KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

perjantai 21. joulukuuta 2012

”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa”


Tämä jae liittyy läheisesti edelliseen, mutta sillä erotuksella, että siinä kysymys on nimenomaan Kristuksen seuraajien, eli kristittyjen yleisestä vainoamisesta. Kristus näki ennalta kaiken ja halusi antaa lohdutuksen kaikille niille, jotka tämän vuoksi joutuivat kärsimään. Ensinnäkin, hän sanoi opetuslapsilleen: ”Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. -- Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. – Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 15:18, 20, 21)
Ensin esimerkiksi fariseusten, kuten Saulin (myöhemmin Paavalin) ja tämän jälkeen roomalaisten toimesta varhaisia kristittyjä vainottiin ja surmattiin. Kautta eri aikakausien ovat myös monet valtiovallat vainonneet kristittyjä.

Rooman keisarivallan aikana kristittyjä vainottiin, koska heitä pidettiin ”ateisteina” ja epämääräisiä salamenoja harrastavina ihmisinä. Ateisteina heitä pidettiin siksi, koska he eivät osoittaneet palvontaa keisaria kohtaan. Kristityt kunnioittivat lakia, mutta he eivät voineet ryhtyä palvomaan hallitsijaa yli Jumalan. Heiltä ei olisi vaadittu kovinkaan ihmeellisiä toimenpiteitä sille, että he olisivat osoittaneet uskollisuuttaan keisarille. Käytännössä kyse saattoi olla esimerkiksi yhdestä suitsutusuhrista keisarin kuvapatsaan edessä ja suullinen tunnustus siitä, että keisari oli heidän herransa. Mutta miten kristityt olisivat saattaneet sanoa keisaria herraksi, jos Kristus on heidän Herransa? Varmasti kaikki kristityt apostoli Paavalin opetuksen mukaan pyrkivät elämään ja toimimaan lainmukaisesti ja esivaltaa kunnioittaen. He elivät lähimmäistä rakastaen ja kunnioittaen. Keisari oli kuitenkin koko Rooman valtakunnan ja esivallan ruumiillistuma, jonka herruuden tunnustamatta jättäminen oli käytännössä maanpetturuutta. Viranomaisia ei kiinnostanut se, että kuinka hyviä kristityt olivat. Heitä kiinnosti ainoastaan se, että jokainen kansalainen antoi keisarille uskollisuudenvalan.

Kristittyjen ateismi keisarikulttia kohtaan ei ollut ainut ongelma. Kristinuskosta ei tiedetty paljoa ja heidän jumalanpalvelusmenoihinsa liittyi termistöä, joka oli pakanoille vierasta, niin siitä syntyi pahoja väärinkäsityksiä. Ruumiin ja veren nauttiminen yhteisissä kokoontumisissa kuulosti kannibalismilta ja rakkauden ateria taas rietastelulta. Puheet viimeisestä tuomiosta ja Kristuksen toisesta tulemisesta saivat monet varpailleen ja tällaiset puheet aiheuttivat joissakin varmasti mielen levottomuutta. Varmasti kristittyjä pidettiin siis myös rauhattomuuden lietsojina. Emme takerru nyt yksityiskohtiin, mutta tiedämme monista historianlähteistä sen, että kristityt joutuivat kestämään suunnattomia kärsimyksiä

Historian saatossa on tapahtunut paljon. Esimerkiksi Armenian kansanmurhassa kuoli 1.2 miljoonaa kristittyä. Tästä tapahtumasta on vasta nyt ryhdytty keskustelemaan enemmän, vaikka se edelleen Turkissa on vaiettu asia.
Yksi suurimmista vainojen kausista tapahtui Neuvostoliiton aikana, jossa kristittyjä vainottiin ja surmattiin järjestelmällisesti. On vaikea sanoa, että paljonko nimenomaan kristittyjä surmattiin. On arvioitu, että pelkästään Stalinin aikana surmattiin 20 miljoonaa ihmistä ja koko neuvostoaikana yli 60 miljoonaa ihmistä. Monet heistä olivat kristittyjä. Tämän lisäksi on tietysti suuri joukko niitä, jotka kärsivät vainoissa ja joita suljettiin vankileireille ja mielisairaaloihin.

Kristinusko ja sen puitteet pyrittiin hävittämään kokonaan. Esimerkiksi Neuvostoliitossa oli vuoteen 1940 tultaessa toiminnassa oli enää 700 pyhäkköä, kun niitä oli ennen vallankumousta ollut 72.936. II maailmansodan seurauksena kirkolle annettiin myönnytyksiä ja pyhäkköjä oli parhaimmillaan auki yli 20.000. Nikita Hruštšovin toimenpiteiden seurauksena pyhäkköjä taas suljettiin ja 1980-luvulle tultaessa toimivia kirkkoja oli enää 7000.


Kirkkoja oli suljettu (eri aikoina) mm. seuraavin perustein:
- Ne muutettiin ”olosuhteiden pakosta” viljavarastoiksi, mutta niitä ei kuitenkaan missään vaiheessa palautettu takaisin kirkolle.
- Seurakuntalaisia vaadittiin korjaamaan kirkot erinomaiseen kuntoon ja tähän annettiin kohtuuttoman vähän aikaan. ”Huonossa kunnossa” olevat kirkkorakennukset voitiin sulkea.
- Paikalliset viranomaiset kieltäytyivät rekisteröimästä uskonnollista yhteisöä.
- Kirkkoja suljettiin ”poikkeuksellisesti” epidemioiden ym. vuoksi ja näitä poikkeuksellisia sulkemisia ei koskaan peruttu.
- Uusille papeille ei viranomaisten taholta annettu oikeutta toimia.
- Verotus muutettiin hyvin raskaaksi ja verorästien vuoksi kirkkorakennus voitiin  ”oikeutetusti” sulkea.

Mikä sitten on muovannut tiettyjen yhteiskuntien asennetta niin kristinuskonvastaiseksi? Osaltaan juuret löytyvät varmasti valistuksen ajasta Euroopasta, jossa luonnontieteiden kehittyminen avarsi ihmisten käsityskykyä maailmasta ja elämästä. Samanaikaisesti tuo valistus myös alkoi rajoittaa ihmisten käsityskykyä. Kaikki maailmaan ja elämään liittyvät asiat haluttiin sisällyttää tiettyihin kehyksiin, luonnonlakeihin, jotka sen ajan tiedemiehet olivat määritelleet. Tiede kulki edistyksen ja kehityksen tiennäyttäjänä ja yhteiskunnan kehittämisen nähtiin vaativan sitä, että pitäydyttiin valistuksen tuomissa opeissa. Kristinuskon nähtiin olevan selkeästi kehityksen jarruna, koska se ei tahtonut hyväksyä tieteellistä maailmankuvaa. Tämän vuoksi Neuvostoliitto uutena ateistisena ja valistuneena yhteiskuntana koko kristinuskon vanhana tsaarinajan jäänteenä ja valistuksen vastustajana. Vankileireillä saivat ankaramman rangaistuksen juuri ne, jotka kyseenalaistivat järjestelmän ja hallinnon. Murhamiehet ja varkaat pääsivät monesti huomattavasti vähemmällä. Yhä edelleen kuulee puhuttavan siitä, että esimerkiksi veropetoksista seuraa henkirikoksia kovemmat rangaistukset. Tälle toteamukselle minulla ei ole nyt osoittaa tilastollisia todisteita.

1900-luvulla on 50 miljoonaa ortodoksia[1] menettänyt henkensä vainojen, sotien, vankileirien, karkotusten, nälänhädän ja muun vastaavan seurauksena.
Meillä länsimaissa saattaa olla hyvinkin vääristynyt käsitys siitä, että lähes kaikilla maailman ihmisillä olisi täydellinen uskonvapaus. Edelleen on monia paikkoja, joissa kristityksi tunnustaminen tietäisi ankaraa vainoamista tai jopa kuolemaa. Viimeisimpänä vainojen sarjasta voidaan mainita koptikristityt Egyptissä.

Maallistunut yhteiskunta alkaa myös muovata ihmisten käsityksiä koko kristinuskosta. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että kristittyjä herjattaisiin sivistyneissäkin valtioissa. Julkisuudessa puitavat uskontoon liittyvät asiat tuntuvat nyt vähäpätöisiltä, mutta niihin kätkeytyy itse asiassa paljon enemmän. Paljon on jo niitä, joille kristinusko ei ole yhdentekevä asia, vaan kristinuskoon liittyviä asioita suoranaisesti vihataan. Olemme jo aikaisemmin käsitelleet sitä, että kristinusko nähdään vapautta rajoittavana tekijänä, koska ihminen ei voi hyvin omintunnoin tehdä mitä haluaa. Dostojevskin mukaanhan ”ilman Jumalaa kaikki on sallittua”.

Kirkkomme pyhät ovat ennalta nähneet sen, että uskon säilyttäminen tämän maailman pyörteissä muuttuu ajan myötä aina vain vaikeammaksi. Kristuksen seuraamisen sitoutumisen astetta kysytään nyt aivan toisella tavoin kuin ennen. Uskonnollisesti välinpitämättömiä on ”sivistyneissä” länsimaissa yhä ja enemmän. (Sana sivistyneissä lainausmerkeissä sen vuoksi, että en pidän ihmisten uskonnollisuuden häivyttämistä sivistyksen merkkinä). Tämän kaiken seurauksena kristityt kokevat olevansa vähemmistönä ja sen seurauksena taas paineet oman uskonsa luopumisesta kasvaa. Missään ei ole kuitenkaan sanottu sitä, että enemmistö olisi oikeassa. Kristuksen ennustukset pitävät hyvin paikkansa: Hänen tähtensä monia herjataan ja vainotaan ja heistä puhutaan valheellisesti. Kristityn haasteellinen elämä ei ole missään vaiheessa yllätyksenä, sillä jo kasteessa (ja kirkkoon liittymisessä) ihminen on ottanut ristin kannettavakseen, kun hän on lupautunut seuraamaan Kristusta.


[1] http://www.serfes.org/orthodox/memoryof.htm