen kokoontumisen ja Kristuksen kohtaamisen merkityksestä löydämme ylösnousemuksen jälkeisistä tapahtumista. Miksi Tuomas ei kohdannut ensimmäisellä kerralla Kristusta? Sen vuoksi, että hän ei ollut yhdessä muiden kanssa. Evankeliumi ei kerro, että millä asioilla Tuomas oli, mutta poissaolo aiheutti sen, että hän ei nähnyt ylösnoussutta Kristusta. Sen vuoksi taas hänen oli vaikea uskoa niitä, jotka olivat kohdanneet ylösnousseen Kristuksen. Eli ulkopuolelle jättäytyminen ei pelkästään estä ihmistä kohtaamasta Kristusta, vaan se heikentää koko tämän ihmisen uskoa, jolloin hän ei myöskään kykene uskomaan niitä, jotka ovat päässeet Kristuksesta osallisiksi. Tämä on se syy miksi Kirkon Traditio aukeaa nimenomaan sisältä päin. Ihminen joka on sen ulkopuolella, ei yleensä voi suhtautua siihen muulla tavoin kuin kyseenalaistamalla kaiken ja vaatimalla näkyviä todisteita. Juuri tämän takia myös kirkkoon liittyviltä vaaditaan ennen kaikkea osallistumista jumalanpalveluselämään ja vasta sen jälkeen tulee muu opiskelu. 

Herran rukous - Tapahtukoon Sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa

Heti ensimmäiseksi meidän tulee tässä rukouksen kohdassa oltava huolellisia. Me emme pyydä Jumalan tahdon toteutumista maan päällä ja taivaassa, vaan nimenomaan sillä tavoin, että Jumalan tahto toteutuisi täällä samalla tavoin kuin se toteutuu taivasten valtakunnassa. Tämä rukouksen kohta nivoutuu yhteen edellisen kohdan kanssa, jossa rukoilemme Jumalan valtakunnan tulemista. Jumalan valtakunta tulee näkyväksi siellä, missä Jumalan tahtoa noudatetaan. 

Lyhyesti voisi sanoa, että meidän ihmisten päämääränä on toimia kuten Kristus on opettanut, sillä Kristus tuli näyttämään meille sen, että mitä tarkoittaa toimia kaikessa Jumalan tahdon mukaan. Tämän Kristus toteaa jo heti alussa hänen kastamistaan epäröineelle Edelläkävijä Johannekselle, sanoessaan: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.” (Matt. 3:15) Eli Kristus itsekin teki ja noudatti kaikkea sitä, mitä kunkin meistä tulisi tehdä. Tämä lisäksi me emme ota mallia Kristuksesta pelkästään katsomalla Hänen ulkoisia toimia, vaan myös sitä, että millainen Hän on sydämeltään. Kristus antaa tästäkin esimerkin: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä.” (Matt. 11:29)

Jumalan tahdon toteutumisessa me emme ole sivustaseuraajia, vaan jokainen meistä osallistuu Jumalan tahdon toteuttamiseen. Tämä on oikeastaan kantava ajatus monessa muussakin rukouksessa. Me emme pelkästään ole paikallamme ja pyydä Jumalalta mitä moninaisimpia asioita, vaan meissä tulee asua sellainen tahtotila, että itse haluamme tehdä eläväksi sen mitä me pyydämme. Kun me siis pyydämme tässä rukouksessa Jumalan tahdon toteutumista, niin meidän tulisi samaan aikaan katsoa itseämme peiliin ja kysyä, että teenkö minä omalta osaltani sen, että Jumalan tahto toteutuisi täällä maan päällä? Jumala auttaa ja tukee meitä, mutta meiltä ihmisiltäkin odotetaan ponnisteluja. On joskus sanottu, että meidän tulee vähintäänkin ojentaa kätemme, jotta Kristus voi tarttua ranteeseemme ja nostaa meidät ylös. Aivan kuten se on kuvattu tuonelaan laskeutumisen ikonissa, jossa Kristus nostaa Adamin ja Eevan ylös.

Herran rukous - tulkoon Sinun valtakuntasi

Me löydämme evankeliumista monta Kristuksen viittausta Jumalan valtakuntaan. Niistä me huomaamme, että Jumalan valtakunta on jo tullut ja toisaalta se on vielä tuleva. Tämä saattaa kuulostaa jopa ristiriitaiselta. Monet ovat tulkinneet Jumalan valtakunnan tulemisen sillä, että se tarkoittaa Kristuksen toista tulemista, eli kreikaksi parousiaa. Näistä viimeisten aikojen tapahtumista ja Jumalan valtakunnan tulemisesta käytetään myös nimitystä eskatologia.

Kristus on monin eri kuvauksin puhunut toisesta tulemisesta ja viimeisestä tuomiosta. Näissä kuvauksissa keskeisin teema on siinä, että ihmisen tulisi valvoa, koska tarkkaa hetkeä ei tiedä kukaan muu kuin yksin Jumala. Me muistamme varmasti vertaukset 10 morsiusneidosta tai isäntäänsä odottavasta palvelijasta. Kummassakin tapauksessa kelvottomien loppu oli kurja, kun taas oikein toimineet saivat hyvän osan.

Nämä Kristuksen opetukset eivät kuitenkaan ole tarkoitettu meille sellaiseksi pelotteeksi, että sen myötä me alkaisimme suhtautua vastentahtoisesti Jumalan valtakunnan täyttymykseen ja viimeiseen tuomioon. Hautajaisissa luettavassa evankeliumissa Kristus sanoo seuraavasti: "Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.” (Joh. 5:24) Jumala on ankara tuomari, joka tuomitsee synnin, mutta yhtä aikaa Hän on myös armahtavainen niitä kohtaan jotka tulevat katuen Hänen luokseen. 

Jumalan valtakunta, halusimme sen sitten pelkistään siihen määränpäähän minkä saavutamme kun lähdemme tästä ajallisesta elämästä tai sitten viimeisen tuomion jälkeiseen aikaan ei ole kristitylle pelottava, vaan myönteinen asia. Sen sijaan välinpitämättömälle ja vailla rakkautta olevalle ihmiselle Jumalan valtakunnasta tulee kauhistuttava asia. Jumalan valtakunnan saavuttaminen ei ole esimerkiksi jonkun tietyn kansaryhmän etuoikeus, vaan kutsu on ulotettu kaikkialle: ”Minä sanon teille, niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.” (Matt. 8:11)

Kristus kuitenkin on opettanut, että Jumalan valtakunta ei ole pelkästään jotain mikä odottaa hamassa tulevaisuudessa, vaan että se on jo täällä. Itse asiassa Kristus itse saattoi Jumalan valtakunnan todeksi saavuttuaan ihmisten keskelle. 

Jokaisen liturgian alkusiunauksessa sanotaan: ”Siunattu on Isän ja Pojan Ja Pyhän Hengen valtakunta nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.” Tämä ajallinen elämämme ei ole jollain tavoin eristetty Jumalan valtakunnan ulkopuolelle, vaan se on todellista jo tässä ajassa. Me ikään kuin todennamme, että Jumalan valtakunta on läsnä tässä ja nyt, meidän aikakäsityksessämme (johon sisältyy miljoonia vuosia vanha maailmankaikkeutemme). Mutta sen lisäksi se on totta eskatologisessa ajassa. Alkusiunauksen ”iankaikkisesta iankaikkiseen” voisi paremmin kääntää tarkoittavan ”aikakaudesta aikakauteen”. Me emme saa pelkistää Jumalan valtakunnan todellisuutta ja toimintaa tähän aikakauteen, joka on kuitenkin rajallinen. Tällä rajallisuudella en tarkoita vain yksittäisen ihmisen kuolevaisuutta, vaan koko maailman rajallisuutta. Kristus on sanonut: ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa”. (Matt. 24:35) 

Jumalan valtakunta tulee todeksi tässä ajassa toimitettavassa liturgiassa, mutta samanaikaisesti se on edelleen myös päämäärä tulevassa ajassa. Joku on joskus leikkisästi sanonut, että osallistuessamme liturgiaan meillä on toinen jalka taivaisten valtakunnassa ja eräässä liturgian rukouksessa sanotaankin hyvin kuvaavasti: ”--Suo meidän tulla täydellisemmin osalliseksi Sinusta valtakuntasi illattomana päivänä." Jotta me ymmärtäisimme paremmin Jumalan valtakunnan todellisuuden jo tässä ajassa on meidän toimittava rukouksen seuraavan pyynnön mukaisesti.