En ole ikinä ollut mikään suuri Tony Halme fani. En oikein keksi erityistä sanomista koko miehestä. Ilmeisesti hänkin ehti elämänsä aikana kokemaan suuret huippuhetket, kuin myös aallonpohjatkin. Oli hänen elämänsä ollut sitten mitä tahansa, niin ei sitä ikinä pitäisi pystyä kuvailemaan niin halventavasti, miten Kaarina Hazard onnistui sen jutussaan tekemään.
Kysymys ei ole siitä, että millaisia sammakoita Tony eläessään oli suustaan päästänyt ja millaista elämää hän ylipäätänsä oli viettänyt. Kysymys on enemmin siitä, että mitä hyötyä on haukkua ihminen tämän ollessa jo kuollut. Tony ei enää viisastu, vaikka tasavallan presidentti kirjoittaisi koko Hesarin täyteen juttua hänen elämästään. Yhtä lailla mies ei voi viisastua siitä, että hänestä kirjoitetaan todella alentavasti Iltalehden kolmumnissa. Täysi fakta on myöskin se, että mies ei pysty puolustamaan itseään siinä vaiheessa, kun hän leikkisästi sanottuna on seuraamassa perunan istutusta alhaalta päin.
Siis, mitä tämä juttu oikein hyödytti? Kirjoitusten (kuten tämänkin) pitäisi vaikuttaa jotenkin lukijoihin. Monesti kirjoittaja haluaa muokata ihmisten käsityksiä jostain asiasta. Tunteita kyseinen kirjoitus kyllä nostatti pinnalle ja herätti paljon keskustelua, siitä ei päästä mihinkään. Varmasti juttu nostatti ainakin hetkellisesti lehden myyntiäkin, joten siinä mielessä tämä kirjoitus oli menestys.
Mutta mitä Hazard lopulta halusi sanoa Tony Halmeesta? Vai halusiko hän lopulta sanoa mitään koko miehestä? Vaikka kirjoituksessa käsitellään toista henkilöä, niin siitä huolimatta se paljastaa aina jotain myös itse kirjoittajasta. Näin tapahtuu joka kolumnistille tai yhtä lailla joka blogin kirjoittajalle...
