Vaikka kyse olisikin sellaisista uutisista joilla ei ole mitään tekemistä oman seurakunnan kanssa, niin tästä huolimatta tahtoo väkisin tulla hieman voimaton olo. (Nyt ei kenenkään tarvitse miettiä jotain tiettyä uutisista, sillä tässä on parin viime vuoden aikana ollut tapetilla yhtä ja toista. Eikä nyt tarvitse pelkästään ajatella edes ortodoksista kirkkoa.)
Faktahan on tietysti se, että kaikenlaisista epäkohdista, väärinkäytöksistä sekä muista kielteisistä asioista saa ja pitääkin tiedottaa. Liian pitkään on ollut niin, että kirkkoa koskeva kielteinen uutisointi on ollut suorainen tabu, johon toimittajat eivät ole pystyneet kertakaikkisesti edes kajoamaan. Ja sehän ei ole oikein!
Viimeisen 20 vuoden aikana on tapahtunut aika paljon ja näihin muutoksiin ovat kuuluneet kirkkoa koskeva uutisointi ja koko kirkon julkisuuskuvan muokkatuminen. Välillä tuntuu siltä, että tässä uutisoinnissakin otetaan takaisin kaikki se mitä menneinä vuosikymmeninä ei ole ollut mahdollista ääneen sanoa. Vaaka on kääntynyt äkisti sen verran reilusti vastakkaiseen suuntaan, että tabusta on siirrytty suoraan tyrmäyslinjalle, unohtaen että ehkä siinä välissä olisi sellainen asioiden puolueetonkin käsittelytapa.
Mutta mitenkä huonoihin uutisiin tulisi sitten suhtautua?
Ennen sitä sanon nyt vielä sen, että kyllähän hyviäkin asioita tuodaan edelleen esille, mutta me tahdomme vähän väkisinkin muistaa vain ne huonot uutiset. Hyvistä uutisista pitää sen verran kyllä todeta, että harvemmin niissä mitään suuria ja syvällisiä uskontotuuksia käsitellään. Ne ovat sellaisia kullalla, mirhalla ja suitsukkeella höystettyjä kivoja ja kevyitä (lähes tunnustuksettomia) tarinoita, joita paatunut ateistikin pystyy irvistelemättä seuraamaan. Suurta yleisöähän eivät kiinnosta uskontotuudet, vaan nimenomaan ne kevyet ja hieman mystiset jutut…ja tietysti ne oikein huonot uutiset.
Niistä huonoista uutisista tässä piti nimenoaan vielä kertoa. Itse olen alkanut tulla siihen tulokseen, että harkitsevaisuus olisi valttia kun törmää uutisiin jotka jollain tavalla liittyvät omaan kirkkoon. Siinä voisi todellakin muutaman asian käydä mielessään läpi:
1) Onko tämä asia juuri näin, kuin se on otsikoissa esitetty?
2) Koskettaako tämä asia nimenomaisesti sitä yhteisöä, jossa minä itse olen?
Ja Olenko ollut vaikuttamassa tai pystynkö vaikuttamaan tähän asiaan tässä vaiheessa jotenkin?
3) Vaikuttaako tämä asia minun rakkauteeni Jumalaa kohtaan?
Yritän itse vastata edellä oleviin kysymyksiin muutamalla sanalla:
1) Minä en jaksa enää uskoa otsikoihin sataprosenttisesti. Olen kuullut ja nähnyt näitä asioita jo sen verran, että usein niissä heijastuu totuudesta vain pieni osa. Otsikoiden on tarkoitus olla myyviä ja monesti uutisia tarjotaan tiedotusvälineisiin sillä periaatteella, että niillä yksipuolisesti halutaan saavuttaa jotain. Jos kyse on jostain lainvastaisuudesta, niin silloin on parempi jäädä odottamaan oikeuslaitoksen päätöstä. Meidän tehtävänä ei ole tuomita lööppien mukaan, vaan tuomio tapahtukoon oikeuden kautta.
2) Seurakunta on se yhteisö johon kuulun. Ja oikeastaan seurakunnan sisällä vieläpä se pyhäkkö, jossa osallistun tuon seurakunnan elämään. Monesti omat vaikutusmahdollisuudet rajoittuvat siihen, missä itse toimin. Paljonko pystyn muuttamaan esimerkiksi naapuriseurakuntani asioita? Tästä huolimatta me murehdimme muidenkin asioista. Ja saammehan tietysti sillä tavoin huolehtiakin, että rukoilemme niiden puolesta jotka kyseisen asian johdosta ovat joutuneet tai joutuvat kärsimään.
3) Tämä on ehkä se oleellisin kysymys. Väheneekö rakkauteni Jumalaa kohtaan jos minun kanssani samaan kirkkoon kuuluvat ihmiset (monesti oman inhimillisen heikkouden tähden) töpeksivät? Ei sen pitäisi vähentyä, mutta meillä on suuri kiusaus lähteä ovet paukkuen pois tuosta yhteisöstä, vaikka se läheskään kaikissa tapauksissa ole se oikea ratkaisu.
Tuossa ovet paukkuen kirkosta eroaminen on jotain, mikä on erityisesti meille suomalaisille myönnetty omintakainen toimintamalli. Kirkollisveroa kun ei muissa ortodoksisissa maissa erikseen kerätä, vaan siellä seurakuntalaiset antavat tukun rahaa (siis oikeasti paljon) kolehtiin tai erikseen kirjekuoren papille jostain toimituksesta. Kymmenyksethän voisi vapaasti tulkita tarkoittavat 10% tuloistamme, vaikka mehän maksemme kirkollisiveroa noin 1,5-2% tuloistamme. Kirkosta ei voi muissa maissa "erota" vaan sen toimintaan osallistutaan ja sitä toimintaa myös tuetaan runsaskätisesti.
Meidän suomalaisessa systeemissä kirkollisvero kattaa kaiken ja siksipä kirkon työntekijät eivät ota vastaan eri korvauksia seurakuntalalaisilta ja pyhäkkö pysyy pystyssä ja lämpiminä ilman sen suurempia varainkeräys tai talkooprojekteja. Se on omalta osaltaan kivuton tapa pitää pystyssä koko meidän kirkollista järjestelmää.
Mutta jäsenyyden sitouttaminen kirkollisveroon on tuntusi muualla maailmassa asuvista ortodokseista täysin vieraalta. Miten minun suhteeni Kristukseen voi olla riippuvainen jostain nimestä jossain tietokoneen rekisterissä?! Voiko ihminen muka mitätöidä oman kasteensa yhdellä hiiren klikkauksella?
- Outoa se todellakin on, mutta näin me tällä hetkellä Suomessa pidämme yllä omaa kirkkoamme. Ja se on vielä tällä hetkellä meillä toimivin systeemi, vaikka samaan hintaan me ylläpidämme jotain, mihin mahtuu myös epäkohtia. Toisaalta julki tulleista epäkohdista pitää olla tavallaan kiitollisia, sillä niiden kautta asiat myös alkavat korjaantumaan. Ja oma jäsenyyteni kirkossa antaa minullle mahdollisuuden vaikuttaa erityisesti omassa seurakunnassani. Suhteellisen julkinen järjestelmä paljastaa epäkohdatkin aika nopeasti. On hyvä muistaa että mitä suljetumpi jokin uskonnollinen yhteisö on, niin sitä todennäköisempää ovat myös väärinkäytökset. "Valtionkirkko" takaa itsessään aika avoimen toimintamallin, jossa väärinkäytöksille ei ole tilaa. Vääryydet paljastuvat tässä järjestelmässä siis suhteellisen nopeasti.
Onko minulle sitten tullut koskaan sellaista oloa, että pitäisikö tässä ottaa hatkat, kun kaiken maailman uutisia saa tätä nykyä kristillisestä kirkosta lukea?
Kyllähän kaikenlaisia ajatuksia nousee päähän aina rehellisestä surusta kyyniseen "ihan sama" toteamukseen. Eräs seurakuntalainen sanoi, että ovathan huonot uutiset aina murheellista luettavaa.
Mutta suhdetta omaan kirkkoon olen pohtinut myös ihan sillä, että omasta kirkosta löytyy kuitenkin niin paljon hyvää että huonot uutiset eivät voi sitä horjuttaa.
Ne ovat lopulta yksinkertaisia asioita. Eniten minuun ovat vaikuttaneet ne ihmiset, jotka ovat saaneet käsittämättömän paljon voimaa kirkosta ja omasta uskosta. Vaikka nykypäivää leimaakin huonoilla uutisilla märehteminen, niin se ei saisi estää meitä näkemästä kaikkea hyvää mitä kirkko meille tarjoaa.
Pienen mutkan kautta mieleeni palautuu Vanhan Testamentin kertomus siitä, kuinka Abraham halusi pelastaa hävitykseltä Sodoman, jos sieltä löytyisi lopulta edes kymmenen vanhurskasta. Hän rohkeni yhä uudelleen ja uudelleen pyytää Jumalalta armoa. (1.Moos. 18 luku)
Samanlainen olo tulee minullekin. Miksi minun pitäisi kääntää selkäni kirkolle, jos sieltä kerran löytyisi edes hitusen hyvää. Ja todellisuudessa sieltä löytyy todella paljon hyvää. Kielteiset uutiset antavatkin meille todellisuudesta poikkeavan kuvan. Kirkko pitää sisällään paljon hyvää, jos me vain kykenemme sen näkemään kaikkien noiden kielteisten otsikoiden läpi.
Kaikella tällä ei tarkoita sitä, etteikö epäkohta pitäisi korjata. Kyllä meidän tulee huolehtia yhteisöstämme ja korjata epäkohdat ja oikeus toteutukoon kaikessa. Mutta epäkohdista kertovat uutiset eivät saa vieraannuttaa meitä kaikesta siitä hyvästä mitä meille tarjotaan.
