Mistä on maallistunut joulu tehty?

Joulu on varmasti lähes kaikille meistä se vuoden tärkein ja rakkain juhla. Se ei ole juhlana menettänyt merkitystään, vaikka maallistuminen on ottanut yhä enemmän ja enemmän jalansijaa yhteiskunnassamme.

Siinä mielessä tämäkin juhla on maallistunut, että sitä sitä ei enää pelkästään kannattele kristilliset arvot ja perinteet vaan enemmän myös ne kaupalliset arvot. Kaupallisuuden voimistamana esimerkiksi kuukausi sitten vietetty pyhänpäivä on muuttunut amerikkalaiseksi naamiaisasuja ja karkkeja tyrkyttäväksi juhlaksi, jonka todellista ajankohtaa ei kovinkaan moni tiedä. Halloweenin liittyvää oheisroinaa ja tarjouksia markkinoidaankin loka-marraskuun vaihteessa sillä periaatteella, että tuo juhla näyttäisi kestävän yhtäjaksoisesti kahden viikon verran. Se on tietysti oikein mukavaa kaupallisuuden kannalta.

Kristus on opettanut, että kukaan ei voi palvella yhtä aikaa kahta Herraa. Joko ihminen rakastaa Jumalaa tai sitten mammonaa (joka tarkoittaa rahaa ja muuta aineellista omaisuutta). Monet kristilliset juhlat ovat luonnollisesti olleet Jumala - keskeisiä. Mutta nyt niistä on kovaa vauhtia tehty sellaisia kaupallisia juhlia, joissa tarkoituksena on Jumalan sijaan palvoa juuri tuota mammonaa.

Ei raha itsessään ole pahaa. Se on yksinkertaisesti väline, jota voi käyttää hyvään tai pahaan. Hyvää se on silloin kun se hyödyttää monia ja erityisesti niitä, jotka tarvitsevat apua. Pahaa raha on silloin, jos sitä käytetään ainoastaan itsekkäisiin tarkoituksiin ja kun sitä riistetään muilta ihmisiltä. Usein rahan- ja vallanhimo on se voima, joka aiheuttaa tässä maailmassa niin paljon sotia ja levottomuuksia.

Maallistuminen on lisääntynyt aktiivisten toimien seurauksena ja myös passiivisesti, eli yleisen välinpitämättömyyden tuloksena. Silloin kun se on aktiivista, niin kristinuskoon liittyvät asiat on pyritty tietoisesti lakaisemaan pois silmistä ja julkisista paikoista. Esimerkiksi joulun englanninkielinen nimi Christmas on liian Kristukseen viittaava, joten monissa paikoissa joulua toivotetaan tervehdyksillä: Happy Holidays tai X-mas*), sekä jollain jopa vielä neutraalimmalla ilmaisuilla. Tämän taustalla ei ole pelkästään se, että halutaan kieltää Jumala, vaan myös se, että halutaan olla kaikille mieliksi. Eli myös kaikille niille, jotka eivät kyseistä juhlaa omassa uskossaan vietä.

Passiivista seurausta on taas se, että kristillisiä perinteitä ei osata ylläpitää ja ylipäätänsä arvomaailma ja perinteet ovat muuttuneet. 26.11.2018 olleessa HS:n uutisesta kävi ilmi, että ainoastaan yhdessä joulukorttimallissa on kristillinen aihe. Mielestäni tämäkin kertoo siitä, että mikä on maallistumisen taso.

Tämä kaikki maallistumiseen liittyvä saa minut miettimään, että mikä kannustaa tällaiseen jumalattomaan ajatteluun? Onko se jotain mihin hiljalleen ajaudutaan, vai vaikuttaako taustalla kuvitelma siitä, että ihminen muuttuu viisaammaksi ja vapaammaksi ilman Jumalaa? Nähdäänkö usko asiana, joka kahlitsee ja orjuuttaa ihmisen?

Muistan sellaisen opetuksen, että “Jos ihminen ei usko Jumalaan, niin silloin hän uskoo ihan mihin tahansa (tai ihan mihin sattuu).” Ihminen tarvitsee Jumalaa. Jos Jumala puuttuu elämästä, niin tuo tyhjiö täytetään aina jollakin. Tämän kirjoituksen alussa jo totesin, että kaupallisuus ja materialismi on korvannut Jumalan. Sen sijaan että ihminen olisi Jumalan palvelija, niin hän onkin nyt rahan ja muiden aineellisten asioiden orja.

Mutta Jumalan puuttuminen korvataan myös muilla asioilla. Ihminen todellakin alkaa uskoa mihin sattuu. Jostain kumman syystä esimerkiksi horoskooppeihin ja moniin muihin sen kaltaisiin asioihin halutaan yhä edelleen vankasti uskoa. Onko todella näin että järkevä nykyihminen uskoo, että tietty tähtikuvio tai kiviriipus kaulassa muovaa ihmisen persoonan ja elämän tietynlaiseksi? Tämäkö on olevinaan parempaa kuin evankeliumin opetus siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla?

Kristus-lapsi seimessä koetaan turhana tai sitten joitakin ihmisiä loukkaavana asiana, jota ei ole tarpeen pitää julkisesti esillä. Sen sijaan tonttu-ukot edustavat jotain sellaista mihin me kannustamme lapsiamme uskomaan. Historiallista tukea löytyy sille että Jeesus on olemassa. Sen sijaan tieteellistä tukea tonttuihin ei ole tietääkseni vielä löydetty.

Mutta onko tässä kaikessa kyse sitten siitä, että kaikki harmiton hölynpöly on mukavaa täytettä ihmisen elämässä. Kristus on liian vakava asia, koska Hän muistuttaa jatkuvasti siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla ja mihin suuntaan meidän pitäisi elämässä mennä. Omatuntomme alkaa herkemmin kolkuttamaan jos Kristus on näkyvästi elämässä mukana. Kristuksessa me erotamme hyvän ja pahan toisistaan paljon vahvemmin. Monet kokevat sen taakkana, sillä olisi mukavaa tehdä pahoja asioita hyvällä omallatunnolla. Kristuksen kanssa tämä ei onnistu. On paljon mukavampaa ja harmittomampaa uskoa mihin sattuu ja myös tehdä mitä sattuu ja siinä ohessa palvoa kaikkea aineellista ja katoavaista. Näistä asioista on maallistunut joulu tehty.



*) Itse asiassa sana X-mas juontaa juurensa kristillisyyteen ja Kristukseen, kuten tästä linkistä voi käydä tarkastamassa. Tietysti voidaan ajatella, että tätä lyhennettä on turvallista maallisessakin mielessä käyttää, kun siinä ei suoraan käy ilmi Kristuksen nimi. Mutta en minäkään tätä asiaa tarkemmin miettinyt, vaan oletin sen olevan vain jotain maallista hapatusta. Suuri kiitos Helsinkiin, eräälle teologian ylioppilaalle, joka minua tässä asiassa valisti.

Opetuspuhe omaisuutta keräävästä miehestä

Päivän Evankeliumi kertoo meille Kristuksen vertauksen miehestä, joka halusi turvata maallisen elämänsä. Hän ahkeroi ja keräsi satoaan ja kartutti näin omaisuuttaan, jotta hänellä olisi kaikkea mitä hän saattaisi elämässään tarvita.

Juuri kun hän omasta mielestään oli saavuttanut riittävästi kaikkea tuli kuitenkin hänen maallinen elämänsä tien päähän. Jumala sanoi tälle miehelle: "Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?"

Tämä Kristuksen vertaus, samoin kuin esimerkiksi vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta ovat meille varmasti jossain mielessä pelottaviakin. Päällisin puolin menestyvä ihminen elää rauhassa elämäänsä aiheuttamatta sen enempää harmia lähimmäisilleen. Siitä huolimatta tällaisen ihmisen tuomio iankaikkisuudessa on niin ankara. Miksi näin?

Meidän ei tarvitse tietenkään tehdä hyvin lyhytnäköistä johtopäätöstä ja sanoa, että kaikki joilla vähänkin enemmän rahaa ja omaisuutta joutuvat kärsimään iankaikkisuudessa. Siitä ei ole lopulta kysymys. Jumala antaa joillekin myös hyvin paljon maallisia hyvyyksiä, eikä meidän sovi niitäkään ylenkatsoa.

Tässäkin Kristuksen vertauksessa ei voida kieltää sitä tosiasiaa, että tämä mies oli saanut kaiken hyvän ylhäältä Jumalalta. Kun tätä satoa kertyi aina vain enemmän, niin hän teki niin kuin kuka tahansa olisi saattanut tehdä, eli hän rakensi suuremmat varastot.

Mutta tämänkin vertauksen opetus on siinä, että kuinka paljon me tarvitsemme kaikkea itse ja paljonko meidän tarvitsee laittaa lopulta varastoon pahan päivän varalle?

Jos ajattelemme vielä tätä vertausta, niin löydämme siitä ainoastaan yhden virheen kristilliseltä kannalta, joka lopulta koitui tämän miehen tuomioksi. Kysymys oli hänen lausahduksestaan: "Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi." (Luuk. 12:19)

Missään vaiheessa hän ei ajatellut muita ihmisiä. Hän ei esimerkiksi todennut: "Minulla on nyt moneksi vuodeksi kaikkea hyvää ja voin antaa tuosta paljosta myös niille, jotka ovat avun tarpeessa tai elävät köyhyydessä." Tämä olisi ollut tässä tapauksessa se oikea suhtautuminen suureen satoon. Toisaalta tämä vertaus muistuttaa siitä tosiasiasta, että mitään ei voi laskea omaisuuden varaan, koska kukaan meistä ei voi tietää omaa hetkeä, jolloin siirrymme tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Kristuksen opetukseen perustuen jokaisen kristityn tulisi elää niin, että hän huomioisi lähimmäisensä. Apostolien tekojen kirjassa kerrotaan kuinka varhaisseurakunnassa kaikki oli yhteistä, niin ettei kukaan kärsinyt puutetta. (Kts. Ap.t. 4:32-37)

Ei tämä lähimmäisen huomioiminen aina ole niin helppoa ja itse asiassa juuri tuosta varhaisseurakunnankin elämästä on meillä muistutuksena myös Ananias ja Safira.

Apostolien tekojen kirjassa kerrotaan pariskunnasta, miehestä nimeltä Ananias ja hänen vaimostaan nimeltä Safira. Hekin myivät maatilansa monen muun tavoin, jotta saattoivat antaa siitä kertyneet rahat apostoleille, jotka taas jakoivat ne köyhille ja puutteessa oleville.

Valitettavasti Ananias ja Safira yhdessä tuumin pistivät osan saaduista kaupparahoistaan piiloon ja antoivat hyväntekeväisyyteen ainoastaan osan. Kumpainenkin vielä erikseen kielsi pistäneensä rahaa sivuun ja seurauksena oli se, että he kuolivat yllättäen. (Kts. Ap.t. 5:1-11)

"Omastaan" luopuminen on vaikeaa. Senhän me tiedämme varsin hyvin. Meidän on kuitenkin hyvä oppia tuntemaan se, että missä kulkee raja välttämättömän ja ylenpalttisen välillä. Helposti me totumme kaikkeen hyvään ja monessa suhteessa ylenpalttisiinkin asioihin. Ryhdymme lopulta pitämään näitä asioita itsestäänselvyyksinä, emmekä pidä niitä siksi missään suhteessa turhina.

Onneksi Kirkko on antanut meille apukeinon tässä asiassa. Se on paasto. Olemme vähän aikaa sitten siirtyneet joulupaaston aikaan. Tämä paasto saattaa mennä meiltä huomaamatta ohi, koska se ei näy samalla tavoin meidän jumalanpalveluksissa.

Ei ole Ennenpyhitettyjen lahjain liturgioita, ei ole Efraim Syyrialaisen paastorukouksia polvistumisineen, eikä vigiliajumalanpalveluksissa veisata "Synninkatumuksen ovet" veisua. Mutta tästä huolimatta me vietämme paastoa!

Palatkaamme vielä Evankeliumin sanomaan, siinä kysymys oli siitä, että osaamme tarvittaessa luopua ja nimenomaan ymmärtää mikä on elämässämme välttämätöntä ja mikä vähemmän tärkeää. Paasto omalla tavallaan opettaa meitä punnitsemaan asioita. Se opettaa meitä katsomaan itseämme peiliin ja muistuttamaan, että tarvitsenko kaikkia näitä asioita, jotka ympärilläni on?

Voisinko luopua niistä vähemmän tärkeistä asioista? Ja osaisinko luopua asioista niin, etten vain piilota niitä tuon Kristuksen vertauksen miehen tavoin varastoon, vaan osaisin käyttää niitä lähimmäiseni auttamiseen.

Rukoilkaamme siis, että Jumala johdattaisi meitä toimimaan aina tässä paaston hengessä, jolloin rakkaudella ja ymmärryksellä toimisimme lähimmäistemme hyväksi.

Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, nyt aina ja iankaikkisesti. Amen.

Pyhäinpäivä

Pyhäinpäivä on monissa maissa vietettävä kristillinen juhla, jossa muistellaan Kirkon pyhiä ihmisiä ja myös uskossa poisnukkuneita läheisiä. Ortodoksissa perinteessä kirkkovuodessa on aivan omat muistopäivät pyhille ihmisille ja myös omat yleiset vainajienmuistopäivät. Siksi Suomessa ortodoksisessa kirkossa pyhäinpäivä onkin omistettu meitä erityisen lähellä olevien pyhien muistolle, eli pyhäinpäivä on Karjalan valistajien yhteinen muistopäivä. Karjalan valistajista tunnetuimmat ovat Sergei ja Herman Valamolaiset, Arseni Konevitsalainen, Aleksanteri Syväriläinen ja Trifon Petsamolainen.
Vietimme tätä pyhäinpäivää sitten ortodoksisen tai läntisen kristillisen perinteen mukaisesti niin siihen ei kuulu sellaiset maallistuneet ja kaupalliset piirteet, jotka ovat hakeneet innoitusta esimerkiksi kauhuelokuvista. Se kertoo oikeastaan vain siitä, että juhlan kristilliset juuret on joko tahallisesti tai tahattomasti haluttu jättää taka-alalle.
Kristus on muistuttanut että me emme voi palvella Jumalaa tai mammonaa yhtäaikaa. Halloween-perinne on siinä mielessä juuri mammonan (rahan ja maallisten asioiden) palvontaa, koska siinä kannustetaan ihmisiä kuluttamaan paljon rahaa esimerkiksi naamiaisasuihin ja muuhun täysin tarpeettomaan. Oikeastaan me löydämme tämän saman maallistuneen piirteen muistakin kristillisistä juhlista; Oli kyseessä sitten joulu, palmusunnuntai, pääsiäinen tai juhannus (Johannes Kastajan syntymäjuhla) niin kaikissa niissä maailma kannustaa meitä kiinnittämään suurimman huomion ajalliseen ja katoavaan, turhiin ja tarpeettomiin asioihin. Kristillinen perusopetus taas nojaa ajattomaan ja iankaikkiseen ja sellaisiin asioihin, jotka ovat pelastuksemme kannalta oleellisia.
Lukuisten eri pyhäpäivien viettäminen on meille ihmisille tarpeen ja hyväksi, sillä ne nostattavat meidät hetkellisesti arjen ja kaiken tavanomaisen yläpuolelle. Kysymys kuuluukin, että mikä on meille ihmisille pyhää ja tärkeää? Mistä me saamme innoituksen, ilon ja riemun? Onko kaiken alkulähde Jumala vai onko se sittenkin mammona? Tämä on vakava kysymys, jonka kanssa kristitty ihminen saa painia joka päivä.

Synti Pyhää Henkeä vastaan

Monia on mietityttänyt se, että mikä on syntiä Pyhää Henkeä vastaan jota ei anneta anteeksi. Ohessa on opetuspuheeni, joka liittyy kyseiseen aiheesen.

Jeesuksen maineen levittyä alkoi Jerusalemista asti tulla oppineita tarkkailemaan Hänen opetustaan. Sen sijaan että he olisivat ottaneet oppia, niin he käänsivät kaiken päinvastaiseksi. Heidän mielestään Kristuksen ihmeet tapahtuivat paholaisen voiman avulla.

Kristus esittää heille vertauksen, jonka avulla hän selittää, että olisi järjetöntä jos paholainen ajaisi pahoja henkiä pois, koska se olisi käytännössä taistelua itse itseään vastaan. Mitä järkeä pahan olisi vapauttaa ihmisiä pahan vallasta?!

Lisäksi Kristus kuvailee myös vertauksen avulla sen, että voittaakseen jonkun, pitää olla tätä vahvempi. Heikko ei voi voittaa itseään vahvempaa.

Jumala kaikkivoimallisuudessaan on se, joka pystyy voittamaan sielunvihollisen vallan. Tämä voitto tulee täydellisimmin esille Kristuksen ylösnousemuksessa, jota pyhä Johannes Krysostomos kuvaa pääsiäishomiliassaan seuraavasti:

“Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut:

kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman. Tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan. Hän tuhosi sen, joka oli hänen lihaansa maistanut.

Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi:

"Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla". (Jes.14:9) Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa.

Se kukistui ja se saatettiin häpeään.

Se kukistui ja niin se kuoletettiin.

Se kukistui ja niin se menetti valtansa.

Se kukistui ja pantiin kahleisiin.

Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan.

Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan.

Se otti, mitä näki mutta kukistui siihen, mitä ei nähnyt.

"Kuolema, missä on sinun otasi? Tuonela, missä on sinun voittosi?”

Tämän jälkeen seuraa Kristuksen opetus, joka on herättänyt paljon kysymyksiä ja pohdintaa: Mikä on sitten herjaamista Pyhää Henkeä vastaan, jota ei anneta anteeksi? 

Evankelista Markus antaa meille tähän heti vastauksen selittämällä, että lainopettajien mielestä Jeesus toimi pahan hengen voimalla. Eli synti Pyhää Henkeä vastaan on sitä, että hyvä muutetaan pahaksi ja myöskin siten, että paha muutetaan hyväksi.

Jos lainopettajat olisivat pelkästään pilkanneet Kristusta, niin sekin olisi ollut anteeksi annettavaa. Mutta kun he sen sijaan sanoivat, että Jumalasta lähtöisin onkin pahaa, niin se on anteeksiantamatonta.

Synti Pyhää Henkeä vastaan on kuvattu myös tietynlaiseksi paatuneisuudeksi, josta ei ole paluuta. Lainopettajat eivät kertakaikkisesti nähneet Kristuksen toiminnassa mitään hyvää, vaan he olivat lukkiutuneet siihen näkemykseen, että Hänen toimintansa perustui pelkästään pahaan. He kuvittelivat olevansa oikeassa, vaikka he toimivat täydellisesti päinvastoin. Tässä tilassa he tekivät pahaa hyvällä omallatunnolla.

Samalla tavoin toimi Juudaskin myöhemmin. Hän kuvitteli tekevänsä oikein, kun kavalsi Kristuksen. Sen sijaan, että hän olisi katunut ja saapunut edes Kristuksen ristin juurelle pyytämään anteeksi, niin hän ennemmin riisti hengen itseltään; tuhoten näin viimeisenkin mahdollisuuden todelliseen katumukseen. Kyse ei tässä kohden olekaan siitä, että Jumala haluaisi rajoittaa armoaan, vaan oikeastaan ihminen omassa paatumuksessaan sulkee Jumalan armon itsensä ulkopuolelle.

Meidän täytyy tietysti olla hyvin varovaisia tämän käsitteen kanssa, ettemme ryhtyisi leimaamaan ketään lähimmäisistämme sellaiseksi ihmiseksi, jonka synnit olisivat anteeksiantamattomia. Kristus on se, joka tämän voi sanoa.

Siitä huolimatta tämän tulee olla meille varoittavana opetuksena, ettemme käännä hyvää pahaksi ja toisaalta pahaa hyväksi. Eräänä esimerkkinä pahan kääntäminen hyväksi ovat uskon nimissä tapahtuva sortaminen ja jopa surmaaminen. Toisen ihmisen alistaminen ei koskaan voi olla oikeutettua. Siitä huolimatta sortajat ja suoranaiset murhaajat kuvittelevat tekevänsä hyvän työn, sekä ajattelevat saavansa tästä palkinnon iankaikkisessa elämässä. Tämä on juuri sellaista paatuneisuutta, jossa ihminen tekee syntiä Pyhää Henkeä vastaan.

Meidän tulee luonnollisesti elää sellaisessa nöyryydessä ja kuuliaisuudessa Kristusta kohtaan, että emme kääntäisi näin tärkeitä asioita nurinniskoin. Niin kauan kuin kuljemme Kristuksen mukana ja noudatamme Hänen tahtoaan, niin pysymme hyvällä tiellä. Kun eteemme tulee vaikea tilanne, niin kysykäämme itseltämme: “Mitä Kristus tekisi tässä tilanteessa?” tai “Mitä Kristus sanoo minulle viimeisellä tuomiolla, jos jätän tämän tekemättä tai teen sen tietyllä tavalla?”.

Jos sen sijaan emme ota Kristusta mukaan näihin tilanteisiin, niin silloin saatamme alkaa kuuntelemaan enemmän omia mielihalujamme, jotka saattavat lopulta kääntää hyvän pahaksi tai pahan hyväksi. Tämän vuoksi pitäkäämme Kristuksesta kiinni! Amen!

Jeesus kulki kaupungista kaupunkiin…pitäisikö minunkin?

Otsikon alku mukailee evankeliumia. Se antaa viitteitä siitä, että mitkä ovat tämänhetkiset suunnitelmani. Olen ollut Nurmekseksessa pappina nyt reilut 13 vuotta. Se on suhteellisen pitkä aika yhdellä paikkakunnalla. Itse asiassa useampi kirkkomme työntekijä on todennut minulle (hieman jopa hämmästyneenä), että olen aika pitkään ollut samassa seurakunnassa. Mutta mikäs ongelma se on jos täällä viihtyy. En olisi voinut itselleni sopivampaa seurakuntaa kuvitella. Luojalla on tapana osoittaa ihminen siihen oikeaan paikkaan. Eli siinä suhteessa minulla on vahva usko johdatukseen.

Jossain vaiheessa elämää tulee kuitenkin se hetki, jossa pitää vakavasti pohtia, että haluaako jäädä tekemään töitä tietylle paikkakunnalle, vai tehdä sitä vielä jossain muualla ja hieman toisella tavalla. Tuo otsikko itse asiassa muistuttaa siitä, että Kristuskaan ei jäänyt yhteen kaupunkiin, vaan kulki paikasta toiseen. Syy oli varmasti siinä, että ilosanomaa piti levittää mahdollisimman laajalle alueelle. Toinen syy oli se, että ihmisille annetaan tietty aika vastaanottaa sanoma. Se joko vastaanotetaan tai sitten se torjutaan. Samoille ihmisille samoista asioista puhuminen kantaa hedelmää tiettyyn pisteeseen saakka. Ei se hukkaan koskaan mene, mutta “talentti” ei ehkä enää samassa suhteessa moninkertaistu. Toisaalta pitää ajatella myös niin, että sanaa kylvetään, jota sitten jonkun muun pitää saapua paikalle niittämään.

Edellä mainitsin tuon talentin, joka sekin liittyy erääseen Kristuksen vertaukseen. Meillä on suoranainen velvollisuus käyttää kaikki mahdollisuudet sen hyödyntämiseen ja moninkertaistamiseen. Toki uskon Jumalan johdatukseen siinä, että olen töissä siellä missä minun pitää ollakin, mutta tässä suomalaisessa systeemissä mitään muutosta ei tapahdu, ellei itse sitä hae. Yhdessä ja samassa paikassa voi käytännössä olla loputtomiin, jos ei siihen itse vaikuta millään tavoin. Toista se on monissa muissa maissa joissa piispa yksinkertaisesti määrää papin tiettyyn seurakuntaan. Siinä ei papin tarvitse itse vaikuttaa asiaan millään tavoin.

Eli en voi tarkkaan sanoa, että kaikkea minun pitäisi elämässäni vielä tehdä ja missä tarkalleen, mutta joka tapauksessa välillä on haettava, jotta voi sen johdatuksen parhaimmalla tavalla havaita. Eläkeikään on joka tapauksessa vielä pitkä matka.

Syitä mahdolliseen muuttoon voisi tietysti perustella raamatullisten vertausten lisäksi perhe- ja sukulaisuussuhteilla, ystävillä, lasten koulunkäynnillä, yleisesti matkustamisen helpottumisella jne. Mutta eletään tässä päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Luomakunnan suojeleminen

"Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu. Ja Jumala sanoi vielä: Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne." (1.Moos. 1:28-29)

1. syyskuuta on kirkkovuoden alkamispäivä, mutta sen lisäksi se on Ekumeenisen patriarkan siunaama päivä luonnon puolesta. Päivän on tarkoitus muistuttaa meitä siitä, että ihmisen tehtävänä on varjella ja pitää huolta luomakunnasta, jonka kruunuksi ihminen on luotu.

Valitettavasti emme voi välttyä siltä tosiasialta, että juuri ihminen on aiheuttanut kaikkein eniten tuhoa maapallolla. Edelleen on niitä, jotka ummistavat silmänsä esimerkiksi ilmaston lämpenemiselle. Voivotellaan vain, että olipas poikkeuksellisen luminen talvi ja äärimmäisen kuuma kesä. Voimme kuitenkin totuttautua siihen, että kysymyksessä ei ole poikkeus vaan ilmaston lämpenemisestä johtuva tosiasia, joka ei nykyisellä menolla tule ainakaan palautumaan takaisin entiselleen.

Mikä on yksittäisen kristityn vastuu luomakunnan varjelijana?

Helposti ajattelemme, että ei minun tekoni voi vaikuttaa siihen, että suuret tehtaat syytävät saasteita jatkuvasti ilmaan. Kuitenkin, tuttu sanonta: "pienistä puroista ne suuret joetkin saavat alkunsa" pitää tässä kohden paikkansa. Jos me kaikki ryhtyisimme toimimaan vihreämmällä tavalla niin silloin myös aikaansaannokset alkaisivat hiljalleen näkyä.

Kysymys on siis asenteen ja elämäntapojen muutoksesta. Ei ole aina helppoa muuttaa totuttuja  tapoja. Lisäksi tällainen luonnonmukainen ajattelu on usein leimattu "viherpiipertäjien touhuksi". Kaikesta huolimatta kysymys on hyvin tärkeästä asiasta. Jokaisen ortodoksin tulisi olla  "viherpiipertäjä", joka haluaa suojella luontoa. Lopulta kyse on siitä, että millaiseksi haluamme luoda lastemme ja lastenlastemme elinympäristön? Vastuu on suuri ja se on meidän käsissämme!

Mitä voimme sitten käytännössä tehdä, jotta varjelisimme luomakuntaa?

Ensinnäkin, kierrättäminen on ensimmäinen ja helpoin tapa toimia luonnon hyväksi. Toisena asiana on se, että mitä kaupasta ostamme. Luomu- ja Reilun kaupan tuotteet voivat kenties maksaa hieman enemmän, mutta niihin sisältyvät itsessään jo luonnonsuojelun ja hyväntekeväisyyden toiminnot. Näiden lisäksi tulee se kaikenlainen säästäminen mikä liittyy jokapäiväiseen elämään, esimerkiksi sähkön kulutukseen ja autoiluun.

Ortodoksisuuteen kuuluu läheisesti luonnonläheinen ajattelu ja toimiminen. Meidän pitäisikin omalla toiminnallamme ja esimerkillä kannustaa myös kaikkia lähimmäisiämme ajattelemaan tällä tavoin. Siunattua syksyn alkua kaikille!

Nettiähkyä

Kännykkä alkaa luutua käteen kiinni…

Nuorella sukupolvella tämä on jo toteutunut, mutta sama vika näyttää olevan itsellänikin. Välillä mietin, että minkä ihmeen takia minä pyörin jatkuvasti netissä, kun minulla ei ole mitään varsinaista syytä olla siellä?

Ja kun netissä pyörii jatkuvasti, niin lopulta siihen tulee todellinen ähky. Siihen ei valitettavasti sillä tavoin kyllästy, että lopettaisi netin käyttämisen, vaan päinvastoin. Valitettavasti siellä olevaa informaatiota alkaa käsitellä yhä nopeammin ja vähemmän huolellisesti. Tekstiä tulee vastaan niin paljon, että emme jaksa niihin enää perehtyä. Kriittisyys vähenee ja luomme johtopäätöksiä pelkän otsikon tai hyvin lyhyen kuvauksen perusteella. Linkitämme tällaisia uutisia ja tietoa eteenpäin ja näin saatamme edesauttaa siinä, että valeuutiset tai epäoleelliset asiat leviävät mahdollisimman laajalle. Netissä on paljon enemmän tietoa kuin lukemattomissa tietosanakirjoissa, mutta tästä huolimatta läheskään kaiken netissä olevan tiedon oikeellisuutta ei voida taata. Olemme netissä olevan tiedon suhteen hyvin sinisilmäisiä.

Vastaan tulee siis paljon informaatiota. Mutta sitä ei pelkästään tule vastaan, vaan sitä suorastaan tyrkytetään meille. Muistan häilyvästi ne ajat jolloin sähköpostiini ei tullut kuin se oikea sähköposti. Muistan myös ajat ilman netin täsmämainoksia ja sellaisia hakutuloksia, jotka kaupalliset voimat ovat minulle tätä nykyä räätälöineet (Tästäkin kirjoitin jo vuonna 2012 oman blogijutun). Muistan myös vielä ne ajat jolloin en vielä ollut myynyt yksityisyyttäni ympäri maailmaa.

Samaan aikaan nettiähky on alkanut näkyä siinä, että oikeat ja tärkeät asiat jäävät vähälle huomiolle. Näin on käynyt esimerkiksi sähköpostissa. On paljon mainoksia (suodattimista huolimatta) ja lisäksi käymme läpi  sähköpostia sellaisissa tilanteissa, joissa meillä ei ole mahdollista käsitellä niitä huolella. Olemme niin paljon netissä ja yritämme olla niin reaaliaikaisia, että uuvutamme itsemme siinä tarpeettomasti. Ranskassa on herätty tähän ongelmaan ja siksi siellä haluttu jopa lainsäädännöllisesti antaa rajoituksia siinä, että työntekijöiden ei tarvitse käsitellä työsähköpostia kotona ja työajan ulkopuolella. Tämä on tehty ennenkaikkea työntekijöiden omaksi parhaaksi. (Uutinen löytyy TÄÄLTÄ)

Milloin minä ja monet muut opimme asettamaan rajoituksia omalle netinkäytölle? Ja milloin minä ja monet muut opimme lukemaan netissä olevaa materiaalia oikealla tavalla? Paljon on vielä opittavaa. Jospa jälleen kerran olisi hyvä päättää tämä kirjoitus siihen, että olkaa hyvät ja pistäkää edessänne oleva tietokone / kännykkä nyt edes vähäksi aikaa pois ja nauttikaa oikeasta elämästä.

Pietarin ja Paavalin juhla (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Kirkko viettää tänään pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin juhlaa. Nämä kaksi ovat varmasti tunnetuimmat apostolit Uudessa Testamentissa. Heidän työnsä Evankeliumin ilosanoman eteenpäin viemisessä on myös hyvin merkittävää. Siksi pyhiä apostoleita Pietaria ja Paavalia voikin kutsua todellisiksi Kristuksen seuraajiksi ja uskon julistajiksi.

Mutta pyhien ihmisten muistojuhla ei ole vain muistelua, vaan heidän elämänkertansa pitäisi nimenomaan opettaa meitä. Helposti pidämme jokaista kirkkomme pyhää sellaisena ihmisenä, joka on pienestä pitäen toiminut kaikessa kuuliaisesti ja kaikin puolin esimerkillisesti. Tällaisiakin elämänkertoja löytyy aika paljon.

Näiden kahden apostolin kohdalla näin ei kuitenkaan ollut. Paavali oli fariseus, joka ennen kääntymystään taisteli kiivaasti kaikkia kristittyjä vastaan. On siis selvää, että hän oli siinä vaiheessa kaikkea muuta kuin esimerkillinen. Mutta yhtä lailla voidaan todeta, että voimallisen kääntymyksen jälkeen hän teki kaikkensa, että sanoma Kristuksesta leviäisi mahdollisimman laajalle ja että seurakunnissa ihmiset viettäisivät todellista kristillistä elämää. Ensin Paavali oli vainonnut, mutta myöhemmin hän vahvisti seurakuntia. Ja kuten epistolasta kuulimme, niin hän joutui julistustyönsä takia kärsimään äärimmäisen paljon.

Apostoli Paavalin lähetyskirjeet ovat nimenomaan ohjeita näille uusille seurakunnille, jotka kamppailivat monien ongelmien kanssa. Monet näistä seurakuntien ongelmista ovat hyvin samankaltaisia mihin me yhä edelleen törmäämme tänäkin päivänä. Siksi onkin tärkeää, että evankeliumin lisäksi kuuntelemme tarkkaavaisuudella myöskin evankeliumia edeltävät epistolaluvut.

Vaikka apostoli Pietari ei Paavalin tavoin vainonnutkaan kristittyjä, niin hän teki jotain muuta: Pietari kielsi Kristuksen kolmesti!

- Muistamme varmasti kuinka opetuslapset pakenivat Getsemanen puutarhasta, kun Jeesus vangittiin. Pietarilla oli sen verran uteliaisuutta ja rohkeutta, että hän seurasi Jeesusta ylipapin palatsiin – tietyn välimatkan päästä.

Ensimmäisellä kerralla hän vain kielsi tuntevansa Kristusta. Toisella kerralla hän valalla vannoi, ettei tuntenut häntä. Ja kolmannella kerralla hän vannoi, samalla vieläpä kiroillen vahvisti aikaisemmat vakuuttelunsa!

Kuinka pitkälle tapahtumat olisivat edenneet, ellei kukonlaulu olisi keskeyttänyt tätä ja palauttanut Pietarin mieliin Jeesuksen sanoja: ”Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” (Matt. 26:75) Pietari poistui paikalta ja itki katkerasti.

Pietarin toiminta muistuttaa meitä inhimillisestä heikkoudesta ja siitä, että ihminen ei halua erottautua suuresta joukosta. Me ihmiset olemme valmiita valehtelemaan ja jopa kieltämään toisen ihmisen, jos oma etumme sitä vaatii.

Me voimme tänä päivänä tehdä aivan samalla tavoin kuin Pietari teki. - Voimme tietoisesti pitää välimatkaa Kristukseen, niin ettei kukaan vain tunnista meitä Hänen seuraajikseen, jonka vuoksi meitä ryhdyttäisiin pitämään jotenkin outoina.

Tällaista välimatkaa Kristukseen voi tehdä esimerkiksi siten, ettei osoita ulospäin olevansa kristitty. Uskonmukaista elämää toteutetaan tällöin ainoastaan neljän seinän sisällä. Ristinmerkin tekeminen tai jokin muu avoin oman uskonsa tunnustamisen merkki voi käydä tällöin hyvin ylivoimaiseksi.

Ihminen voi myös avoimesti kieltää tuntevansa Kristusta. Tällöin hän välttää puheenaiheita, jotka liittyvät uskoon tai sitten hän ei uskalla kertoa esimerkiksi sitä, että käy säännöllisesti kirkossa tai paastoaa. Kristuksen kieltämistä on myös se, että ihminen tekee tietoisesti asioita, jotka ovat avoimesti sitä vastaan, mitä Kristus on opettanut.

Meillä on ihmisillä on todellakin kiusaus olla hyvin valikoivasti Kristuksen seuraajia. Nimellinen kirkon jäsenyys ei vielä tarkoita sitä, että ihminen voisi sanoa olleensa kristitty ja uskovainen. Uskovainen ihminen on sellainen, jonka elämässä Kristus on avoimesti läsnä ja joka kaikessa haluaa noudattaa Kristuksen opetusta.

Apostoli Pietarin elämänkerran opetus ei jää siihen, että hän kolmesti kielsi Kristuksen. Pietari sai mahdollisuuden hyvittää kieltämisen, kun ylösnousemuksensa jälkeen Kristus ilmestyi opetuslapsilleen Tiberiaan järven rannalla. Siellä Jeesus kysyi Pietarilta kolmesti, että rakastaako tämä häntä. Pietari vastasi myöntävästi ja kolmannella kerralla hän sanoi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17)

Pyhän apostoli Pietarin opetus on meille lopulta hyvin lohdullinen. Se muistuttaa osaltaan siitä synnistä, että me emme halua erottautua suuresta joukosta, vaikka sen vuoksi joutuisimme jopa kieltämään Kristuksen. Tässäkään tilanteessa kaikki toivo ei ole vielä mennyttä, sillä katumuksen sakramentissa Kristus ikään kuin kysyy meiltä jokaiselta: ”Rakastatko minua?”

Tähän kysymykseen myönteisesti vastaaminen edellyttää sitä, että me olemme valmiit toimimaan Jumalan tahdon mukaan. ”Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo”. (Joh. 21:18)

Tämä uskonmukainen elämä siis vaatii meiltä uhrauksia ja rohkeuttakin, jotta pystymme osoittamaan kaikille sen, että olen Kristuksen seuraaja ja ylpeä siitä! Kristittynä oleminen vie meitä sinne päin minne suurin osa ihmisistä ei ole ainakaan tällä hetkellä matkalla. Tämän päivän murhenäytelmä on se, että paljon on niitä ihmisiä, jotka kulkevat maallistumisen virran mukana. Kuinka helppoa onkaan lähteä ajelehtimaan tuon virran mukana, jossa päätä ei tarvitse vaivata sillä kysymyksellä, että vaikuttavatko tekoni minun sieluni pelastukseen?

Mutta me joudumme tämän kysymyksen eteen enemmin tai myöhemmin. Tämän vuoksi miksi emme ottaisi oppia pyhistä ihmisistä, jotka osoittavat meille esimerkiksi sen, että meillä on todellakin mahdollisuus korjata aikaisempia erheitä ja ryhtyä seuraamaan Kristusta. Silloin voimme Pietarin tavoin sanoa: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17) Amen.

Kaikkien pyhien sunnuntai (opetuspuhe)

"Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Tänä päivänä Kirkkomme viettää "Kaikkien pyhien sunnuntaita". muistelemme tänä päivänä siis kaikkia kirkkomme pyhiä ihmisiä. Niitä, jotka juuri evankeliumin sanojen mukaisesti ovat tunnustaneet olevansa Kristuksen puolella ja jotka ovat eläneet Hänen tahtonsa mukaan.

Mitä olisi Kirkko tänä päivänä ellei meillä olisi ollut marttyyreja, tunnustajia ja pyhittäjiä? Kristinusko olisi käytännössä kuihtunut jo heti alkuunsa Rooman keisareiden vainoissa, ellei olisi ollut niitä marttyyreja, jotka omalla toiminnallaan vahvistivat Kirkkoa. Ja millainen olisi ortodoksisuuden tila nyt Suomessa, ellei Karjalan sekä pohjoisen kolttien valistajat ja pyhittäjät olisi omalla toiminnallaan  vahvistaneet evankeliumin ilosanoman levittämistä täällä Pohjolassa?

Pyhien ihmisten muistaminen ja kunnioittaminen ei liity vain kaukaiseen historiaan, vaan se koskettaa meitä tänäkin päivänä. Juuri nyt me elämme uudenlaisen marttyyriuden aikaa. Monissa maissa kristittyjä vainotaan ja surmataan yhtä ankarasti kuin Rooman valtakunnan aikana. Ihmiset osaavat siis olla yhtä julmia ja barbaarisia vainoissaan, mitä he olivat 2000 vuotta sitten.

Marttyyrius on tietysti uskonsa tunnustamisen ja säilyttämisen äärimmäisin muoto. Länsimaissa kristityt eivät joudu samanlaisen ruumiillisen vainon kohteeksi, mutta meitä uskoa kuitenkin koetellaan. Meillä Suomessa kristittynä oleminen kysyy ennenkaikkea tahdonlujuutta siinä, että uskallamme elää Kristuksen opetuksen mukaan, vaikka meitä koetetaan johdattaa kohti välinpitämättömyyttä ja arvottomuutta.

On tietenkin hyvin inhimillistä, etä haluamme tehdä asioita samalla tavalla kuin muut ja on varmasti vaikeaa yhtäkkiä erottua suuresta joukosta. Sen vuoksi uskokin halutaan  mieltää ”henkilökohtaisena asiana”, jonka ei tarvitse tulla tarpeettomasti julkisuudessa esille. 

Tämän päivän eräs suurista synneistä on se, että monet yrittävät osa-aikaistaa oman uskonsa ja suhteensa Kristukseen. Tällöin uskonmukaisesta elämästä poimitaan ainoastaan parhaimmat palat ja niitä toteutetaankin ainoastaan sopivan tilaisuuden tullen. Uskonmukaisessa elämässäkin kaiken pitäisi yhtäkkiä olla helppoa vaivatonta ja omasta mielestä epämiellyttävät asiat jätetään suosiolla pois. Tällä periaatteella Kirkon sääntöjä noudatetaan ainoastaan sen verran, että ne eivät liiaksi vaivaa ketään. Mutta onko tämä sitten tunnustautumista Kristuksen omaksi, jos me teemme sitä valikoiden ja omien mielihalujemme mukaan? Tätäkö Kristus meiltä odottaa?

Meidän täytyy tässä elämässä tehdä oikeita valintoja. Sellaisia valintoja, jotka vievät meitä lähemmäksi Jumalaa. Uskonmukainen elämä on sellaista, että me joudumme erottautumaan suuresta joukosta ja joudumme tekemään uhrauksia. Se on tietynlaista marttyyriutta, jossa me teemme uhrauksia tässä ajallisessa elämässä, jotta voisimme saavuttaa jotain iankaikkisuudessa.

Sana “pyhä” tarkoittaa jotain sellaista, mikä on erotettu, tai voisiko jopa sanoa että korotettu tämän kaiken maallisen tavallisuuden yläpuolelle. Pyhiä ovat ne kaikki kirkon kunnioittamat pyhät ihmiset, joita me tänään erityisesti muistamme. Mutta näidän kanonisoitujen pyhien lisäksi voimme puhua pyhistä myös hieman toisessa yhteydessä.

Jokainen kristitty on kulkemassa tuota pyhittymisen tietä. Siinä vaiheessa kun meidät on kastettu ja mirhallavoideltu, niin olemme vastaanottaneet Pyhän Hengen armolahjan ja meistä on tullut Kristuksen seuraajia. Sen myötä mekin olemme eräässä mielessä pyhiä.

Tätä termiä myös apostoli Paavali käytti puhutellessaan seurakuntaa. Heti roomalaiskirjeen alussa hän sanoo seuraavasti: “Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia, tervehtii kaikkia Roomassa olevia Jumalalle rakkaita ja hänen kutsumiaan pyhiä.” (Room. 1:1)

- Paavalille seurakunnan jäsenet olivat pyhiä!

Sen vuoksi tässäkin liturgiassa ennen Ehtoollista osoitetaan Herran Pyhää Ruumista ja todetaan voimallisin sanoin, että “Pyhät pyhille”. Eli nämä tavallisesta ruuasta erotetut ehtoollislahjat annetaan tavallisesta maallisuudesta erotetuille ihmisille. Pyhät lahjat annetaan pyhille. Kristuksesta, Jumalasta osallistuvat ne, jotka ovat Kristuksen omia.

Tuota pyhyyttä emme voi omalla kohdallamme kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, sillä aivan kuten pyhä sanana tarkoittaa jotain, mikä on tavallisuudesta erotettua, niin tulee meidänkin osata erottautua tavallisuudesta. Meidän tulee kyetä elämää toisten ihanteiden mukaan, miten maallistuneessa maailmassa eletään ja meidän tulee yhtä lailla osata valmistautua ja suhtautua oikealla tavalla Herran Pyhään Ehtoolliseen.

Jos emme näin tee, niin silloin me jättäydymme tuon pyhyyden ulkopuolelle. Meitä todellakin kutsutaan pyhiksi tässä liturgiassa. Tuo nimitys ei ole itsestäänselvyys, vaan meidän tulee ansaita se. Ja lähtökohtana sen ansaitsemiselle on se, että me tunnustaudumme Kristuksen omiksi, jolloin meitä voidaan kutsua pyhiksi. Tästä Kristus muistuttaa sanoessaan: "Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Viime sunnuntain opetuspuhe

Elämme nyt kirkkovuodessa erityistä juhlan aikaa. Olemme läpikäyneet 40 päivän ylösnousemuksen juhlakauden sekä tämän jälkeen Herran taivaaseenastumisen juhlan. Edessämme on vielä Helluntai, eli Pyhän Hengen vuodattamisen juhla.

Tämä sunnuntai on nimetty "pyhien isien sunnuntaiksi". Tänä sunnuntaina muistelemme ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen pyhiä isiä. Tämä kokous pidettiin Nikeassa vuonna 325 ja siinä määriteltiin kirkkomme uskonoppia ja nimenomaan sitä, että miten me ymmärrämme Kristuksen jumalallisuuden ja ihmisyyden.

Saatamme ajatella, että onko ollut välttämätöntä säätää uskonopillisia ohjeita ja muita säädöksiä kristittyjä varten? Täytyykö uskonasiat tosiaankin rajata joihinkin raameihin?

Meidän täytyy muistaa, että näin ei olisi tehty ellei olisi jo tuolloin 300-luvulla ollut niin paljon erilaisia harhaoppeja, jotka vääristävät todellista uskoa, sitä uskoa, jota apostolit olivat julistaneet Helluntaista lähtien.

Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen jäähyväisrukouksesta, jossa viitataan oikeaan uskoon ja Jumalan tuntemiseen. Tätä edeltävässä epistolaluvussa Paavali varoittaa Efeson seurakuntaa siitä, että sisäiset ristiriidat tulevat repimään seurakuntaa ja kaikki eivät tule pysymään totuudessa:

”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa.” (Ap.t. 20:29-30)

Apostoli Paavali siis ennalta näki ne harhaopit, jotka tulisivat repimään Kirkkoa.

Muistamme varsin hyvin, että Kristus antoi opetuslapsilleen ohjeen välittää evankeliumin ilosanomaa eteenpäin. On varsin selvää, että Kristus ei antanut kaikkiin tilanteisiin yksityiskohtaisia ohjeita, vaan kieltojen ja säännösten sijaan Hän kannusti rakkauteen. Vasta myöhemmin löydämme yksityiskohtaisempia ohjeistuksia kirkon elämästä, kuten  esimerkiksi juuri apostoli Paavalin lähetyskirjeistä ja myöhemmin ekumeenisten kirkolliskokousten kanoneista.

Lain ja säädösten noudattamisessa meidän tulisi löytää oikeanlainen tasapaino. On selvää, että pelkkiä pykäliä tuijottaessamme meistä voi tulla samanlaisia sokeita kuin Jeesuksen ajan fariseuksista ja lainopettajista, jotka olivat menettäneet jopa yksinkertaisen lähimmäisenrakkauden lakiuskossaan.

Toisaalta sokea lakiuskon välttäminen ei saa antaa meille oikeutta ryhtyä laskemaan rimaa kirkollisten säädösten suhteen omien mielihalujemme mukaan. On asioita, jotka on nähty meille hyväksi ja näistä poikkeaminen voi johtaa lopulta vakaviinkin ongelmiin.

Voidaan sanoa, että meissä ihmisissä asuu luontainen halu kapinoida sääntöjä vastaan. Tämä kapinointi tuli esille jo luomiskertomuksessa, jossa ihminen ei pystynyt noudattamaan yhtä Jumalan hänelle antamaa ohjetta.

Ehkä tämän kaiken alkusyy on siinä, että ihminen kuvittelee tietävänsä mikä on hänelle kaikkein parasta, jolloin ihminen kuvittelee näkevänsä Jumalan peilistä. Hän siis kuvittelee itse hallitsevansa ja tietävänsä kaiken. Ylpeys ja itsekeskeisyys ovat sielunvihollisen ihmiselle  antamaa salakavalaa myrkkyä, jonka seurauksena loitonnumme Jumalasta ja lähimmäisistämme.

Monesti tuo ylpeys ja itsekeskeisyys ei välttämättä aiheuta ihmiselle niin helposti ulkoista vahinkoa, mutta sielu sen sijaan haavoittuu päivittäin sen vuoksi, ettei ihminen  halua noudattaa Jumalan tahdon mukaista elämää.

Helpointa onkin lähteä liikkeelle siitä, että myönnämme sen tosiasian, että emme me koskaan voi olla kaikkitietäviä. Suurimmat vahingot tapahtuvat juuri silloin, kun ihminen luulee tietävänsä kaiken ja toimii oman päänsä mukaan.

Kenties näin äitienpäivänä on hyvä mainita vertauksen omaisesti lapset, jotka joissakin tilanteissa toimivat myös oman päänsä mukaan; kaikista vanhempien kielloista huolimatta.

Tiedämme varsin hyvin, että lasten omapäisyyden tähden ovat monet äidit ja isätkin saaneet viettää useita tunteja terveyskeskuksen päivystyksessä tai myöhemmin he joutuvat valvomaan öitä odottaen lastensa kotiinpaluuta. Se on kasvattajan suuri vastuu ja äidit kantavat monesti huolta vielä enemmän. On kohtuullista ja oikein, että muistamme kohta erillisessä rukouksessa kaikkia äitejä.

Tiedämme sen, että todellista huolenpitoa on se, että asetamme lapsille selkeät säännöt ja rajat joiden puitteissa lapsen on turvallista toimia. Samalla tavoin on myös Kirkon piirissä. Meille on annettu sääntöjä, joita noudattamalla meidän on turvallista kilvoitella eteenpäin ja sielumme säästyy suurilta vahingoilta. Lasten tavoin meidän on joskus vaikea ymmärtää, että tässäkin on kysymys huolenpidosta ja rakkaudesta. Nimenomaan Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan.

Amen.

Vain lainassa

Hyvin monesti ongelmia lähimmäistemme kanssa aiheuttaa se, että jollakin toisella näyttäisi olevan jotain enemmän kuin minulla itselläni. Kiukuttelu, välirikot, konfliktit ja suoranaiset sodat. Kaikki nämä ongelmat johtuvat useimmiten siitä, että jollakin toisella näyttäisi olevan (tai olisi edes mahdollisuus saada) jotain enemmän kuin itsellä on. Juuri noissa tilanteissa meiltä tahtoo unohtua, että kristillinen asenne kannustaisi meitä olemaan kiintymättä sellaiseen, mikä ei ole meidän omaamme.

Mutta mikä on meidän omaamme? Eikö meillä ole aika paljon sellaista minkä olemme tässä maailmassa oikeutetusti ansainneet ja se kuuluu meille?

Jos me ajattelemme kaiken kuuluvan meille itsellemme, niin se tulee vaikuttamaan meidän koko elämänasenteeseemme. Joku viisas on sanonut, että me viemme tästä ajallisesta elämästä tasan tarkkaan saman verran omaisuutta mukanamme mitä olemme tänne syntyessämme tuoneet. Eli pelastuksen mahdollisuutta ei mitata tavaroiden määrässä. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aineellisilla asioilla olisi merkitystä. Kysymys onkin siitä, että mitä me niillä teemme ja miten olemme niihin kiintyneet.

Evankeliumi ja monet kirkon pyhät ovat muistuttaneet, että periaatteessa kaikki on meille annettu ainoastaan lainaan. Meille on uskottu talentteja, jotka meidän tulisi käyttää oikealla tavalla. Me olemme yhtä lailla palvelijoita, joille on uskottu taloudenhoito. Kummassakin tapauksessa tulee se hetki, jolloin isäntä saapuu ja pistää jokaisen vastuuseen siitä, että miten tuo tehtävä on onnistuttu hoitamaan. Mikään ei tässä maailmassa ole meidän ikiomaamme, vaan kaikki kuuluu lopulta Jumalalle.

Jos siis kykenisimme suhtautumaan esimerkiksi omaisuuteen sillä tavoin, että se on vain hetkellisesti annettu meidän vastuulle, niin emme kiintyisi siihen väärällä tavalla. Ja jos pystyisimme ajattelemaan koko elämäämme ikään kuin se on annettu meille vain lainaan, niin silloin osaisimme olla aivan eri tavalla kiitollisia jokaisesta elämämme päivästä, mutta pystyisimme myös suhtautumaan kuolemaan ja iankaikkisuuteen terveemmällä tavalla.

Meille on päivänselvää se, että kirjastosta lainatut kirjat pitää palauttaa ja vieläpä moitteettomassa kunnossa. Tiedämme sen, että vuokra-asunto ei ole meidän omamme, tai että ystävältä lainattu auto pitää palauttaa heti käytön jälkeen. Miksi emme osaisi suhtautua muihinkin asioihin yhtä järkevällä asenteella? Aineelliset asiat eivät ole meidän, mutta meidän tulisi käyttää niitä vastuullisesti. Koko luomakunta on meidän ihmisten käyttöön annettu, mutta meidän ei tule sitä väärällä tavalla turmella. Aivan kuten on oman elämämme. Tuo ajatus kiteytyy erääseen hautakiveen kirjoitettuihin sanoihin: “Kiitos lainasta.”

Teemme niin kuin muutkin ortodoksit maailmassa, paitsi….

Voisi ajatella että ajan mittaan ihminen tottuu tiettyihin asioihin ja pitää niitä sitten itsestäänselvyytenä. Joskus tilanne voi olla kuitenkin aivan päinvastainen. Omalla kohdallani pääsiäisen viettäminen muista ortodokseista poiketen eri aikaan on alkanut vaivata minua vuosien saatossa yhä enemmän ja enemmän. Ehkä siihen on vaikuttanut se, että nykyisen sosiaalisen median myötä pystymme seuraamaan hyvinkin tarkkaan sitä, että mitä muualla maailmassa tapahtuu.

Ennen muinoin me ihmiset elimme aika autuaan tietämättöminä siitä, että mitä muualla maailmassa tarkalleen ottaen tapahtuu. Toki jo tuolloin oli uutisten kautta sekin mahdollista, mutta harvemmin niissäkään on kovin laajasti uutisoitu sitä, että milloin ja miten ortodoksit viettävät pääsiäistä muualla maailmassa. Tänä vuonna viikon ero kahden kalenterin välillä korostaa entisestään tätä kuilua. Ortodoksit Suomessa viettävät nyt ylösnousemusjuhlasta alkanutta Kirkasta viikkoa, kun taas kaikki muut ortodoksit maailmassa ovat vielä Kristuksen kärsimysten äärellä Suuressa viikossa, joka edeltää pääsiäistä. Oloni on siis hyvin ristiriitainen. Oloani ei myöskään helpota se, että menee pitkä tovi ennen kuin nämä kaksi kalenteria seuraavan kerran sattuvat sillä tavoin kohdalleen, että pääsiäistä vietettäisiin yhtäaikaa.

Kalentereista, niiden eroista ja oikeellisuudesta voisi esittää pohdintoja varmasti sivukaupalla (ja niin on myös tehty), mutta ehkä pitää pohtia enemmän sitä, että miksi me edelleen olemme eri kalenterissa kuin muut ortodoksit. Ovatko syyt hieman kansalliset? Ortodoksit Suomessa ovat halunneet kuulua erottamattomana osana yhteiskuntaan ja siksi pääsiäistä pitää viettää samaan aikaan kuin kaikki muutkin suomalaiset sitä viettävät. Tietysti syyt ovat varmasti myös hyvin käytännölliset. Suomessa oleva 1,5% ortodoksivähemmistö ei ole voinut sanella esimerkiksi työnantajalleen sitä, että he näkevät oikeutenaan viettää Suurta perjantaita tai toista pääsiäispäivää eri aikaan kuin muut. Sama koskee tietysti koulunkäyntiä tai muita asioita, jotka liittyvät pääsiäisen pyhiin. Myös monet seka-avioliitossa elävät saattaisivat kokea tilanteen ristiriitaisena. Vai kokisivatko sittenkään? Ja onko tuota muutakaan edellä mainittua yhteiskunnallista painetta enää kohta olemassa ollenkaan?

Maallistuminen on edennyt vauhdilla. Sen huomaa jo siitä, että hyvin monet kaupat ja kuppilat ovat täysin normaaliin tapaan auki kaikkina pääsiäisen pyhinä. Katukuvasta et välttämättä huomaa sitä, että kyseessä olisi pääsiäinen. Jos yhteiskunta näyttää pitävän tätä suurinta kristillistä juhlaa yhdentekevänä, niin silloinhan ei pitäisi olla suurtakaan merkitystä sillä, että pieni ortodoksivähemmistö viettää sitä eri aikaan. Suuri (pitkä) perjantai ja 2. pääsiäispäivä ovat toki vielä vapaapäiviä, mutta rohkenen väittää, että nykyinen politiikka on ohjaamassa meitä siihen, että suurin osa kristillisistä vapaapäivistä tulee vielä häviämään. Sillä pitäähän meidän tehostaa tuottavuutta, jotta kilpailukykymme säilyy. Eikö totta?

Onko meillä mitään todellista syytä viettää pääsiäistä eri aikaan kuin muut ortodoksit sitä viettävät? Aika ajoin olen kuullut muissa teologisissa asioissa niitä kommentteja ja lausahduksia, joiden perusteena on käytetty sitä, että “kun muutkin ortodoksit maailmassa tekevät näin” tai “se on yleisortodoksinen käytäntö”. Jos nämä ovat joissain tilanteissa päteviä perusteita, niin miksi me sitten vietämme pääsiäistä eri aikaan kuin muut? En edelleenkään halua ottaa kantaa siihen, että mikä kalenteri on oikeassa ja mikä väärässä. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että haluaisin viettää pääsiäistä samaan aikaan kuin muut maailman ortodoksit.

Katso myös tämä ortodoksi.netin sivu 

Kristuksen kärsimyksestä ja ylösnousemuksesta

                                      

"Heittäkäämme pois kaikki maalliset huolet"

Suuri Paasto on valmistautunut meitä ylösnousemuksen juhlaan ja sen tarkoituksena on nimenomaisesti saada elämässämme olevat asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Maalliset ja turhat asiat tulisi jättää taka-alalle ja keskittyä hengellisesti ja pelastuksen kannalta tärkeisiin asioihin.

Aivan kuten liturgiassakin Kerubiveisun sanojen mukaisesti meitä kehotetaan "heittämään pois kaikki maalliset huolet", niin samalla tavoin meidän tulisi tässä vaiheessa olla siinä tilassa, että olemme luopuneet turhista maallisista huolista. Kysymys on edelleen meistä ja meidän pelastuksestamme, mutta enää emme katso asioita Suuren Paaston kautta, vaan seuraamme Kristuksen kärsimyksiä aivan vierestä. Ja oikeastaan emme pelkästään seuraa vierestä, vaan ajan pyhittämisen kautta myös todeksi elämme näitä pyhiä tapahtumia.

Suuri viikko on Kristuksen maanpäällisen työn huipentuman esilletuomista. Se ei ole oikeastaan sitä, että me surisimme ja säälisimme Kristuksen kärsimyksiä, vaan enemmän sitä, että surisimme sitä, että ihminen on langennut Jumalan yhteydestä ja rakastaa syntiä ja tätä maailmaa enemmän kuin Kristusta. Sitä meidän tulisi surra.

Mutta Kristus on tehnyt kaiken tämän meidän tähtemme. Ja jokainen liturgia on itse asiassa meille osoituksena tästä Kristuksen lunastustyöstä. Se on Eukaristiaa - Kiitosuhria. Eräässä Eukaristian rukouksessa sanotaan tämä seuraavasti: 

"Tämä tehkää minun muistokseni; niin usein kuin syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, julistatte te minun kuolemaani ja tunnustatte minun ylösnousemiseni.

Niin mekin, oi Herra, muistaen Hänen pelastavaisia kärsimyksiänsä, eläväksi tekevää ristiä, kolmipäiväistä haudassa olemista, kuolleista ylösnousemista, taivaisiin menemistä, Sinun, Jumalan ja Isän, oikealla puolella istumista sekä Hänen kunniallista ja peljättävää toista tulemistansa. - Sinun omaasi Sinun omistasi me Sinulle edes kannamme kaiken tähden ja kaiken edestä." (Basileios Suuren eukaristiarukouksesta)

Jokaisessa liturgiassa me olemme mukana noissa kärsimyksissä ja toisaalta ylösnousemuksen riemussa. Mutta takaisin Suureen viikkoon ja noihin ihmeellisiin tapahtumiin. Johdantona tuolle Suurelle viikolle on ollut Lasaruksen kuolleista ylösherättäminen ja Kristuksen vastaanottaminen kuninkaana ja vapahtajana Palmusunnuntaina.

"Ken sanoin voisi selittää sen kauhean, totisesti uuden tapauksen, että hän, joka luomakuntaa hallitsee, antaa itsensä kärsimyksille alttiiksi ja kuolee meidän edestämme?"

Mutta kuinka nopeasti tuo ihmisten juhlima Kuningas, Vapahtaja ja sankari muuttuikaan ryövärin kaltaiseksi ja kaikkien hylkäämäksi ihmiseksi. Miten ihmismieli voi alle viikossa muuttua tällä tavoin? Miten "Hoosianna" tervehdys muuttui ja yltyi huudoksi "Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!"

Saatamme paheksuen tuomita kaikki nuo ihmiset, jotka hylkäsivät Kristuksen ja ristiinnaulitsivat Hänet. Mutta jos pohdimme tätä asiaa syvällisemmin, niin huomaamme, että emme ole oikeastaan yhtään sen parempia tai viisaampia kuin nuo ihmiset tuolloin Jerusalemissa.

Nykypäivän suurin haaste on maallistuminen ja käytännössähän se tarkoittaa juuri sitä, että ihmiset hylkäävät Kristuksen. Kysymys on tietoisesta valinnasta ja luopumisesta Kristuksesta. On totta, että ihmiset aika ajoin kääntyvät Kristuksen puoleen ja tervehtivät häntä sanomalla "Hoosianna! Siunattu on Hän, joka tulee Herran nimeen." Usein tämä tapahtuu juuri siinä tilanteessa, kun ihminen epätoivoisesti tarvitsee apua, eikä kukaan muu pysty häntä auttamaan.

Mutta vielä useammin syntyy niitä tilanteita, jolloin ihminen lähtee mukaan tämän maailman menoihin ja silloin hän kääntää myös selkänsä Kristukselle. Kysymys saattaa olla myös siitä, että usko häviää ja ihminen ei edes halua kääntyä Jumalan puoleen, koska "ei Hän kuitenkaan auta minua". Tämänkaltaiset sanat kuuluivat myös Kristuksen ristin juurelta, kun fariseukset ja lainopettajat pilkkasivat Kristusta: "--Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä" --Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon  nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen." (Matt. 27:40-42)

Kärsimys on asia, jota ihminen ei tietenkään halua osakseen ja tämän vuoksi monesti ajatellaankin, että uskovainen ihminen ei ole ansainnut kärsimystä. Tulee tilanteita, jossa suuren onnettomuuden tai vastoinkäymisen keskellä ihminen sanoo Jumalalle: "Miksi teit tämän minulle! Olen aina uskonut Sinuun, käynyt kirkossa, kasvattanut lapseni uskoon, auttanut köyhiä, enkä tehnyt pahaa lähimmäisilleni ja siltä Sinä minua näin rankaiset!" Monesti onkin käynyt niin, että ihminen luopuukin uskosta (ja eroaa kirkosta), koska häntä on kohdannut jokin suuri vastoinkäyminen.
Mutta miten voisimmekaan olla vapautetut kärsimyksistä, jos itse Kristuskin on joutunut kärsimään?

Varmasti ristiriitaisia tunteita meissä herättää myös Kristuksen kärsimykset ja se, mitä Hän itse sanoi  Getsemanessa: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. --Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni." (Matt. 26:38-39) Ja ehkä vielä järisyttävämmin tämä käy ilmi ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" (Matt. 27:46).

"Tulkaa, kaikki uskovaiset, kumartaen kunnioittakaamme Kristuksen pyhää ylösnousemista, sillä katso, ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan."

Mitä me voimme tässä tilanteessa ajatella? Tämäkö on Jumalan tahto, että Hänen poikansa joutuu näiden silmittömien kärsimyksien alaiseksi meidän tähtemme? Eikö pelastuksemme ja Aadamin tuonelasta ylösherättäminen olisi voinut tapahtua toisin? Suoraan sanottuna, eikä tämä ole yhtä hulluutta!

Tämän samanhan apostoli Paavalikin on todennut: "Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi". (1.Kor. 1:21-25)

Eikö meilläkin ole kiusaus vaatia ihmetekoja ja toisaalta järjellä yrittää selittää tätä kaikkea, jotta uskomme vahvistuisi. Mutta tämän maailman viisaus ei voi tätä kaikkea selittää. Kristuksen kärsimykset osoittavat tosiaan sen, kuinka synnin vallassa ihmiset ovat olleet, koska he ylipäätään pystyvät aiheuttamaan lähimmäisilleen näin silmittömiä tuskia. Jumala ei ole kärsimysten ja kuoleman alkusyy, vaan se on aiheutunut siitä, että ihminen vapaasta tahdostaan on halunnut ja haluaa yhä edelleen toimia Jumalan tahdon vastaisesti. Jumala ei aiheuta pahoja asioita, vaan ne aiheutuvat siitä, että ihminen haluaa toimia omien mielihalujensa mukaan ilman Jumalaa.

Kuka voisi sovittaa nämä aikojen alusta tehdyt suuret synnit ja sen, että ihmiskunta oli etääntynyt niin kauas Jumalasta. Ei niin synnitöntä ihmistä ole ollutkaan, joka tämän sovitustyön voisi tehdä ja eheyttää suhteemme Jumalaan. Sen vuoksi Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi jumaloitua! Tämän sovitustyön on Kristus puolestamme tehnyt ja murhe on muuttunut iloksi. Tuo ristin hullutus ja kärsimyksen merkki on muuttunut ylösnousemuksen iloksi ja voiton merkiksi. Kristus on noussut kuolleista!

"Me kiitämme Sinua, Kristus, maailman Vapahtaja, että nostit elämämme ylös turmeluksesta."

Meidän ei onneksi tarvitse olla tietämättömiä siitä, että ristiä ja kuolemaa seurasi ylösnousemus ja ilo. Kristuksen ylösnousemus osoittaa meille selvästi sen, että Kristus on Jumala, jota kuolema ei pysty pitämään vallassaan. Ja koska synnin kautta alun perin kuolema sai otteen ihmisistä, niin yhtä lailla on syntikin ylösnousemuksen kautta voitettu. Kristus on osoittanut meille voiton kuolemasta ja tästä apostoli Paavalikin sanoo seuraavasti:

"Mutta nyt Kristus on herätetty ylös kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee." (1.Kor. 15:20-23)

Mutta Pääsiäisen sanomassa ei korostu pelkästään kuolleista ylösnouseminen, vaan siihen liittyy olennaisella tavalla Kristuksen "tuonelaan laskeutuminen".Jos katsomme yleisimmin käytettyä juhlan ikonia, niin se ei varsinaisesti kuvaa Kristuksen ylösnousemista, vaan Hänen tuonelaan laskeutumistansa. Tuossa ikonissa Kristus seisoo murrettujen tuonelan porttien päällä, joiden lukkojen ja salpojen palasia on hajallaan maassa. Kristus on ojentanut kätensä ja nostaa ranteesta kiinni pitäen Aadamin ja Eevan ylös tuonelasta.

Tästä tuonelaan laskeutumisesta meille ei kerrota mitään varsinaisessa Evankeliumissa. Sitä vastoin apokryfievankeliumien (= kirjoitusten, joita ei ole luettu mukaan Raamatun kaanoniin) joukosta löydämme "Nikodemuksen evankeliumin", jonka toinen osa kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti Kristuksen tuonelaan laskeutumisen ihmeellistä tapahtumaa.

Nämä Nikodemuksen evankeliumin tuonelaan laskeutumiseen liittyvät luvut, avaavat meille koko Kristuksen tuonelaan laskeutumisen ikonin ja siihen liittyvän sanoman merkityksen aivan uudella tavalla. Seuraavassa otteita Nikodemuksen evankeliumin Kristuksen tuonelaan laskeutumisesta:

"V LUKU:

Saatanan ja Tuonelan puhuessa näin keskenään kuului suuri ääni, ikään kuin ukkosen jylinä, joka sanoi: "Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovat, kunnian kuninkaan käydä sisälle!" Sen kuultuaan Tuonela sanoi Saatanalle: "Mene, jos pystyt, ja asetu häntä vastustamaan." Ja Saatana meni ulos. Sitten Tuonela sanoi hengilleen: "Sulkekaa hyvin ja lujasti vaskiportit ja rautasalvat, vartioikaa lukkojani ja valvokaa kaikkea seisoaltanne, sillä jos hän pääsee tänne, meidän käy hullusti."

Sen kuullessaan kaikki esi-isät alkoivat haukkua häntä sanoen: "Sinä kaiken syöjä ja kyltymätön, aukaise, että kunnian kuningas pääsisi sisälle." Profeetta Daavid sanoi: "Sokea, etkö tiedä, että minä maailmassa eläessäni ennustin nämä sanat: Nostakaa päänne te portit?" Jesaja sanoi: "Kun Pyhä Henki näytti tämän minulle edeltäkäsin, minä kirjoitin: Sinun kuolleesi virkoavat eloon, minun ruumiini nousevat ylös. Herätkää ja riemuitkaa, te jotka tomussa lepäätte", ja: "Kuolema, missä on sinun voittosi? Tuonela, missä on sinun otasi?"

Ja taas kuului ääni, joka sanoi: "Nostakaa päänne, te portit." Kun Tuonela kuuli äänen toiseen kertaan hän sanoi, niin kuin ei muka olisi tiennyt: "Kuka on se kunnian kuningas?" Valtiaan enkelit sanoivat: "Hän on Herra, väkevä ja voimallinen, Herra, voimallinen sodassa." Ja heti, näiden sanojen aikana, vaskiportit murtuivat ja rautasalvat särkyivät ja kaikki sidotut kuolleet pääsivät kahleistaan, me heidän kanssaan. Ja kunnian Kuningas tuli sisälle, niin kuin ihminen, ja kaikki tuonelan pimeydet valaistiin.

VIII LUKU:

-- kunnian Kuningas ojensi oikean kätensä ja tarttui esi-isä Aadamiin ja nosti hänet ylös. Sitten hän kääntyi muitten puoleen ja sanoi: "Tulkaa kanssani kaikki, te jotka kuolitte sen puun kautta, johon tämä koski. Sillä minä olen nostanut taas teidät kaikki ylös ristin puun kautta." Sitten hän vei kaikki ulos ja esi-isä Aadam, joka oli täynnä hyvää mieltä, sanoi: "Herra, minä kiitän suuruuttasi, kun nostit minut alimmasta tuonelasta." Niin kaikki profeetat ja pyhät sanoivat: "Me kiitämme Sinua, Kristus, maailman Vapahtaja, että nostit elämämme ylös turmeluksesta."

Heidän näin sanoessaan Vapahtaja siunasi Aadamia otsalle ristinmerkillä, ja sen tehtyään myös patriarkkoja ja profeettoja ja marttyyreja ja esi-isiä, ja Hän vei heidät ylös tuonelasta. Hänen kulkiessaan pyhät isät lauloivat Häntä seuraten ja sanoivat: "Siunattu on Hän, joka tulee Herran nimeen. Halleluja. hänelle kaikkien pyhien kunnia."

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

- TOTISESTI NOUSI!

(Nikodemuksen evankeliumin lainaukset Johannes Seppälän suomentamasta kirjasta "Apokryfiset evankeliumit", 1979.)