"Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen"

Saatamme ajatella, että rauha käsitteenä on niin selkeä ja yksinkertainen, ettei sitä tarvitse sen erityisemmin pohtia. Rauha tarkoittaa kuitenkin paljon enemmän kuin pelkästään riidoista,  erimielisyyksistä ja konflikteista erossa pysymistä. Jälleen kerran joudumme laajentamaan itse sanan merkitystä. Hebreaksi rauhaa tarkoittava sana on shalom ja arabiaksi salaam. Tätä sanaa käytetään myös tervehdyksenä (aivan kuten ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluksissakin) ja sillä ei siis tarkoiteta pelkästään sitä, että joku saisi pysyä kaikessa rauhassa erossa ongelmista. Rauhalla tarkoitetaan sitä, että ihminen pääsisi osalliseksi kaikista hyvyyksistä. Rauhassa kaikkien välillä vallitsisi rakkaus. Kysymys ei ole siis passiivisesta tilasta vain tietoisesta rakastamisesta ja huomioimisesta. Lisäksi rauhaan sisältyy käsitys hyvästä terveydestä ja käytännössä kaikesta sellaisesta hyvästä, joka tekee ihmisestä onnellisen.

Jos nyt tutkimme tätä autuudenlausetta niin huomaamme heti sen, että Kristus ei julista autuaiksi niitä jotka elävät rauhassa tai rakastavat rauhaa. Autuaita ovat ne, jotka tekevät kaikkensa sen eteen, että ihmisillä olisi rauha. Rauhantekijä ei voi olla sivustakatsoja, vaan hänen tulee olla toimiva osapuoli. Psalmissa 34 sanotaan seuraavasti: ”Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!” (Ps. 34:15) Tätä voisi kutsua rauhantekijän toimintaperiaatteeksi. Pahan karttaminen on hyvä alku, mutta sen lisäksi tulee tehdä hyvää ja lisäksi pyrkiä eheyteen ja jopa toimimaan tarvittaessa rauhanneuvottelijana.

Kun erimielisyydet ja riidat saavuttavat tietyn pisteen, niin riidassa mukana olevan oma-aloitteinen asioiden korjaaminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Riitely ja suoranainen vihanpito on sotaan rinnastettavissa oleva tila, jossa kummatkin osapuolet ovat kaivautuneet syvälle poteroihin, joista on hyvä puolustautua. Näissä tilanteissa tarvitaan kolmatta osapuolta, joka pystyy lähestymään ongelmaa ulkopuolelta ja auttamaan siinä, että rauha palautuisi. Ongelmia ei voida ratkoa passiivisuudella ja monissa yhteisöissä asiat valitettavasti riistäytyvät käsistä pelkästään sen takia, että paikalta ei löydy vastuullista rauhantekijää, joka auttaisi erimielisyyksien selvittämisessä.

Sanonta ”nukkua yön yli” tai ”aika parantaa haavat” ovat tietyissä tilanteissa hyviä viisauksia, mutta niitäkään ei voi jatkaa loputtomiin. Jos asioihin ei missään vaiheessa puututa, niin tilanne pahenee entisestään. Rauhaa rakastavat ihmiset, jotka pysyttelevät mielestään kaikkien ongelmien ulkopuolella, saattavatkin täysin tiedostamattaan olla kasaamassa sellaisia ongelmia, jotka putkahtavat esiin äkkiarvaamatta. Yleensä siinä vaiheessa tilanne on vieläpä karannut niin pahasti käsistä, että asioiden korjaaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Elikkä näennäisesti rauhan kannalla olevat ihmiset voivat ääneti hyväksyä asioita, jotka vievät yhä syvemmälle ja syvemmälle rauhattomuutta.

Rauhan vastakohta on avoin vihanpito, sota tai yleensä sellainen tila, jossa yhteytemme toiseen ihmiseen on rikkoutunut. Monesti syyt erimielisyyksiin ovat käsittämättömän mitättömät ja joskus ne perustuvat puhtaisiin väärinkäsityksiin. Sen lisäksi on olemassa myös ihmisiä, joita voisi kutsua rauhantekijöiden vastakohdiksi, riidankylväjiksi. He nauttivat siitä, että voivat provosoida toisen ihmisen vihaan ja suoranaiseen raivoon. Monesti he toimivat selän takana levittäen huhuja ja asioita, joiden he toivovat johtavan välirikkoihin. Nykyään internetin keskustelupalstat houkuttelevat näitä ihmisiä puoleensa. Meidän on hyvä oppia tunnistamaan se, että milloin kyse on riidankylväjästä ja jättää tällaisen ihmisen kommentit omaan arvoonsa.

Lähes kaikissa ortodoksisen kirkon yleisimmissä jumalanpalveluksissa luetaan Suuri ektenia, jota kutsutaan myös ”Rauhan ekteniaksi”. Siinä rukoillaan ”rauhaa korkeudesta” ja ”koko maailmalle rauhaa, pyhille Jumalan seurakunnille kestävyyttä ja kaikkien yhdistymistä”. Tämä keskinäinen yhteys on saavutettavissa silloin, kun ihmisten välillä vallitsee rauha. Rauha on oikeastaan perusedellytys sillä, että me voimme toimia avoimesti lähimmäistemme kanssa.

Jumalan lapsia ovat kaikki ne, jotka haluavat kaikessa edistää ja rakentaa rauhaa. Tämä jo siitäkin syystä, että Jumala on monien lukemattomien määreiden lisäksi ”Rauhan Jumala”. Profeetta Jesajan ennustus viittaa myös tähän: ”Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on Hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.” (Jes. 9:5-6)

Kun kerran Kristukseen Rauhan Ruhtinaana, niin silloin rauhantekijöitä ovat myös kaikki ne jotka pyrkivät luomaan ehyen suhteen ihmisen ja Jumalan välille. Tällöin rauha ei ole pelkästään ulkoista rauhaa, vaan siihen liittyy myös sisäinen rauha. Ihmisen tulisi rakentaa myös omaa sisäistä rauhaansa, joka auttaa häntä kulkemaan kohti Jumalaa. Monestihan me viittaamme rukoilemiseen myös sanalla ”hiljentyä”. Se ei tarkoita sitä, että kaiken tulisi olla täysin äänetöntä, sillä esimerkiksi meidän jumalanpalvelukset ovat pääsääntöisesti eteenpäin soljuvaa rukousta, jossa ei pidetä pitkiä taukoja. Hiljentyminen on ennen kaikkea ihmisen sisäisen rauhan ja hiljaisuuden kehittymistä, jossa hän voi yhä enemmän kiinnittää huomiotaan Jumalaan ja yhä vähemmän turhiin maallisiin asioihin. Tietysti maallisiakin asioita täytyy hoitaa, mutta rukouksessa me saamme jättää ne taaksemme. Liturgiassa tämä tulee hyvin selvästi esille juuri Kerubiveisussa, jossa meidän tulisi ”heittää pois kaikki maalliset huolet.”

Ehkä juuri rauhaan liittyen meidän on tutkittava vielä erästä Kristuksen opetusta, joka saattaa herättää meissä paljon kysymyksiä. Seuraavassa Kristuksen opetuksessa rauha näyttäisi olevan kaikkea muuta kuin lähellä:

"Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 10:34-39)

Tässä kohden Kristus viittaakin siihen, että kaikki eivät ole valmiita hyväksymään hänen opetustaan ja tämä tulee lopulta jakamaan jopa perhekuntia kahtia. Jumalan valtakuntaan pyrkivillä elämäntavat ovat toisenlaiset kuin esimerkiksi niillä, jotka haluavat kulkea maallisten ihanteiden mukaan. Yhä tänäkin päivänä monissa perheissä syntyy vakaviakin ristiriitoja sen vuoksi, että toinen haluaisi viettää uskonmukaista elämää ja toinen taas ei.  Tässä yhteydessä voisi puhua suoranaisesta kateudesta Kristusta kohtaan, jossa esimerkiksi aviopuolisoa ei haluta laskea hyvällä omallatunnolla pyhäpäivinä kirkkoon, vaan hänen oletetaan toimivan toisen osapuolen tahdon mukaan. Vaikka Kristus kannustaakin pyrkimään kaikessa rauhaan ja tätä kautta pyrkimään kohti Jumalan valtakuntaa, niin Hän ei salaa meiltä elämän tosiasioita. Ei ole olemassa kultaista keskitietä, vaan jokainen teko vie meitä joko kohti Jumalaa tai sitten Jumalasta pois. Tämän saman muistutuksen meille antaa venäläistyylinen risti, jossa alhaalla oleva vinopuu osoittaa sekä ylös että alas päin, viitaten ryöväreihin, joista toinen halusi Kristuksen kanssa paratiisiin ja toinen omassa paatuneisuudessa vajosi pois Kristuksesta.

Jumalan tahdon mukainen elämä saattaa vieraannuttaa meitä esimerkiksi tietyistä sosiaalisista ympyröistä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän kaikessa tulisi olla edelleenkin rauhantekijöitä. Meidän ei tule ylläpitää vihamielistä suhdetta toisiin ihmisiin, vaikka he eivät kykene näkemään asioita samalla tavoin kuin me. Lisäksi on hyvinkin mahdollista, että lähimmäisemme saattaa jossain vaiheessa ymmärtää meidän uskonmukaisen elämän merkityksen ja tätä kautta hän on valmis sovinnontekoon. Useimmiten elämän ja iankaikkisuuden merkitys avautuu joillekin vasta jonkin onnettomuuden tai muunlaisen menetyksen myötä. Rauhantekijä on aina valmis vastaanottamaan avosylin ihmisen, joka haluaa taas kääntyä puoleemme. Kristitty ei siis ole vihaa ylläpitävä ihminen, vaan hän on rauhantekijä. Siitäkin huolimatta, että Kristuksen seuraaminen voi viedä meitä eri suuntaan verrattuna valtaosaan muista ihmisistä.

"Kehdosta hautaan" - KASTE

Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa järjestettiin 24.11.2012 sävelhartaus (Juuassa, Valtimolla ja Nurmeksessa). Sävelhartaudessa lauloi seurakuntamme kirkkokuoro kanttori Maria Verikovin johdolla. Sävelhartauden yhteydessä kerroin ortodoksisen kirkon pyhistä toimituksista. Teemana oli "Kuinka ortodoksinen saattelee ihmistä kehdosta hautaan".
Idea tällaisen sävelhartauden järjestämiseen tuli kanttori Juhani Matsilta, joka on toteuttanut sitä Joensuun ortodoksisessa seurakunnassa. Aion nyt laittaan blogiini tekstejä niistä asioista, joista kerroin tuolla sävelhartaudessa. Siinä tilanteessa puhuin huomattavasti suppeammin ja osittain alla olevasta tekstistä poiketen. Toivottavasti näistä teksteistä on hyötyä kaikille niille, joita kiinnostaa ortodoksisen kirkon pyhät toimitukset. Sävelhartaus on myös audiotallennettu ja toivon, että äänityksen laatu osoittautuu julkaisekelpoiseksi.
Haluan lopuksi vielä kiittää Nurmeksen ortodoksisen kirkkokuoron laulajia, jotka uhrasivat sapattipäivänsä lähimmäistensä iloksi ja Jumalan kunniaksi.

 
 
KASTE
Kristus on omakohtaisella esimerkillään osoittanut meille kasteen tärkeyden. Hän otti Johannekselta kasteen vastaan ennen julistustyönsä alkua ja viimeisenä ohjeena ennen taivaaseenastumista Hän käski opetuslasten kastaa ja välittää antamaansa opetusta eteenpäin.

Kasteessa ihmisestä tulee Kristuksen seuraaja ja kristitty. Se ei tarkoita vaivoista vapaata ja helppoa maallista elämää, vaan se tarkoittaa sitä että ihminen pyrkii kaikessa elämän Jumalan tahdon mukaista elämää. Uskomme siihen, että Jumalan tahdon mukaan elävä ihminen on kaikissa toimissaan hyvä ihminen. Pieni lapsi ei tietenkään osaa elämässä olevia valintoja tehdä, vaan tästä hengellisestä kasvatuksesta vastaavat nimenomaan lapsen kummi ja vanhemmat. Ortodoksiseen kirkkoon kastettavalle tai liitettävälle riittää yksi ortodoksiseen kirkkoon kuuluva kummi.

Me monesti miellämme kummin henkilönä, joka on lapsen vanhempien hyvä ystävä ja jolle nyt suodaan tämä kunniatehtävä. Kummin velvollisuutena nähdään se, että tämä tuo tai lähettää lahjan kummilapsensa syntymäpäiville. Kummeus on kuitenkin paljon enemmän. Kummia valittaessa hengellisillä asioilla on kaikkein suurin merkitys. Pitää ajatella, että kenestä olisi minun lapselleni suurin hengellinen hyöty? Ketkä pystyvät johdattamaan lasta kirkon yhteyteen? Kummin ensimmäinen ja kaikkein tärkein tehtävä onkin rukoilla oman kummilapsensa puolesta. Kummin tehtävä kestää läpi elämän.
Aikuisiällä ortodoksisuuteen liittyvä ihminen etsii itselleen myös kummin. Tässä yhteydessä korostuu nimenomaan se, että seurakuntaan liittyvällä on tukihenkilö seurakunnan sisällä, joka johdattaa hänet seurakunnan elämään, mutta yhtä lailla uskonmukaiseen elämään. Oma kummi pystyy auttamaan myös monissa asioissa. Seurakunnasta löytyy kyllä pappi, mutta monesti käy niin, että kummia on helpompi lähestyä kuin pappia, oli se pappi sitten millainen tahansa.

Itse kastetoimitus alkaa vedenpyhityksellä. Vesi on elämisen kannalta oleellisin asia. Se uudistaa ja pitää yllä elämää, mutta se pystyy myös hukuttamaan ja tuhoamaan.
Juutalaisuudessa kaste oli enemmänkin rituaalinen puhdistusmeno. Kristus antoi kasteelle kuitenkin aivan uuden merkityksen. Kaste on vanhan ihmisyyden hukuttamista ja syntymistä uuteen ihmisyyteen, jonka keskipisteenä on ylösnoussut Kristus. Ihmisestä tulee kasteen kautta kristitty ihminen, joka on Kristuksen puolella ja Hänen seuraajansa. Kristuksen varsinainen maanpäällinen julistustyö alkoi hänen omasta kasteestaan ja päättyi opetuslapsille annettuun kastekäskyyn, ennen taivaaseen astumista:
”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:19-20)

Pappi kastaa lapsen kolmesti veteen ja ojentaa lapsen takaisin kummille / äidille. Tämän jälkeen lapsi kuivatetaan ja puetaan kastepukuun ja hänelle annetaan kaularisti, jolloin lausutaan myös nämä Jeesuksen sanat: ”Joka tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Kastetta seuraa mirhavoitelun sakramentti, jossa ihminen ottaa vastaan Pyhän Hengen armolahjan. Aikuisiällä ortodoksiseen kirkkoon liittyvän kannattaa muistaa, että lapsena saatu kristillinen kaste (”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” sekä tietysti vettä käyttäen) on riittävä, eikä sitä toimiteta toistamiseen. Tällainen henkilö liitetään ortodoksiseen kirkkoon ainoastaan katumuksen sakramentin ja mirhavoitelun kautta. Tämä mirhavoiteella voitelu on ortodoksisen kirkon konfirmaatio, vahvistus, jossa jo muutaman kuukauden ikäisestä lapsesta tulee  täysivaltainen (mutta ei äänivaltainen) seurakunnan jäsen. Mirhallavoitelussa pappi voitelee siveltimellä ristinmerkillä lapsen, kuten öljyvoitelussa. Tällöin hän käyttää kuitenkin mirhaöljyä, jonka on patriarkka siunannut Pyhän Hengen armolahjan välittämiseksi. Papin voidellessa mirhaöljyllä, hän sanoo joka kerralla ”Pyhän Hengen lahjan sinetti”. Ympärillä oleva seurakunta vahvistaa tämän sanoen jokaisen kerran jälkeen ”Amen”, joka tarkoittaa ”totisesti näin on”.

Ortodoksiseen perinteen kuuluu myös kirkottaminen. Kirkottaminen on juutalaisuudesta säilynyt perinne tuoda lapsi neljäntenäkymmenentenä päivänä temppeliin. Äidille ja lapselle annetaan näin synnytyksen jälkeen 40 päivää*) aikaa levätä ja olla hyvin omintunnoin poissa kirkosta. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö jo aiemmin voisi tulla kirkkoon. Kirkottamisessa luetaan joitakin rukouksia, mutta sen pääpaino on Ehtoollisessa, johon seurakunnan uusi jäsen osallistuu ensimmäisen kerran ja ensimmäisten joukossa. Jos kummi on paikalla, niin hänen tehtävänä olisi viedä lapsi vastaanottamaan Ehtoollista. Kirkkoon tuomisen merkitystä ei sovi väheksyä, sillä se on myös usein seurakuntalaisten ja seurakunnan uuden jäsenen ensikohtaaminen. Seurakunta on yhteisö, joka iloitsee jokaisesta uudesta jäsenestään. Aiemmin itse kastetoimitus oli erottamattomassa yhteydessä liturgiaan. Joissakin seurakunnissa onkin pyritty elvyttämään kasteliturgiaa, jossa nimensä mukaisesti kaste toimitetaan liturgiassa. 

*) Monesti vasta itse kastekin toimitetaan yli 40 päivän kuluttua synnytyksestä. Henkilökohtaisesti olen soveltanut tässä 40 päivän perinteessä sitä, että kasteen jälkeen lapsi pitää tuoda 40 päivän sisällä kirkotettavaksi ja osallistumaan Herran Pyhästä Ehtoollisesta.
 

"Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan"

Meidän on helppo käsittää sana ”puhdas” sen arkisessa merkityksessä. Juutalaisuudessa ulkoisella puhtaudella oli erittäin suuri merkitys. Mooseksen laki piti sisällään lukuisia puhtaussäädöksiä, joita erityisesti fariseukset ja lainopettajat noudattivat hyvin tarkkaan. Esimerkiksi Kristuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta kertoo siitä, kuinka pappi ja leeviläinen periaatteessa JOUTUIVAT kulkemaan tienposkessa makaavan ryöstetyn miehen ohi, etteivät he olisi rikkoneet puhtaussäädöksiä. Epäpuhtaina he eivät näet olisi voineet astua viikkoon temppeliin, jossa he kumpikin työskentelivät. Kristuksen vertaus ei ollut tuulesta temmattu, sillä juuri näinhän lainopettajat toimivat. Erityisesti puhtaus- ja sapattisäännösten näennäinen rikkominen sai Kristuksen ja lainopettajat moneen otteeseen törmäyskurssille.

Kristus kuitenkin tässä kohden korostaa ihmisen sisäistä puhtautta, jota sana ”puhdassydäminen tarkoittaa”. Juutalaisuudessa kaikki huomio oli niin vahvasti kiinnittynyt ulkoisiin asioihin, jolloin sisäisiä asioita suoraan sanottuna laiminlyötiin. Kristus on sanonut tästä samasta asiasta esimerkiksi seuraavasti:

"Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te puhdistatte maljanne ja vatinne ulkopuolelta, mutta mitä niissä on sisällä: riistoa ja hillittömyyttä! Sinä sokea fariseus, puhdista malja ensin sisältä, muuten sitä ei saada ulkopuoleltakaan puhtaaksi!

Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Samalla tavoin tekin olette hurskaita ulkonaisesti, ihmisten silmissä, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä.” (Matt. 23: 24-28)

Aina kun puhumme uskonmukaisesta elämästä, siitä voi virheellisesti tehdä tapauskontoa, jossa ulkoiset asiat sanelevat kaiken. Silloin ei pohdita asioiden merkitystä ja hyödyllisyyttä, vaan tehdään asiat sokeasti sen vuoksi, että ”näin täytyy tehdä”. Tuolloin uskonnosta voi tulla pahimmassa tapauksessa ulkoinen suoritus, vailla sisäistä merkitystä. Jos koko uskonnon ydin perustuu rituaaleihin ja kulttiin, niin se voi jäädä lopulta hyvin ontoksi. Kaiken toiminnan perusta löytyy pintaa syvemmältä. Esimerkiksi liturgia ei ole pelkkä ulkoinen toimitus, vaan siihen sisältyy syvällinen teologinen ulottuvuus, joka kantaa mukanaan koko ortodoksisen kirkon Traditiota.

Ihmisen ulkoinen toiminnan perustana on sydän, joka määrittelee käytännössä kaiken. Sydämellä ei tarkoiteta pelkästään ihmisen tunteita, vaan tämä  on ymmärrettävä paljon laajemmin. Ihmisen sydämeen ja sisimpään kuuluvat tunteiden lisäksi ihmisen ajatukset ja tahto. Eli kaikki ne asiat, jotka lopulta määräävät meidän koko toimintaamme. Jos ihmisen sydän ei tältä osin toimi puhtaasti niin se heijastuu myös tunteisiin, ajatuksiin ja koko ihmisen tahtotilaan. Ihminen pystyy tekemään ulkoisia asioita omien tunteiden ja jopa tahtonsa vastaisesti. Ymmärrämme kuitenkin hyvin sen, että epäaito ja vailla todellista motivaatiota oleva toiminta ei voi kantaa hyvää hedelmää.

Miten sitten voimme määritellä sen, että ihminen ei ole sydämeltään puhdas? Mikä tekee ihmisestä sisäisesti epäpuhtaan? Voimme ajatella tätä esimerkiksi niin, että ihminen tekee asioita, joiden taakse kätkeytyy jotain vilpillistä tai vääränlaista oman edun tavoittelua. Joku saattaa esimerkiksi auttaa toista ihmistä, mutta hän tekee sitä ainoastaan sen vuoksi, että saisi tältä vastapalveluksen. Tämä on vähän kuin ”perintöä odotellessa” – tilanne, jossa toista autetaan hymyssä suin, mutta ainoastaan suuren perinnön toivossa. Tästä teemasta on tehty monia sketsejä, mutta varmasti tämä toimii myös hyvänä esimerkkinä.

Kaikenlainen tekopyhyys on myös sydämen epäpuhtautta. Jos ihminen paastoaa, rukoilee ja antaa almuja  ainoastaan näön vuoksi, niin hän ei silloin toimi puhtaasta sydämestä. Toki almujen antaminen hyödyttää saajaa, joten ei se siinä mielessä ole turhaa. Tekopyhyydessä annettu almu ei kuitenkaan rikastuta antajan taivaallista aarreaittaa, joka täyttyy ainoastaan sellaisella toiminnalla jonka perustana on rakkaus. Kristinuskossa ihmisen toiminnan lähtökohtana tulisi aina olla rakkaus. Mikäli tuota rakkautta ei ole, niin silloin esille nousee itsekkyys ja oman edun tavoittelu, jota voi lyhyesti kuvata juuri sydämen epäpuhtaudeksi.

Puhdassydämisyyden palkkana on Jumalan valtakunnan näkeminen. Kristuksen yksi keskeisimmistä opetuksista oli se, että ihmisen tulee uudistua nimenomaan sisältä päin. ”Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:3) Esimerkiksi kaste oli juutalaisuudessa enemmän ulkoinen puhdistautumismeno. Kristus antoi sille kuitenkin täydellisesti uuden merkityksen. Kasteessa ihminen liittyy Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen ja hänestä tulee samalla uusi ihminen, joka on Kristuksen puolella.

Puhdassydämisyyteen liittyy se, että Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä. Ihminen näkee ja ymmärtää asioita tällöin aivan uudella tavalla. Apostoli Paavali on sanonut 1. Korinttolaiskirjeessään seuraavasti:

“Me julistamme, niin kuin on kirjoitettu, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat. Meille Jumala on sen ilmoittanut Hengellään, sillä Henki tutkii kaiken, myös Jumalan syvimmät salaisuudet. Kuka muu kuin ihmisen oma henki tietää, mitä ihmisessä on? Samoin vain Jumalan Henki tietää, mitä Jumalassa on.

Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Jumalan oman Hengen, jotta tietäisimme, mitä hän on lahjoittanut meille. Siitä me myös puhumme, mutta me käytämme Hengen emmekä ihmisviisauden opettamia sanoja ja selitämme hengelliset asiat Hengen avulla.

Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.

Hengellinen ihminen sen sijaan pystyy tutkimaan kaikkea, mutta häntä itseään ei kukaan voi tutkia.” (1.Kor. 2:9-15)

Ilman puhdassydämisyyttä ihminen menettää myös kyvyn nähdä Jumalallisia asioita. Oikeastaan tämä selittää juuri sen, että miksi epäusko estää ihmeiden tapahtumisen. Ihminen ei näe Jumalaa ja tämän vuoksi hän ei enää näe Jumalan meille tekemiä ihmeitä, koska ihminen on menettänyt näkökykynsä. Kristus on sanonut, että ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista (kts. Luuk. 16:31)

Me voimme tässä kohden tutkia mitä tapahtuu kun ihminen ei halua, eikä kykene näkemään Jumalaa. Kristuksen ihmeet jäivät hänen omassa kotikaupungissa Nasaretissa vähäisiksi juuri tämän takia. Evankelista Markus sanoi, että  Kristus ei pystynyt tekemään ihmeitä, sillä ihmiset eivät suostuneet tunnustamaan Hänen jumalallisuuttaan. He näkivät hänet ainoastaan tavallisena työmiehenä, jolla ei ollut heidän käsityksen mukaan kykyä opettaa, saatikka parantaa. Ollessaan Nasaretissa Jeesus sanoi: “Missään ei profeetta ole niin väheksytty kuin kotikaupungissaan, sukulaistensa parissa ja omassa kodissaan.’ Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa; vain muutamia sairaita hän paransi panemalla kätensä heidän päälleen. Ihmisten epäusko hämmästytti häntä. Hän kulki sitten kylästä kylään ja opetti.” (Mark. 6:4-6)

Meidän ei tarvitse tässä kohden ryhtyä kyseenalaistamaan Kristuksen jumalallista voimaa ja sitä, etteikö hän olisi voinut parantaa ihmisiä heidän epäuskostaan huolimatta. Ehkä tämä tulisikin ymmärtää niin, että ihmisten epäuskon vuoksi Kristuksen ihmeteot olisivat jääneet vaille todellista merkitystä. Epäuskoinen ihminen ei näet olisi kyennyt ymmärtämään ihmettä ja hän joko kieltäisi sen kokonaan tai sitten näkisi Kristuksen jonkinlaisena taikurina tai ihmisten viihdyttäjänä. Tämä taas ei ollut Kristuksen toiminnan tarkoitus ja juuri tämän vuoksi hän myös kieltäytyi paholaisen ehdotuksesta, jossa hänen olisi pitänyt hypätä temppelin harjalta alas vahingoittumattomana. Jumala ei tullut ihmiseksi viihdyttääkseen epäuskoista kansaa, vaan vahvistamaan niitä, joilla mahdollisuus kehittyä uskossaan, esim. Sakkeus, sadanpäällikkö, Jairus ym.

Kristus tuli maailmaan pelastamaan ja auttamaan, mutta ne jotka kieltäytyivät näkemästä Hänen jumaluuttaan kompastuivat omassa hengellisessä sokeudessaan. Kristus todellakin oli tuo kulmakivi, josta apostoli Pietarikin on sanonut seuraavasti:

“Sanotaanhan Raamatussa: -- Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään. Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, "kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan". Koska he eivät tottele sanaa, he kompastuvat, ja se heidän osakseen on määrättykin.” (1.Piet. 2:6-8)

Mielenkiintoisena yksityiskohtana tuosta Kristuksen toiminnasta kotikaupungissaan oli se, että hän sananmukaisesti oli hämmästynyt ihmisten epäuskosta. Kristus Jumalan Poikana ei ollut kuka tahansa, mutta siitä huolimatta hän myös ihmisenä osoitti inhimillisiä tunteita ja tässä kohden hän oli hämmästynyt. Kristus kuvataan hämmästyneeksi myös silloin, kun sadanpäällikön palvelija pyysi Kristusta parantamaan palvelijansa etäisyyksien päästä pelkällä sanalla: ”Tämän kuulleessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ’Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella”. (Matt. 8:10)

Kristus hämmästyi epäuskosta, mutta hän oli myös hämmästynyt erittäin vahvasta uskosta.

Puhdassydämisyys tekee ihmisestä sellaisen, että hän kykenee osoittamaan vilpitöntä rakkautta toisia kohtaan. Puhdassydäminen ihminen haluaa myös avoimin mielin kohdata Kristuksen. Juuri rakkaus ja avoimuus avaavat ihmisen silmät näkemään Jumalan ja Hänen voimalliset tekonsa.

"Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan"

Millä tavoin me voimme armahtaa toisen ihmisen? Varmasti siinä on kysymys anteeksi antamisesta ja yleensäkin myötätunnon osoittamisesta. Armahtaminen on toimenpide, jossa joku henkilö päästetään kärsimyksistä tai sellaisesta tilasta, joka rajoittaa hänen vapauttaan. Vangin voi esimerkiksi armahtaa ja velan perimättä jättäminen on myös armahtamista. Kummassakaan tapauksessa kysymys ei ole siitä, etteikö joku olisi ansainnut kyseistä olotilaansa, eli vankeutta tai hankimaansa velkaa. Siitä huolimatta tämä saa armahduksen.
 

Kristus kehottaa meitäkin armahtamaan. Eli osoittamaan armoa toiselle, vaikka hän olisi itse saattanut eniten myötävaikuttaa omaan tilaansa. Joku on saattanut esimerkiksi loukata meitä, mutta tämän jälkeen hän on kokenut omantunnon tuskia ja tulee pyytämään anteeksi. Ylpeä ihminen ei kääntäisi edes päätään tätä kohden, vaan pitäisi lähestulkoon oikeutettuna sitä, että sellaista loukkausta ei tarvitse antaa anteeksi.

Armahtaminen on kuitenkin pelastuksemme kannalta elinehto. Suhteemme Jumalaan heijastuu sen kautta, että miten me kohtelemme lähimmäisiämme. Jos armahdamme, niin meitäkin armahdetaan. Se on hyvin yksinkertainen sääntö. Jumala ei sulje ihmistä pelastuksen ulkopuolelle, vaan ihminen tekee sen itse, jos hän kieltää kaiken armon lähimmäisiltään.

Ihmisen suhde Jumalaan liittyy meidän kykyymme armahtaa, mutta samanaikaisesti olemme koko ajan siinä asemassa, että Jumala on se, joka voi meidät armahtaa. Kukaan ei ole synnitön ja siinä valossa rangaistus iankaikkisuudessa olisi täysin oikeutettu. Tämän vuoksi kaikissa jumalanpalveluksissa toistetaan yhä uudestaan ja uudestaan tuota avunpyyntöä: ”Herra armahda!”

Evankeliumista löydämme monta Kristuksen opetusta, jotka liittyvät armahtamiseen ja siihen, että miten se vaikuttaa suhteeseemme Jumalaan. Lähtökohdat kuitenkin vaihtelevat opetuksesta riippuen.

Ensimmäisenä voimme tutkia Vuorisaarnaa, jossa Kristus opettaa:

”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Tämän mukaan Jumala armahtaa ihmistä samalla mitalla, miten ihminen armahtaa lähimmäisiään. Tämän kohdan tulisi suoraan sanottuna pelottaa meitä kaikessa sen oikeudenmukaisuudessaan. Jos ihminen mielessään sanoo, että ”tuolle ihmiselle en koskaan anna anteeksi”, niin sillä samalla hetkellä hän rakentaa muurin itsensä ja Jumalan armahtavaisuuden välille!

Samalla tavoin Isä meidän – rukouskin on hyvin vakava rukous, sillä jos me rukoilemme anteeksiantoa Jumalalta samassa suhteessa miten me itse annamme anteeksi. Jos sitten emme jostain syystä anna anteeksi lähimmäisillemme, niin pidätämme myös anteeksiannon itseltämme. Isä meidän – rukous onkin eräs liturgian huipentuma ennen Ehtoolliseen osallistumista. Siinä me rohkenemme todeta, että kaikki on kunnossa suhteessa lähimmäisiimme. Mikäli asia ei ole näin, niin silloin ei voi muuta kuin ihmetellä kylmäpäisyyttämme ja toisaalta pohtia sitä, että koituuko tämä kaikki siunaukseksi. Rukous ja Ehtoollinen vaikuttavat aina, oli ihminen kuinka välinpitämätön tahansa. Kysymys kuuluukin, että vaikuttaako se tällöin myönteisesti. Siunaus voi näet muuttua myös tuomioksi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kysymys on kuitenkin hyvin oikeudenmukaisesta asiasta, jossa me itsemme määrittelemme omalla toiminnallamme kaiken.

Lähtökohdat armahtavaisuuteen voivat olla joissakin tapauksissa erilaiset, vaikka pohjimmiltaan kysymys on samasta asiasta. Edellä jo viitattiinkin Kristuksen vuorisaarnan opetukseen, jossa saamme samalla mitalla anteeksi Jumalalta, mitä kykenemme antamaan anteeksi lähimmäisillemme. Mutta Kristus on esittänyt myös vertauksen kelvottomasta palvelijasta, joka sai ensin hyvin suuren velan anteeksi (Matt. 18:23-35). Siinä Jumala oli anteeksiantamuksessa aloitteentekijä, josta ihmisten tuli ottaa mallia. Vertauksessa tuo anteeksiantamus  ikään kuin mitätöitiin, kun palvelija ei kyennyt toimimaan oikealla tavalla ja antamaan anteeksi kanssapalvelijalleen. Kristus on monessa kohden antanut mallin siitä, että miten meidän tulisi toimia suhteessa lähimmäisiimme. Ihmisellä ei yksinkertaisesti voi olla veruketta siinä, että mitä hänen tulisi tehdä. Kysymys ei ole tiedon puutteesta, vaan tahdosta.

Vaikka Isä meidän – rukousta on syytä käsitellä aivan omana kokonaisuutena, niin kenties tässä kohden voisi selventää juuri sitä kohtaa, jossa puhutaan velan anteeksi antamisesta. Edellä mainitussa vertauksessa kyse oli siis nimenomaan palvelijan velasta. Hän ei ollut vääryydellä ottanut rahoja, vaan yksinkertaisesti lainannut. Ja nämä velat hän sai anteeksi. Evankelista Matteus käyttää tässä kohden sanaa οφειληματα, mikä tarkoittaa sananmukaisesti juuri velkaa. Evankelista Luukas on muotoillut tämän niin, että kyse on sekä synnistä, että velasta: ”Anna meille syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velassa.” (Luuk. 11:4) Ev. lut. kirkossa käytetään Isä meidän – rukouksessa sanaa rikkomus ("--niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"). En tässä kohden ryhdy pohtimaan näiden sanamuotojen erojen taustoja. Kenties velka sana on yhdistetty niin voimakkaasti juuri rahaan, että rikkomus on nähty sopivampana ilmaisuna.

Ortodoksisessa kirkossa käytetään kuitenkin sanaa VELKA, jota meidän ei lopulta ole tarpeen ryhtyä muuttamaan. Mutta miten meidän on tämä sitten ymmärrettävä, kun kyse ei tietenkään voi olla vain rahasta? Mitä me olemme velkaa Jumalalle?

Lyhyesti voisi sanoa, että koko elämämme on yhtä lainaa, jonka Jumala on meille antanut. Jokaisesta elämämme päivästä meidän tulisi olla erittäin kiitollisia Jumalalle. Meillä on elämän velka, jota hyvitämme Jumalan tahdon mukaisella elämällä.

Jos me pohdimme vielä sanaa rikkomus, niin siitähän selviää oikeastaan sillä, että emme toimi väärin, jolloin kaikki on hyvin. Mutta tämä antaa mahdollisuuden sille, että meidän ei tarvitse tehdä mitään. Velkahan taas ei lyhene tekemättömyydellä, vaan se edellyttää jatkuvaa toimintaa ja takaisinmaksua. Jälleen kerran voimme palata tässä kohden tuohon Kristuksen voimalliseen toteamukseen: ”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä  tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” (Luuk. 17:9-10)

Ihmisellä on velvollisuus toimia tietyllä tavalla. Periaatteessa kyse on siitä, että ihmisen on toimittava hyvin. Hänen on oltava hyvä ihminen ja juuri Jumalan tahdon mukainen elämä tekee ihmisestä hyvän. Meidän velkamme suurenevat sitä mukaan kun toimimme päinvastaisella tavalla. Nykypäivän kielikuvaa käyttäen: jokainen synti on uusi maksuhäiriömerkintä meidän taivaallisissa luottotiedoissamme.

Halloween - ilmiö

Palmusunnuntaina noidat pomppivat ovelta ovelle  ja pyhäinpäivänä melkeinpä samalla verukkeella harjoitetaan leikkimielistä noituutta, käydäänpä joissakin paikoissa taas samalla tavoin ovelta ovelle kerjäämässä karkkia. Eihän se mitään muuta ole kuin kerjäämistä, sillä ei näiltä noidilta mitään siunattuja virpomavitsojakaan ole taloon lahjaksi jätetty. Jotta vellit ja puurot olisi varmasti kunnolla sekaisin, niin Jyväskylässä Kristuksen syntymäjuhlaan valmistaudutaan mitä ilmeisimmin nyt loitsujen kyydittämänä (Keskisuomalaisen uutinen). Jyväskylän ev. lut. seurakunnan kirkkoherra reagoi tähän asiaan ihan oikealla tavalla (Kotimaa24 uutinen).

Tämä pistää miettimään, että mikä tässä kaikessa nyt oikein mättää?  Meillä Suomessa moniin kristillisiin juhliin on saatu tätä nykyä sotkettua Harry Potter ja muut noidat. Kaupallisuuden piikkiin voi pistää tietysti paljon. Ja hyvinhän olemme tämän amerikanmeiningin sisäistäneetkin. Kyllä kristillisissä juhlissa saa nyt vähän noituutta olla mukana, jos se saa lapset ostamaan kaikenmaailman asiaankuuluvaa tilkettä ja sälää. Sehän lisää myyntiä ja sehän ei voi olla pahasta. Lisäksi lapsilla on hauskaa.

Mutta miksi ihmiset sitten hiljaa hyväksyvät näiden perinteiden kaupallistumisen ja monessa suhteessa myös niiden sisällön täydellisen vesittymisen?
Ehkä taas siitä tutusta syystä, että kaikki on niin hyvin maallistunutta. Kristillisten juhlien merkitystä ei enää ymmärrettä ja uskonnolliset asiat niputetaan nyt samaan kategoriaan luudalla lentävien noitien kanssa. Kristus on jotain yhtä epämääräisen yliluonnollista kuin taikatemppuja tekevät noidat, joten hyvinhän niitä nyt voi hieman keskenään sotkea.

Kun perinteitä ja niiden merkitystä ei enää tunneta, niin kaikki on silloin sallittua. Ja sitten tässä vielä kehdataan vähentää koulujen uskontotunteja, jotta seuraavat sukupolvet eivät varmaan kohta tiedä joulunkaan todellista merkitystä! - No sehän on se päivä, jolloin joulupukki syntyi. Eikös niin?

Me olemme murentamassa pyhien kalenteria juhlapäivä juhlapäivältä. Kohta kaikkiin juhliin valmistaudutaan pakollisella ostoskeskusreissulla. Juhlien todellista merkitystä ei ymmärretä, eikä se ihmisiä oikestaan kiinnosta. Kaikki on sisällöltään kuin häkää: väritöntä, mautonta ja hajutonta. Ulkoisesti kaikki voi olla hyvinkin hienoa ja toinen toistaan loistavammat jouluvalot vilkkuvat talojen ikkunoissa. Ne eivät kuitenkaan juhlista enää maailmaan syntynyttä Vapahtajaa, vaan sitä, että taas voimme muutaman päivän porsastella ihan hyvällä omallatunnolla ja nauttia siitä hetken hurmasta kun satoja euroja on kaadettu taas kerran kaupallisuuden pohjattomaan kaivoon. Jouluna enemmän kiinteässä muodossa ja uutena vuotena raketteina ilmaan ja loput nestemäisenä kurkusta alas. Sitten voidaankin alkuvuodesta krapulassa tehdä lupauksia siitä, että ei enää koskaan mitään tällaista.

Mutta palataanpa takaisin alkuun ja joulukauden aloittavaan loitsuun. En tiedä miten kristitty ihminen voisi rautakangesta vääntää näille kaupallisuuden ja maallistuneisuuden kyllästämille ihmisille sen miltä tuntuu, kun itselle tärkeät juhlat käytännössä turmellaan kokonaan.
Miltä teistä tuntuisi jos itsenäisyyspäivänä voisimmekin ennemmin muistella Josef Stalinia ja hänen panostaan maamme hyvinvoinnin kannalta.
Varmaan pahuksen kärjistetty vertaus monen mielestä, mutta yhtä paljon minä löydän yhtäläisyyksiä Jeesuksen ja noituuden välillä.

"Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan"

Tämä lauseen sisältöä voidaan käsitellä samalla tavoin hengessään köyhyyttäkin. Eli ensin on tutkittava, että mitä on nälkä ja jano. Asia ei ole vaikea, sillä ihminen tarvitsee ruokaa ja juomaa, jotta eläisi. Tiedämme myös millainen tunne syntyy kun ihminen on nälissään tai janoissaan. Tuolloin ihminen ei ajattele mitään muuta kuin sitä, että miten hän saisi tuon nälän ja janon tunteen tyydytetyksi. Kuinka monella on kuitenkaan ollut TODELLISTA nälän ja janon tunnetta. Meidän aikana nälän ja janon tunne saadaan sammutetuksi sillä muutamalla askeleella, kun astumme olohuoneesta keittiöön ja jääkaapille. Mutta onko meillä koskaan ollut sellaista tunnetta, jossa esimerkiksi juoman saaminen muutaman tunnin sisällä on ollut elinehto? Lähi-Idän ja Afrikan alueella polttava kuumuus on aivan toista luokkaa kuin meillä Suomessa. Todellinen janon tunne on siellä jotain aivan muuta. Nälkä ja jano ovat  todellisuutta tänäkin päivänä monissa maailman kolkissa.

Vanhurskauden nälkä ja jano ovat luonnollisesti ihmisen kaipausta kohti Jumalaa ja toimimista Hänen tahtonsa mukaan. Ihmisen sielussa on jatkuva nälän ja janon tunne, joka saa täyttymyksen Jumalan yhteydessä. On turha edes kuvitella, että tuota ihmisen hengellistä nälkää voisi saada tyydytetyksi maallisilla asioilla. Jatkuvasti näitä maallisia korvikkeita yritetään ihmisille tarjota, mutta ne eivät milloinkaan voi saattaa ihmistä autuaalliseen tilaan.

Tässä kohden autuuden lauseita yksinkertaisesti lohdutetaan, että ”heidät ravitaan”. Miten tämä sitten ymmärrettävissä? Vanhurskauden nälän ja janon voi sammuttaa ainoastaan siitä lähteestä, jonka Kristus meille antaa. Vastaus löytyy esimerkiksi siitä kohtaa evankeliumia, jossa Kristus kohtaa samarialaisen naisen kaivon äärellä: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” (Joh. 4:13-14)

Tämä autuuden lause antaa meille myös erään hyvin tärkeän opetuksen. Kristus ei kuvaa autuaiksi niitä, jotka ovat vanhurskaita, vaan nimenomaan niitä, joilla on palava pyrkimys kohti vanhurskautta. Jatkuva yrittäminen tekee tässä kohden ihmisestä autuaan, eikä kuvitelma siitä, että kaikki hyvä olisi jo saavutettu. Itse asiassa kuvitelma omasta täydellisyydestä voi ajaa ihmisen hengelliseen alamäkeen. Kristilliseen elämäntapaan kuuluu siis jatkuva pyrkiminen hyvyyteen. Kysymys ei ole tässä tapauksessa jostain etäisestä päämäärästä, jonka kuvitteellinen saavuttaminen vapauttaisi ihmisen kilvoittelun vaivasta. Vanhurskauden nälkä ja jano ovat ihmisen matkakumppaneita läpi koko elämän. Kristus antaakin voimallisen muistutuksen siitä, että emme saa tuudittautua tyytyväiseen olotilaan tehtyämme jotain hyvää:  ”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä  tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” (Luuk. 17:9-10)

Mutta kenties tässä kohden meidän on vielä pysähdyttävä tutkimaan itse termiä ”vanhurskas”. Sanan ”autuas” tavoin meillä on kiusaus niputtaa se raamatulliseen ja hengelliseen sanastoon, jonka sisältö saakin jäädä jonkinlaisen mystiikan varjoon. Itse asiassa meillä on myös paha taipumus turtua moniin rukouksiin ja veisuihin sillä tavoin, että sivuutamme ne jumalanpalveluksissa vailla täyttä ymmärrystä. Sana vanhurskaus voidaan liittää suoraan Jumalaan, jonka pelastavat teot ihmisiä kohtaan ovat juuri tuota vanhurskautta. ”Herra on vanhurskas Jumala - -”(Ps. 11:7) Ihminen voi saavuttaa vanhurskauden suhteessa Jumalaan. Siihen liittyy Jumalan tahdon mukainen elämä ja oikeudenmukaisuus, joka ei tarkoita ”silmä silmästä” periaatetta. Vanhurskas ja oikeudenmukainen ihminen on armahtavainen, aivan kuten Jumalakin on armahtavainen. Vanhurskaus ei tule esille siten että, miten me esiinnymme muiden silmissä (koska se taas voi muuttua hurskasteluksi), vaan vanhurskaus tulee esille suhteessamme Jumalaan ja siinä, että miten me elämme Jumalan tahdon mukaista elämää.

Jatkuva vanhurskauden nälkä ja jano ajaa ihmistä kohti Jumalaa, sillä Jumala on vanhurskauden alkulähde. Juutalaisuudessa hurskaan ihmisen määritelmä oli nimenomaan siinä, että hän teki pilkulleen lain vaatimia tekoja. Juutalaisuus oli monessa suhteessa muuttunut laki- ja tapauskovaisuudeksi, jossa asioita ei lopulta enää ajateltu järjellä tai sydämellä. Varmasti tämän vuoksi apostoli Paavalikin halusi muistuttaa siitä, että ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun uskoo, ilman lain vaatimia tekoja.” (Room. 3:28)

Tämä opetus on valitettavasti onnistuttu pelkistämään sellaiseksi, että hyvillä teoilla ei ole niin paljoa väliä. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä apostoli Paavali halusi muistuttaa, että ihminen ei voi ryhtyä pitämään itseään vanhurskaana, vaikka hän mekaanisesti noudattaisikin kaikkea mitä laki ja säännöt sanovat. Ihmisen vanhurskaus tulee esille nimenomaan suhteessa Jumalaan ja siinä taas usko on kaikkein oleellisin asia. Tästä huolimatta hyvien tekojen merkitystä ei voi sivuuttaa. Ihminen joka tietoisesti jättää tekemättä hyviä asioita tekee syntiä ja tällöin myös hänen uskonsa ei voi olla oikeanlaista. Jos ihminen uskoo, niin hän myös noudattaa lakia ja tekee hyviä töitä. Tämä on varmasti hyvä esimerkki siitä, kuinka Raamatusta irrotetut lauseet ja niiden yksipuolinen painottaminen voi vääristää koko uskonmukaisen elämän.

"Autuaita kärsivälliset, he perivät maan"

Nöyryys ja kärsivällisyys ovat todellisia hyveitä, joiden avulla ihminen pystyy taistelemaan ylpeyttä ja äkkipikaisuutta vastaan. Meillä on kuitenkin taipumus tulkita väärin kristillinen kärsivällisyys sekä hyvän ja lempeän ihmisen malli, jonka Kristus omakohtaisesti antaa sanoessaan: ”- - katsokaa minua: minä ole sydämeltäni lempeä ja nöyrä.” (Matt. 11:29) Tämä opetus käsitetään helposti vaikenemiseksi kaikissa tilanteissa sekä kaiken mahdollisen palautteen vastaanottamiseksi ilman vastalauseita. Kristityn ihmisen oletetaan olevan sellainen, joka ei sano mitään kielteistä, vaikka tähän olisi lopulta oikeutettu syy.

Autuuden lauseiden kärsivälliset ovat vanhan käännöksen mukaan hiljaisia (vielä vanhemmassa käännöksessä sävyisät). Tästä huolimatta sanan alkuperäinen tarkoitus ei ole viitata täysin passiiviseen ihmiseen, joka ei reagoi mihinkään ympärillä tapahtuvaan. Kreikankielinen sana (οι πραεις) kuvaa enemmänkin tilaa, joka on kahden ääripään välillä.

Kärsivällisyys ei siis ole alistumista kaikkeen tai omista oikeuksistaan luopumista. Ihmisen täytyykin korottaa ääntään silloin, kun hän näkee epäoikeudenmukaisuutta tai sellaisia asioita jotka vaativat asioiden pikaista korjaamista. Oman mielipiteen sanominen on myös kristityn ihmisen perusoikeus. Monet kirkon pyhät tulivat tunnetuiksi nimenomaan siitä, että he taistelivat epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Heillä oli rohkeutta avata suunsa ja kritisoida jopa hallitsijoita, jos näiden toiminta soti kristillisiä periaatteita vastaan. Samanlaista rohkeuttahan ilmeni Johannes Kastajalla, joka ei epäröinyt tuoda sanomaansa myös Herodekselle ja Herodiaalle. Varmasti tiedämmekin sen, että tuotuudenpuhujia ei tuolloin, eikä vieläkään yleensä taputeta päähän. Tämän vuoksi Johanneskin mestattiin.

Kristus itsekin osoitti sen, että väärintekoja ei tarvitse hyväksyä. Voimallisimmin tämä tuli esille, silloin kun Kristus ajoi kauppiaat ja rahanvaihtajat pois temppelistä. Tuossa yhteydessä viitattiin myös psalmiin 69, jossa sanotaan seuraavasti: ”Kiivaus sinun temppelisi puolesta on kuluttanut minut, ja minuun sattuu niiden pilkka, jotka pilkkaavat sinua.” (Ps. 69:9    1992)

Jotta voisimme laajentaa käsitystämme kärsivällisyydestä, on meidän pohdittava myös vihan merkitystä. Ihmiselle on annettu erilaisia tunnetiloja, joista viha on yksi. Viha ei ole rakkauden vastakohta, vaikka siksi se monesti tulkitaankin. Vihan tarkoituksena on antaa ihmiselle voimaa taistella vääryyttä vastaan. Väärinkäytettynä vihasta tulee kuitenkin paha asia.

Vihastuminen on siis oikeutettu tunnetila, mutta sitä ei saa käyttää loukkaavassa mielessä toista ihmistä vastaan. Oikeastaan viha ei saisi koskaan muuttua sillä tavoin henkilökohtaiseksi asiaksi, jonka voimalla me ryhdymme rakentamaan muuria itsemme ja tuon toisen ihmisen välille. Vihaa voisi verrata tuleen, sillä monestihan sanomme ihmisen ”tulistuvan”. Tiedämme hyvin sen että tuli sammuu, ellei sitä ruokita säännöllisesti. Sama asia on ihmisen vihassa. Viha ei kasva eikä voimistu ellemme tietoisesti ruoki ja ylläpidä sitä. Kristus on itse varoittanut vuorisaarnassaan siitä, ettemme vihastuksissa loukkaisi lähimmäistämme: ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: ’Senkin hölmö’, on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: ’Sinä hullu’, on ansainnut helvetin tulen.” (Matt. 5:21-22)

Tässä yhteydessä voidaan lyhyesti vielä käsitellä edellä olevan lainauksen nimityksiä hölmö ja hullu. Jälleen kerran me emme suomen kielessä pysty täydellisesti kääntämään näitä sanoja. Lisäksi meillä viljellään näitä nimityksiä täysin sattumanvaraisesti. Raamatun kehyksissä  hölmöksi nimitettiin ihmistä, jota pidettiin vähäjärkisenä ja tyhmänä henkilönä. Nimittelijän asenne oli siis ylimielinen tuota hölmöksi pitämäänsä henkilöä kohtaan. ”Hullu” nimityksellä ei niinkään haluttu kritisoida toisen järjenjuoksua, vaan hullu on  enemmän tietoisesti moraalittomuutta tekevä henkilö. Vanhassa raamatunkäännöksessä psalmi 14 kuuluu seuraavasti: ”Hullu sanoo sydämessänsä: ”Ei ole Jumalaa”. Turmiollinen ja iljettävä on heidän menonsa.” (Ps.14:1) Jumalan tahdon vastaisuus ja Jumalan kieltäminen on siis hulluutta. Siinä ei ole kyse ihmisen älykkyysosamäärästä. Ymmärrämme siis sen, että hulluksi nimittämällä halutaan tahrata toisen ihmisen maine, koska tällöinhän hänen katsottiin täydessä järjessään toimivan väärin. Kysymys on siis paljon vakavammasta asiasta.

Todellinen kärsivällisyys on sitä, että ihminen pystyy ensinnäkin hillitsemään äkkipikaisuutensa ja johonkin henkilöön kohdistuvan vihansa, jottei siitä pääsisi kehittymään kaunaa, joka lopullisesti tulehduttaisi suhteemme toisiin ihmisiin. Kärsivällisellä ihmisellä on kyky vastaanottaa palautetta siitä kiivastumatta. Kärsivällinen ihminen kykenee rauhassa kuuntelemaan. Kärsivällinen ihminen pystyy hallitsemaan vääränlaiset tunnekuohut. Käytännössä tämä tarkoittaa juuri sitä, että me emme anna vihalle tilaa väärissä paikoissa ja tilanteissa. Monesti sanonta ”nukkua yön yli” on hyvä muistutus siitä, että liian voimakkaan tunnekuohun vallassa ei ole syytä keskustella, ellei kyse ole sitten sellaisesta epäoikeudenmukaisuudesta, joka vaatii pikaista toimimista. Vihan vallassa oleva ihminen ei toimi kuten järkevä ihminen toimisi. Kärsivällisyys on siis itsensä hallitsemista ja tunteiden osoittamista oikealla tavalla. On siis tilanteita joissa ihminen voi osoittaa kiivautensa, mutta samanaikaisesti meillä tulee olla harkitsevaisuutta siinä, että kiivautemme tulee esille oikein perustein, oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikeita tahoja kohtaan ja oikealla tavalla.

Kärsivällisyyteen liittyy myös se, että kykenemme vastaanottamaan elämässä erilaiset vastoinkäymiset. Kärsimättömän ihmisen on vaikeaa elää Jumalan tahdon mukaista elämää, koska hän ei myöskään halua ottaa minkäänlaista ristiä kannettavakseen. Kukaan meistä ei tietenkään halua elämäänsä raskaita ja vaikeita asioita, mutta meidän on tunnustettava se tosiasia, että elämä ei voi olla täysin vaivoista vapaata. Kärsivällisyys antaa ihmiselle voimaa selvitä näistä vastoinkäymisistä aivan toisella tavalla.

Mitä sitten tarkoittaa se, että ”he perivät maan”. Raamatun pelastushistoria on osoittanut sen, että ”luvatulla maalla” on ollut suuri merkitys. Maan perimistä ei tässä tapauksessa tarvitse ensimmäisenä ymmärtää muiden kansojen hallitsemisena, vaan lupauksena hyvästä. Psalmissa 37 sanotaan seuraavasti: ”Mutta nöyrät perivät maan, he saavat osakseen onnen ja rauhan.” (Ps. 37:11) Kristitylle ihmisille lupaus maan perimisestä on ennen kaikkea lupaus iankaikkisesta Jumalan valtakunnasta. Kristus itse mainitsee tästä puhuessaan viimeisestä tuomiosta:

”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.” (Matt. 25:34)

Päivän mietelause IV

Sielunvihollisen juonena näyttää olevan kaikkien kristillisten juhlien latistaminen kaupallistamisen avulla.
- Ja hyvinhän me ihmiset olemme siihen halpaan menneet.