Alkoholi ei todistetusti sovi kaikille

Sehän on meille kaikille jo tuttua ja suhteellisen selvää, että laktoosille herkkä ihminen ei käytä tuotteita, jotka sisältävät paljon laktoosia. Keliakiaa sairastavien taas kannattaa pitäytyä gluteenittomissa tuotteissa. Olisikin hyvä jos tämän itsestäänselvän omaan terveyteen liittyvän itsesuojelullisen toimenpiteen voisi soveltaa myös alkoholiin.

Tämä ajatus tuli mieleeni siitä, kun luin Savon Sanomien uutisen geenitutkimuksesta, jossa todettiin joka viidennellä tutkitulla olevan impulsiiviseen käytökseen altistava geeninonsa. Tästä on seurauksena se, että mahdollisuus väkivaltaiseen käytökseen kohoaa alkoholinkäytön yhteydessä. Tämä on vielä aivan erityinen geenipiirre meille suomalaisille. Aihetta on tutkittu jo aiemmin, joten tulokset eivät ole siinä mielessä täysin uusia. Alla pari linkkiä tästä uusimmasta uutisesta:
LINKKI Savon Sanomien uutiseen
LINKKI NBCNewsin englanninkieliseen uutiseen

Jos nyt pohdimme alkoholinkäyttöä ja siihen liittyviä on ongelmia, niin helposti alamme puhua "alkoholiongelmasta" vasta siinä vaiheessa, kun ihminen käyttää päivittäin alkoholia ja sen myötä on tullut myös monenlaisia muita lieveilmiöitä (rahat loppuvat ja ihmissuhteet tulehtuvat).

Alkoholi on kuitenkin ongelma jo siinä vaiheessa, kun siitä seuraa äärimmäisen harvoinkin pelkästään ongelmia ja kärsimystä. Jos ihminen esimerkiksi juo vaikkapa vain kerran vuodessa pari olutta, mutta sen seurauksena hän harjoittaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa, niin silloin alkoholi on tälle ihmiselle ongelma.
Tähän ongelmaan ei löydy kuin pari ratkaisua. Ensimmäinen ratkaisu on se, että ei juo ollenkaan. Toinen vaihtoehto on se, että tämä ihminen soutaa autiolle saarelle, juo siellä sen kaksi olutta, rähisee pahaa oloaan vieressä töröttävällä männylle, selviää humalastaan ja palaa takaisin sitten ihmisten ilmoille.

Väkivalta on asia, jota ei tarvitse missään muodossa hyväksyä. Humalatila ei toimi koskaan oikeutuksena huonolle käytökselle, sillä jokainen vastaa itse juomisestaan. Tämä tutkimustulos tietenkin omalta osaltaan valottaa sitä, että miksi meillä on viikonlopun jälkeen sanomalehdet täynnä uutisia, joihin liittyy väkivalta tai toisen omaisuuden turmeleminen.

Olen itsekin tunnistanut tämän perisuomalaisen ongelman liittyen alkoholin yhteydestä väkivaltaan. Tämä on tullut esille esimerkiksi niin, että oloni on ollut huomattavasti levottomampi kulkiessani Helsingin keskustassa, kuin esimerkiksi Berliinissä tai Manchesterissä, joista ainakin nämä jälkimmäiset kuulostavat näin äkkiseltään vaarallisemmilta paikoilta. Ryöstetyksi voi tulla suurissa kaupungeissa ihan missä tahansa, mutta se, että humalainen ohikulkija vetää vastaantulijaa turpaan ilman mitään järkevää selitystä ovat varmasti paremmat Suomessa.

Käyskentelyä Berliinin yössä viime uudenvuoden alla. Olo ei ollut kuitenkaan turvaton.

Valtiovalta pyrkii monella eri tapaa rajoittamaan alkoholista aiheutuvia haittoja. Suurin osa esityksistä kuitenkin koskettaa kaikkia, jolloin kohtuudella alkoholia käyttävät ja omat rajansa tuntevat ihmiset kärsivät näistä samoista toimenpiteistä.

Mutta onko tähän sitten olemassa jotain hyvää ratkaisua?
- Kysymys taitaa olla ennen kaikkea asenteesta ja siitä, että ihminen ymmärtäisi, että alkoholi on hänelle suhteessa yhtä vaarallista kuin viljatuotteet keliakiaa sairastavalle. Tai oikeastaan alkoholi on siinä mielessä vielä vaarallisempaa, sillä siitä kärsivät sivulliset paljon enemmän.

Ratkaisu tähän ongelmaan on ihmisessä itsessään. Mutta tässäkin kohden valistustyö on siinä mielessä taitolaji, että sen tulee johdattaa ihminen oivaltamaan itse omat heikkoutensa. Pakko ja kieltolaki saavat aikaan yleensä uhon koko järjestelmää vastaan. Siinä mielentilassa ihminen ei edes halua oivaltaa näitä asioita. Pakkoa ja rajoitteitakin täytyy joissakin tilanteissa käyttää. Mutta onko se vaihtoehdoista ensimmäinen.

Mainitsen tässä lopuksi vielä kristinoppileirillä tehdystä valistustyöstä. Nuorille emme puhu enää sellaisella paatoksella, mitä aikoinaan raittiusliikkeissä tehtiin. Nuorille pyritään kertomaan alkoholiin liittyvistä asioista hyvin todenmukaisesti. Viina ei ole meille tabu, vaan esimerkiksi monissa maissa ja kulttuureissa aivan luonteva osa ruokailukulttuuria. Nuoren tulee ymmärtää mitä on kohtuus ja toisaalta mitkä ovat omat rajat. Lisäksi hänen tulee ymmärtää, että vastuu on kannettava kaikissa tilanteissa ja asiat eivät mene "viinan piikkiin", vaan aina omaan piikkiin.

Mikäli alkoholista muodostuu ongelma (vähäisessä määrin käytettynä) niin silloin pitää pystyä tunnustamaan tosiasiat. Se ei yksinkertaisesti sovi minulle ja minun täytyy välttää sitä. Joka viidennellä suomalaisella näyttää olevan erityisen vaaralliset mahdollisuudet siihen, että alkoholista seuraa jotain kielteistä myös muille. Se nyt on vain ihan tieteellisesti todistettu tosiasia.

Maalitauluna kirkko

Elämme outoja aikoja. Jos olisin blogissani älähtänyt jokaisesta kirkonvastaisesta uutisesta tai kirjoituksesta tässä muutaman kuukauden sisällä, niin tässä en muuta olisi puuhastellutkaan. Nyt kuitenkin aion hitusen älähtää. En yksinkertaisesti voi muuta kuin ihmetellä sitä outoa vimmaa, jolla nyt on etsimällä etsitty kielteisiä asoioita kristillisyydestä.

Onhan se tietenkin totta, että kirkkoa ei ole aiempina vuosikymmeninä rohjettu kritisoida kovinkaan suorasanaisesti. Kirkko on aikaisemmin nauttinut sellaisesta ulkoisesta arvostuksesta ja tätä kautta myös koskemattomuudesta, että huonot uutiset on jätetty suosiolla julkaisematta. Nyt ovat jääneet taakse nuo leppoista ajat ja kritisointia on harjoitettu ihan kunnolla. Ollaan käytännössä otettu takaisin sitä, mitä aiempina vuosina ei ole voitu ääneen sanoa tai kirjoittaa.

Olen itse sitä mieltä, että epäkohdat on syytä tuoda esiin ja ne on pystyttävä asianmukaisesti käsittelemään. Kirkon piirissä on tapahtunut paljon sellaista, mikä on ollut hyvinkin kaukana kristillisistä ihanteista. Mutta kyllä näitä epäkohtia on nyt osattu myös hakemalla hakea ja otsikoita tunnetusti paisutella aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Toki kirkollisia asioita käsitellään joskus harvoin sesonkiluontoisesti myös positiiviseen sävyyn (hyvin pintapuolisesti kuitenkin). Palmusunnuntain alla uutisoidaan virpomisperinteestä ja kesällä taas praasniekoista. Ihan hyvä juttu, mutta tähän ne hyvät uutiset tahtovat tyssätä. Muita positiivisia asioita ei muka ole, tai sitten niitä ei vain haluta käsitellä. Mihinkä unohtui esimerkiksi diakonia-, nuoriso- ja sielunhoitotyö ja niistä saadut hyödyt?
Toisaalta milloinkas hyvät uutiset olisivat olleet hyvin myyviä?

Tällainen uutisointi sopii hyvin nykypäivän uskonnonvastaiseen toimintaan, tai oikeastaan olisi syytä tarkentaa, että erityisesti kristinuskon vastaiseen toimintaan. Yksipuolisessa uutisoinnissa on se huono puoli, että sillä muokataan myös lukijoitten asenteita. Kansa uskoo edelleen siihen mitä uutisista lukevat, oli se sitten totta tai tarua. Ja kun tarpeeksi jauhetaan siitä kuinka paljon huonoja asioita uskonnossa on, niin tokihan siihen aletaan ihan tosissaan kohta uskomaan.

En lopulta ole vieläkään ymmärtänyt sitä, että mikä uskonnossa on niin pahaa, että sitä vastaan on näin agressivisesti taisteltava? Totta kai uskonnolliset epäkohdat ovat pahoja asioita ja kirkossakin tapahtuu väärinkäytöksiä, koska ihan tavalliset ihmiset sielläkin toimivat. Mutta niin tapahtuu väärinkäytöksiä sairaaloissa, poliisi- ja oikeuslaitoksissa ja politiikassakin. Tästä huolimatta ihmisten usko näihin systeemeihin ei ole horjunut.

Minä näen kirkon yhtenä oleellisena tehtävänä sen, että sen opetuksen kautta ihmisellä säilyy käsitys siitä, että millainen on hyvä ihminen, joka osaa ajatella muutoinkin kuin puhtaasti taloudellisesti tai  itsekkäästi. Kirkko opettaa siitä, että mitä on kiitollisuus ja kunnioitus ja mitä toisen ihmisen huomioiminen. Kirkko näyttää meille Kristuksen kautta sen, mitä on todellinen uhrautuvaisuus ja rakkaus. Kirkko opettaa meidät ymmärtämään sen, että meidän ei tarvitse kieltää kuolemaa ja nähdä sitä jotenkin lohduttomana asiana. Kirkko antaa meille ihanteiden kautta päämäärän ja suunnan, jotta meidän olisi turvallista kulkea elämän tietä. Mikä näissä asioissa on niin ihmistä turmelevaa?

Ja jos tämä kaikki tuntuu vastenmieliseltä, turhalta ja mahdottomalta, niin sen mukaan ei tarvitse elää. Jos kristillisyys on turhaa ja samantekevää, niin silloin siitä ei tarvitse välittää, vaikka siihen eri tilanteissa törmäisikin. Jos johonkin tapahtumaan kuuluu jotain uskonnollista, niin siihen ei tarvitse osallistua. Tai voi tietenkin olettaa, että tietynlainen toleranssi olisi olemassa myös uskonnottomalla.  Minä ainakin pystyn sujuvasti kuuntelemaan puhetta urheilusta ja viihdesarjoista, vaikka kumpikaan asia ei minua pahemmin kiinnosta. Minä en ole vaatimassa, että nämä asiat pitää sulkea pois kaikkialta sieltä, minne minä tai lapseni ovat menossa. Jos uskonto närästää joitakin todella paljon, niin sillon kyse ei ole enää ateismista tai uskonnottomuudesta. Kyse on uskonnosta, jossa pyritään tuhoamaan uskonnolliset asiat. Ja nämä ihmiset ovat tässä uskossaan ja sen fanaattisuudessa aivan toisella tasolla kuin monet konservatiivisiksi luonnehditut kristityt.

Maalitauluna on kirkko ja ampujia löytyy niin mediasta, vapaa-ajattelijoista kuin byrokraateista. Itse en ainakaan pysty mukautumaan sellaiseen arvotyhjiöön, johon joillakin on kova vimma rynniä. Jälleen kerran korostaisin sitä, että ihmisten tulisi luoda käsitys omasta kirkosta ennenkaikkea oman kokemuksen ja oman seurakunnan kautta. Jos kuitenkin haluaa masentaa itseään ja keskittyä pelkästään huonoihin uutisiin, niin siitä vaan lööppejä lukemaan. Kaikki uskontoon liittyvä ei kuitenkaan ole niin pahaa ja turhaa mitä annetaan ymmärtää.

Mitä me tiedämme liturgiasta?

Minulle on jäänyt jonkinlainen palava halu tutkia liturgian historiaa ja sen kehitystä. En edes muista  tarkalleen, että mistä kaikki edes alkoi. Taisin jossain vaiheessa tilata itselleni Hugh Wybrewin kirjoittaman kirjan "The Orthodox Liturgy - The Development of the Eucharistic Liturgy in the Byzantine Rite", jossa on hyvin ymmärrettävällä tavalla tutkittu liturgian kehittymistä. Kirjoittaja ei ole ortodoksi, vaan anglikaanipappi. Itse asiassa aika monia hyviä kirjoittajia löytyy ortodoksisen kirkon ulkopuolelta. Tietty etäisyys näyttäisi erityisesti historiantutkimuksessa olevan joskus hyväksi.

Mutta takaisin itse asiaan, eli liturgiaan. Mielestäni kirkkomme jumalanpalveluksia ei ole paljoa selitetty. Toki symbolisia ja näin tietyllä tavalla kauniita selityksiä jumalanpalvelusten eri vaiheista on koottu yhteen erilaisiin oppikirjoihin.
On kuitenkin selvää, että meillä jumalanpalveluksissa tapahtuu monia asioita, joita tulisi pystyä selittämään aikuisille järkevästi ja hyvin perustellusti. Toki suurin osa ihmisistä tottuu siihen, että jumalanpalvelukset vain toimitetaan tietyllä tavalla, jolloin jumalanpalveluksen ulkoisiin muotoseikkoihin ei edes kiinnitetä sillä tavoin huomiota. Kuitenkin löytyy myös niitä, jotka jumalanpalveluksen jälkeen saattavat miettiä kuumeisesti, että miksi kirkossa tehdään tietyssä kohden jumalanpalvelusta juuri tietyllä tavalla?

Harva kuitenkaan uskaltaa esittää näitä kysymyksiä ääneen, vaan kysymystä herättävät aiheet haudataan jonnekin taka-alalle. Joskus uteliaisuus (onneksi) vie voiton. Minultakin on eri tilanteissa, kuten ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen, kirkkokahvilla tai ihan virastossa tultu kysymään jonkun muun asian ohessa liturgisista yksityiskohdista. Ne voivat liittyä siihen, että mitä pappi tai diakoni tekee palveluksen aikana tai siihen, mitä kirkossa tulisi tietyissä kohdin tehdä.

Monesti jotkin asiat käsitetään suoraan sanottuna väärin, kun niistä ei ole kerrottu ja sitten ei tarkalleen nähdä miten muut tekevät näitä asioita kirkossa. Tämän seurauksena voikin tulla sellaisia kysymyksiä kuin "Miksi evankeliumikirjaa pitää nuuhkaista vigiliassa?" Tai sitten "Miksi suuressa paastossa kumarrutaan suutelemaan maata?" Nämä kysymykset voivat kuulostaa hassuilta, mutta näin moni saattaa asiat nähdä, ellei joku niitä seikkaperäisesti selitä. Ja selittämisen vastuu on tietysti kirkon työntekijöillä.

Ei ole kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun blogissani tuskailin sitä, ettei meiltä löydy kovinkaan paljoa valistuskirjallisuutta, joka avaisi meidät ymmärtämään jumalanpalveluksen sisältöä symbolisia selityksiä paremmin. Nyt en halua vähätellä itse symboliikka, sillä monesti se tukee hyvällä tavalla itse palveluksen teologiaa ja toimii samalla opettajana. Symboliikka ei kuitenkaan tyhjentävästi selitä kaikkia asioita.

Meillä tulisi olla kyky pohtia ääneen liturgisia asioita ja samalla käydä niistä keskustelua. Ja itse asiassa meillä tulisi olla kyky myöskin soveltaa jumalanpalvelusta sillä tavoin, että ne toimivat tietyssä tilanteessa (ja tilassa) oikealla tavalla. Kaavasta ei tietenkään voi poiketa ennen kuin kaava on tiedossa ja tämän lisäksi pitää olla tiedossa myöskin itse liturgian historia ja teologia, jotta näitä asioita voi oikeutetusti  soveltaa.

Mutta rohkaisun sana teille kaikille. Kysykää reippasti niistä asioista, jotka herättävät teissä kysymyksiä. Meidän pappien (ja myös muiden kirkon piirissä työskentelevien) velvollisuus on vastata ja perustella ne asiat, joita kirkossa tapahtuu. Ei ole sanottua, että niihin löytyy heti suoraa vastastausta, mutta velvollisuutemme on silloin selvittää tuo asia.

Jos minulla riittää aika, kärsivällisyys, voimavarat ja Luojan suomat elinvuodet niin kirjoitan ihan oikean kirjan. Siinä pyrin kertomaan liturgiasta mahdollisimman paljon. Työn ohessa tämä kirjoituistahti on kuitenkin hyvin hidasta. Mutta ehkä jonain kauniina päivänä.

Ote hyvin keskeneräisestä kirjastani. Merkintä *** tarkoittaa, että kohtaa pitää vielä täydentää.

Nuorilta opittua

Voidaan jo sanoa, että olen lukemattomia kertoja kirjoittanut blogiini ajatuksia kristinoppileiristä. Aion tässä nyt toistaa itesäni, mutta varmasti mainita jotain uusiakin aatoksia. Joka vuosi se leirin pappikin taitaa jollain tavalla viisastua, joten hyvä niin.

Elän edelleen siinä olettamuksessa, että jokainen nuori on osallistunut koulussa uskonnonopetukseen, jolloin tietyt asiat ovat ainakin jollain tavalla hallussa. Meidän vastuulla on syventää tuota tietoutta leirillä ja erityisesti jumalanpalvelusten suhteen tehdä se myös uudella tavalla eläväksi. Vajaassa viikossa nuoret oppivat sen, että päivittäiset jumalanpalvelukset eivät ole rasite, vaan rikkaus.

Leirillä tarkoituksena on myös vastata kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin jotka askarruttavat nuoria. Ilmapiirin ja opetustilanteen tulisi olla sellainen, että kysyminen ei ole tyhmyyden merkki, vaan aivan päinvastoin. Kysymykset ovat siis enemmän kuin suotavia. Paras tapa oppimiseen ei olekaan  pänttääminen, vaan kysyminen.

Nuorilla on paljon kysymyksiä ja monet niistä liittyvät sellaisiin asioihin, joita on käsitelty myös valtamediassa. Kysymyksiä voi esittää kirjallisesti ja nimettömästi, jolloin kysyminen on paljon helpompaa.
Nuoret osaavat kysyä ja kyseenalaistaa ja he myös osaavat vaatia perusteluja. Mutta nuoret osaavat olla myös tyytyväisiä näihin perusteluihin. Välillä ihan ihmettelen sitä, että miten nuori pystyy omaksumaan 15 minuutissa jonkin asian, mistä aikuiset jaksavat jauhaa netin mielipidepalstoilla kuukausitolkulla. Uskon siihen, että edellä oleva asia liittyy siihen, että nuorilla on kyky omaksua uusia asioita ja he pystyvät muuttamaan aikaisempia näkökantojansa saatuaan siitä riittävät perustelut. Olen vuosien saatossa huomannut, että ne jotka eniten kysyvät (ja myös kyseenalaistavat) ovat aikuisiällä kaikkein aktiivisimpia seurakuntaelämässä.

Huolestuttavaa tässä on kuitenkin se, että medialla on valta ja voima luoda tiettyjä stereotypioita kirkosta nuoren päähän, jotka saattavat olla kaukana totuudesta. Me siis juodumme kristinoppileirillä paikkaamaan nuorten virheellisiä tai puutteellisia käsityksi omasta kirkosta, joita he ovat joutuneet tiedotusvälineistä lukemaan. Surullista on tietysti myös se, että tiedotusvälineet eivät yleensä kerro lähes koskaan hyviä uutisia, vaan ainoastaan negatiivisia uutisia. Millaisen käsityksen nuoret kirkosta ja omasta uskostaan saavatkaan?

Kristinoppileiriin kuuluu myös katumuksen sakramentti. Se ei ole kuulustelutilaisuus, vaan mahdollisuus katsoa sekä taakseen että eteenpäin. Mitä minä kadun? Mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä? Miten voisin tehdä asioita tulevaisuudessa paremmin?
Ainoastaan yhden oleellisen ohjeen annan katumukseen liittyen. Kukaan ei voi sanoa, että "en ole ikinä tehnyt mitään väärin." 15-vuotiaalla täytyy jo olla kyky erottaa hyvä ja paha toisistaan sekä huomata asioita, jotka ovat kaukana siitä mitä Kristus on meille opettanut.
Katumuksen sakramentti leirillä on monelle ensimmäinen tutustumiskäynti siihen toimitukseen, joka on annettu meille parannuslääkkeeksi. Aikuisiällä asiat yleensä mutkistuvat ja tarve katumukseen kasvaa.

Nuoret ovat onneksi vielä sellaisia, että heillä on myös aikuisia parempi kyky pyytää ja antaa anteeksi. Aivan samalla tavoin kun me aikuiset ylpeyden tähden emme osaa luopua virheellisistäkään käsityksisitä, niin samalla tavoin me emme ylpeyden tähden osaa pyytää ja antaa anteeksi. Ei ihme, että Kristus on käskenyt meitä ottamaan mallia lapsista (ja nuorista).

Olen jokaiselle leirillä kertonut nuorille, että he ovat leirin päätyttyä monessa suhteessa rikkaampia. Se ei koske pelkästään leiriläisiä. Minäkin huomaan olevani joka leiri hieman viisaampi. Ja tuota viisautta minulle ovat opettaneet nimenomaan nuoret.