Elämme nyt kirkkovuodessa erityistä juhlan aikaa. Olemme läpikäyneet 40 päivän ylösnousemuksen juhlakauden sekä tämän jälkeen Herran taivaaseenastumisen juhlan. Edessämme on vielä Helluntai, eli Pyhän Hengen vuodattamisen juhla.
Tämä sunnuntai on nimetty "pyhien isien sunnuntaiksi". Tänä sunnuntaina muistelemme ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen pyhiä isiä. Tämä kokous pidettiin Nikeassa vuonna 325 ja siinä määriteltiin kirkkomme uskonoppia ja nimenomaan sitä, että miten me ymmärrämme Kristuksen jumalallisuuden ja ihmisyyden.
Saatamme ajatella, että onko ollut välttämätöntä säätää uskonopillisia ohjeita ja muita säädöksiä kristittyjä varten? Täytyykö uskonasiat tosiaankin rajata joihinkin raameihin?
Meidän täytyy muistaa, että näin ei olisi tehty ellei olisi jo tuolloin 300-luvulla ollut niin paljon erilaisia harhaoppeja, jotka vääristävät todellista uskoa, sitä uskoa, jota apostolit olivat julistaneet Helluntaista lähtien.
Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen jäähyväisrukouksesta, jossa viitataan oikeaan uskoon ja Jumalan tuntemiseen. Tätä edeltävässä epistolaluvussa Paavali varoittaa Efeson seurakuntaa siitä, että sisäiset ristiriidat tulevat repimään seurakuntaa ja kaikki eivät tule pysymään totuudessa:
”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa.” (Ap.t. 20:29-30)
Apostoli Paavali siis ennalta näki ne harhaopit, jotka tulisivat repimään Kirkkoa.
Muistamme varsin hyvin, että Kristus antoi opetuslapsilleen ohjeen välittää evankeliumin ilosanomaa eteenpäin. On varsin selvää, että Kristus ei antanut kaikkiin tilanteisiin yksityiskohtaisia ohjeita, vaan kieltojen ja säännösten sijaan Hän kannusti rakkauteen. Vasta myöhemmin löydämme yksityiskohtaisempia ohjeistuksia kirkon elämästä, kuten esimerkiksi juuri apostoli Paavalin lähetyskirjeistä ja myöhemmin ekumeenisten kirkolliskokousten kanoneista.
Lain ja säädösten noudattamisessa meidän tulisi löytää oikeanlainen tasapaino. On selvää, että pelkkiä pykäliä tuijottaessamme meistä voi tulla samanlaisia sokeita kuin Jeesuksen ajan fariseuksista ja lainopettajista, jotka olivat menettäneet jopa yksinkertaisen lähimmäisenrakkauden lakiuskossaan.
Toisaalta sokea lakiuskon välttäminen ei saa antaa meille oikeutta ryhtyä laskemaan rimaa kirkollisten säädösten suhteen omien mielihalujemme mukaan. On asioita, jotka on nähty meille hyväksi ja näistä poikkeaminen voi johtaa lopulta vakaviinkin ongelmiin.
Voidaan sanoa, että meissä ihmisissä asuu luontainen halu kapinoida sääntöjä vastaan. Tämä kapinointi tuli esille jo luomiskertomuksessa, jossa ihminen ei pystynyt noudattamaan yhtä Jumalan hänelle antamaa ohjetta.
Ehkä tämän kaiken alkusyy on siinä, että ihminen kuvittelee tietävänsä mikä on hänelle kaikkein parasta, jolloin ihminen kuvittelee näkevänsä Jumalan peilistä. Hän siis kuvittelee itse hallitsevansa ja tietävänsä kaiken. Ylpeys ja itsekeskeisyys ovat sielunvihollisen ihmiselle antamaa salakavalaa myrkkyä, jonka seurauksena loitonnumme Jumalasta ja lähimmäisistämme.
Monesti tuo ylpeys ja itsekeskeisyys ei välttämättä aiheuta ihmiselle niin helposti ulkoista vahinkoa, mutta sielu sen sijaan haavoittuu päivittäin sen vuoksi, ettei ihminen halua noudattaa Jumalan tahdon mukaista elämää.
Helpointa onkin lähteä liikkeelle siitä, että myönnämme sen tosiasian, että emme me koskaan voi olla kaikkitietäviä. Suurimmat vahingot tapahtuvat juuri silloin, kun ihminen luulee tietävänsä kaiken ja toimii oman päänsä mukaan.
Kenties näin äitienpäivänä on hyvä mainita vertauksen omaisesti lapset, jotka joissakin tilanteissa toimivat myös oman päänsä mukaan; kaikista vanhempien kielloista huolimatta.
Tiedämme varsin hyvin, että lasten omapäisyyden tähden ovat monet äidit ja isätkin saaneet viettää useita tunteja terveyskeskuksen päivystyksessä tai myöhemmin he joutuvat valvomaan öitä odottaen lastensa kotiinpaluuta. Se on kasvattajan suuri vastuu ja äidit kantavat monesti huolta vielä enemmän. On kohtuullista ja oikein, että muistamme kohta erillisessä rukouksessa kaikkia äitejä.
Tiedämme sen, että todellista huolenpitoa on se, että asetamme lapsille selkeät säännöt ja rajat joiden puitteissa lapsen on turvallista toimia. Samalla tavoin on myös Kirkon piirissä. Meille on annettu sääntöjä, joita noudattamalla meidän on turvallista kilvoitella eteenpäin ja sielumme säästyy suurilta vahingoilta. Lasten tavoin meidän on joskus vaikea ymmärtää, että tässäkin on kysymys huolenpidosta ja rakkaudesta. Nimenomaan Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan.
Amen.
