Valokuvia ja valokuvauksesta

Ja seuraavaksi viisastelen aiheesta mistä en oikeasti tiedä paljoakaan...

Jo 20 vuoden ajan minulla on ollut oma kamera. Oikeastaan olisi parempi sanoa että minulla on ollut oikea kamera vasta muutaman vuoden, sillä aiemmat kamerat eivät ole olleet järin hyviä. En voi väittää että olisin koskaan ollut palavasti kiinnostunut valokuvaamisesta. Mutta lähipiirissä on aina ollut niitä jotka osaavat ottaa oikeasti valokuvia. Ja mitä isot edellä, niin sitä pienet perässä.

Jos sanaa "synti" käytetään nyt vapaasti, niin hyvin moni ihminen tekee syntiä kamerallaan. Oikeakin synti tapahtuu monesti niin, että sen itse oivaltaa vasta myöhemmin tai sitten sillä tavoin, että toinen ihminen huomauttaa siitä. Itse olen harjoittanut syntiä kameroillani iät ja ajat.

Lähdetään nyt ensin liikkeelle siitä, että kamerathan ovat kehittyneet monessa suhteessa menneiltä vuosilta ja lähes kaikilla on tätä nykyä oma digikamera (jos ei muualla niin omassa kännykässä). Pieni (pokkari)kamera on siitä kätevä, että se sopii pieneen tilaan. Suurempi järjestelmäkamera (joka nykyään ei enää paina tonneja) on taas ominaisuuksiltaan parempi. Kummallakin voi silti tehdä "syntiä".

Suurin vahinko tapahtuu yleensä silloin, kun jätämme kameran "törttö-asetukselle", eli automatiikalle, jolloin kamera päättää mikä kulloinkin on parasta. Yleensä kaikki toimii suhteellisen hyvin paitsi sisätiloissa tai muutoin hitusenkin hämärässä, jolloin kamera päättää poikkeuksetta ottaa salaman käyttöön.
Voisin tehdä tässä ohimennen kyselyn, että kuinka monella on sellaisia valokuvia, joissa henkilöiden naamat loistavat valkoisina (unohtamatta monesti punaisia silmiä) ja tausta taas on täysin hämärän peitossa? Varmasti sellaisia kuvia löytyy. Ja ovatko sellaiset kuvat sitten oikeasti kauniita?

Joku fiksu tajuaa, että automatiikasta voi poiketa sen verran, että salaman ottaa pois. Tämä on ihan hyvä juttu, mutta sen jälkeen vapaalla kädellä kuvaaminen vaatii jo enemmän taitoa. Useimmiten pienellä kameralla ilman salamaa otetut kuvat ovatkin tärähtäneitä. Ja tärähtäneitäkin kuvia meiltä jokaiselta löytyy, eikös vaan?

En ryhdy antamaan nyt ohjeita siitä, että miten saadaan parhaimmat kuvat tai miten kameran asetuksia tulisi säätää.  Tyydyn vain kertomaan sen, että miten niitä vahinkoja helpoimmin pääsee tapahtumaan. Ja tämän kerron jo ihan omasta kokemuksesta.

Syntiä ovat myös pönötyskuvat, jotka on toteutettu puolihuolimattomasti.
"Hei kaikki! Katsokaas kaikki tänne päin!" *KLIK*.
Pöllähtäneitä ilmeitä, joillakin silmät kiinni ja monesti juhlissa ruokailun yhteydessä olevissa kuvissa vieläpä suu täynnä ruokaa tai haarukka poskessa. Kuinkas monelta löytyy näitä kuvia sitten? - Aika monelta varmaankin.

Jos taas et pyydä huomiota osaksesi, mutta kuitenkin selkeästi otat kuvia, niin silloin seurauksena on se, että yksi katsoo kameraan ja toinen ei. Eikä sekään näytä oikein hyvältä. "Salakuvat" ovat parhaimpia, koska silloin tilanne on aika luontevan näköistä, kun ihmiset esimerkiksi keskustelevat toistensa kanssa, hymyilevät ja nauravat. Se on usein hyvä otos siitä oikeasta elämästä.


JA TÄSSÄ MUUTAMA OTOS BERLIINISTÄ...

 

 

 

Mitä minä todella halusin sanoa...

Voisimme tähän alkuun palauttaa mieliimme professori Juhani Wiion laatimien viestinnän lakien kaksi ensimmäistä kohtaa:
1. Viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta.
2. Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa.

Nämä edellä olevat lain kohdat kuulostavat hyvin kielteiseltä, mutta valitettavasti asia tahtoo monesti olla näin. Siitä on jo useita vuosia aikaa kun yritin roikkua netin keskustelufoorumeissa ja osallistua keskusteluun ja vastata siinä samalla ihmisten kysymyksiin.
Jostain kumman syystä vastaukseni ja kommenttini onnistuttiin enemmän kuin kerran kääntämään aivan täysin päälaelleen. Mietin sitä, että olinko esittänyt asiani epäselvästi vai halusiko tuo toinen ihminen vain ryhtyä provosoimaan minua? Miksi kukaan edes pystyi ajattelemaan kertomastani asiasta sillä tavoin?

Luetun ymmärtämämisessä näyttäisivät pätevän Wiion lait. Ja ilmeisesti kyse ei ole vain niistä asioista joita ihmiset kirjoittelevat toinen toisilleen nettiin tai keskustelevat, vaan se taitaa koskea lähes kaikkea mahdollista. Nykyään puhutaan medialukutaidosta, jossa ihminen oppii tulkitsemaan ja ymmärtämään mediassa olevat viestit oikealla tavalla ja tarvittaessa suodattamaan väärät ja asiattomat viestit pois.

Vääristä asioista voidaan erikseen mainita netissä leviävät "trollit", jotka ovat olemattomia, monesti provosoivia tai typeriltä näyttäviä kirjoituksia tai uutisia, joiden pääasiallisena tarkoituksena on saada mahdollisimman moni ihminen halpaan ja osallistumaan keskusteluun tai levittämään tuota viestiketjua eteenpäin. Esimerkiksi Facebookissa trollien eteenpäin välittäminen on äärettömän helppoa.

Medialukutaito vaikuttaa tänä päivänä eräällä tavalla jo kirkolliseenkin elämäänkin, mutta ehkä meille vielä tärkeämpää on raamatunlukutaito. Jeesuksen opetustakin voidaan tulkita aivan väärällä tavalla ja sillä halutaan monesti pönkittää omia näkemyksiä. "Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven" ei kuitenkaan tarkoita sitä, että synnin tekeminen olisi jotenkin oikeutetumpaa, kun kaikki ihmiset sitä tekevät. Tai jos paastoamista ei kerran tekopyhästi saa näyttää ulospäin, niin antaako se  oikeutuksen olla paastoamatta ollenkaan julkisesti. Paavalin roomalaiskirjeen sanat vahurskaaksi tulemisesta "yksin uskosta" ovat antaneet monelle näennäisen oikeutuksen istua neljän seinän sisällä tekemättä mitään, koska teollahan ei ole niin merkitystä.

Palatakseni alkuun ja siihen kysymykseen, että haluaako joku tietoisesti ymmärtää jonkin asian väärin vai mistä on kysymys? Tai miksi lukuisista perusteluista huolimatta, joku ei suostu käsittämään jotain asiaa? Tämä jälkimmäinen kysymys nousee esille erityisesti tänä päivänä, kun seuraamme erilaisia väittelyitä. Pystyykö esimerkiksi vapaa-ajattelijalle perustelemaan mitään asiaa kirkon kannalta niin, että hän näkisi siinä jotain hyvää?

Meidän kykymme nähdä ja tulkita eri asioita antavat heijastuksen siitä, että millaisia ihmisiä me sydämeltämme olemme. Aivan samalla tavoin meidän pitää ymmärtää myös tämä: "Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu". (Luuk. 6:45)
Me näemme juuri sen, mitä me kykenemme ja toisaalta haluamme nähdä, jolloin hyvä asia voi muuttua pahaksi ja paha hyväksi. Jos kykymme nähdä asoita todellakin kuvaavat sisimpäämme, niin onko keskustelu hyödytöntä sellaisen ihmisen kanssa, jonka näkemykset poikkeavat suuresti meidän omistamme?

Uskon, että fiksulle ja tervehenkiselle keskustelulle löytyy aina oma paikkansa. Mutta onko sitten ikinä mahdollista, että tuo paikka olisi sellaisessa keskustelufoorumissa netissä, johon voi osallistua kuka tahansa nimimerkin turvin?
- Alussa jo kerroinkin, että minä yritin. Mutta epäonnistuin.

Millainen minä olen?

Otsikolla en viittta nyt vain itseeni, vaan aika ajoin olen vain pohtinut, että millaisia ihmisiä me oikein olemme? Tai oikeastaan ajattelin tätä sillä tavoin, että millä tavoin me oikein tietyssä tilanteessa tai seurassa käyttäydymme?

Näyttäisi olevan aika selvää, että meillä on monta erilaista roolia olemassa, joista jotkut tulevat esille pelkästään ainutlaatuisissa tilanteissa.
Vai voimmeko väittää, että me käyttäydymme samalla tavoin kotona kuin töissä tai sitten lomalla? Eikö olekin niin, että saatamme päästellä suustamme mitä sattuu, kun seura vain sattuu olevaan sopivanlainen. Tai siiten joissakin tilanteissa muutumme ylivakavaviksi ja jopa ylimielisiksi ihmisiksi. Joissakin tilanteissa olemme rentoja ja joissakin taas jännittyneitä.
Olemme varmasti kuulleet sen vanhan sanonnan, että "joukossa tyhmyys tiivistyy". Sekin pitää paikkansa jos seura ja ympäristö sitä tukevat.

Eli me emme todellakaan osoita olevamme samanlaisia ihmisiä joka tilanteessa. Joskus sanotaan, että peilaamme muita ihmisiä omalla käytöksellämme, mutta oikeastaan me pikemminkin näytämme itsestämme aivan tietynlaisen puolen tietyssä seurassa ja ympäristössä. Tietysti käytökseemme vaikuttavat myös toisenlaiset katalyytit, kuten väsymystila tai alkoholi. Ne voi monesti tuoda esille juuri niitä kaikkein kielteisempiä puolia.

On aika mielenkiintoista, että voimme kertoa kaikki sydämen surut ja huolet täysin avoimesti jollekin ihmiselle tai jopa ihmisjoukolle, mutta toisenlaisessa tilanteessa emme taas puhu emmekä pukahda mitään.

Monesti kuulee sanottavankin, että "En olisi siitä ihmisestä sellaista uskonut!" Tai sitten: "Ei tuota tuntisi samaksi ihmiseksi ellen itse olisi nähnyt ja kuullut." Ja eikö ole totta, että emmekö ole tätä samaa ajatelleet myös itsestämme: "Miten minä nyt sillä tavoin menin sanomaan?"
Eikö tämä kaikki olekin hyvin mielenkiintoista? Kuinka monta persoonaa sisällämme oikein asustaa?

Mutta oikeastaan koko käytöksemme heijastaa hyvän ja pahan välistä sisäistä kamppailua ja sitä, että mille voimille me annamme myöten. Miten on mahdollista, että fiksu ja asiallinen ihminen muuttuu lomalennolla suoranaiseksi moukaksi, joka mölähtelee kaiken maailman lapsellisuuksia ja asiattomuuksia (jopa ilman alkoholin myötävaikutusta). Moni rauhallinen ja asiallinen työntekijä muuttuu kotona täydelliseksi hirviöksi. Ja toisaalta toinen niin lempeä ja kohtelias ihminen taas muuttuu töissä täydelliseksi tyranniksi. Koulumaailmassa taas kotona kiltti ja kohtelias lapsi voi olla todellinen koulukiusaaja, kun taas mallioppilas saattaa vapaa-aikana olla asiansa osaava näpistelijä.
- "Eipä olisi meidän lapsesta uskonut!" Mutta vanhempien ja opettajienkin on hyvä muistaa, että jo lapsena käyttäytyminen voi olla hyvinkin erilaista eri tilanteissa.

Periaatteessa meillä aikuisilla ihmisillä pitäisi olla täysi valta ja voima vaikuttaa itseemme ja omaan käytökseemme. Tästä huolimatta me annamme niin monissa tilanteissa virran viedä ja luovumme harkitsevaisuudesta, jolloin voimme tehdä käytännössä mitä tahansa, jos tilanne sen vain sallii. Eikö vastuu kuitenkin aina ole meillä itsellämme?

Harkitsevaisuus on hyve, johon meitä kannustetaan. Jos osaisimme käyttää harkitsevaisuutta, niin suusta ei pääsisi sammakoita ja voisimme olla kaikin puolin tyytyväisiä omaan käytökseemme. Me käymme jatkuvasti sisäistä taistelua hyvän ja pahan välillä. Koskaan emme saisi luopua tuosta harkitsevaisuudesta, sillä paha saattaa saada meistä otteen juuri sillä hetkellä kun emme ole valppaina ja sitä vähiten osaisimme odottaa.
 
Kuinka monta puolta meissä onkaan? Ja kuinka hyviä ja pahoja ne ovatkaan? Annammeko hyvälle minälle enemmän tilaisuuksia ja rajoitammeko pahan toimintaa? Kas, siinäpä taas hyvä kysymys?

Informaatioähky ja naaman kuluminen

Pienen seurakunnan pappi ei kovinkaan helposti saa ääntään kuuluviin suurlevikkisiin lehtiin. Tämä tietenkin siinä tapauksessa, että hän haluaisi hengellisesti valistaa ihmisiä. Jos kyseessä taas on jokin negatiivinen uutinen, niin sitten haastattelijoita varmasti löytyy joka lähtöön. Ja näinhän se tietenkin on, ettei suurta yleisöä kiinnosta hyvät uutiset taikka evankeliumin julistaminen, vaan huonot uutiset ja muut kohujutut.

Paikallislehdet suhtautuvat huomattavasti ystävällisemmin papin toiveisiin ja jutut ovat asiallisia ja niitä tullaan mielellään tekemään jos tätä kiltisti pyytää. Olen kuitenkin koettanut noudattaa sitä periaatetta, että itseään (tai omaa seurakuntaa) ei sovi tyrkyttää liiaksi paikallislehteen. Joku on joskus sanonut, että "naama alkaa ajan myötä kulumaan, jos se on liiaksi esillä".

Tästä naaman kulumisista on aika helppo luoda aasinsilta julkkiksiin ja siihen, että millä tavoin valtamedia pitää heitä jatkuvasti esillä. Facebookissa esimerkiksi törmäsin hiljattain kommentteihin, joissa Johanna Tukiaisen siskon kuolema nähtiin puolikkaana voittona ja Sini Saarelastakaan ei ole puhuttu niin ylistävään sävyyn, mitä uutisotsikoista on totuttu lukemaan.

Ei tietenkään kuulosta kovin hyvältä, jos toivotaan jonkun kuolemaa tai ilmaistaan vilpitön toive siitä, että jonkun pitäisi mädäntyä venäläisessä vankilassa parikymmentä vuotta (mikä tietysti voisi olla jonkun maan laintulkinnan mukaan täysin oikeutettua). Mutta tässä kohden pyrkimykseni ei ole suureen ääneen paheksua näitä kommentteja, vaan ennemmin pohtia sitä, että mikä saa ihmiset ajattelemaan näin?

Uskon, että oireet viittaavat "informaatioähkyyn". Mehän joudumme tänä päivänä vastaanottamaan todella paljon tietoa eri muodoissa. Ja vaikka emme tietoisesti menisikään internettiin lukemaan uutisia tai ostaisi päivän lehteä, niin tästä huolimatta me törmäämme tiettyihin julkkiksiin ja uutisiin vähän väliä. Voisi vertauskuvallisesti sanoa, että meille tyrkytettävä uutisvirta on vesisateen kaltainen, jota ei pysty kiertämään, vaan se kastelee kulklijan ennemmin tai myöhemmin. Esimerkiksi ruokakauppaan mennessä me emme pysty välttymään iltapäivälehtien lööpeiltä sillä ne puskevat vastaan heti ulko-ovella ja uudestaan kassajonossa.

Ja luonnollistahan on, että tiettyjen asioiden jatkuva toistaminen ja julkkisten esilläpitäminen saa aikaan jonkinlaisen vastareaktion. Ihmiset joutuvat vastaanottamaan sellaista tietoa, jota he eivät halua ja tämän vuoksi he lopulta alkavat vihaamaan näitä henkilöitä ja asioita. Siitäkin huolimatta, että niillä ei kuitenkaan ole mitään todellista merkitystä heidän oman elämänsä kannalta.

Meidän ihmisten mielipiteitä on lopulta aika helppo muokata tiedotusvälineiden avulla. Me omaksumme mielikuvia ja asenteita sen perusteella mitä me tietoisesti ja tiedostamatta vastaanotamme. Otsikoiden pitää olla aina mahdollisimman myyviä ja tämän päivän ihme on huomenna jo täysin tavallista. Tämän vuoksi uutisten pitää olla aina jollain tavoin edellispäivää repäisevimpiä.

Tässä mediasirkuksessakin pätevät kysynnän ja tarjonnan lait. Meille ihmisille luodaan uutisia, jotka ovat mielestämme kiinnostavia. Mutta tässäkö todella ovat meidän kiinnostuksen kohteet? Julkisuuden henkilöiden yksityinen elämä koskettaa suurta yleisöä, vaikka julkkikset ovat ihmisiä siinä missä kuka tahansa meistä. Hassuinta on se, että heidän kärsimyksiänsä ja suruaan otsikoidaan ja vatvotaan suurieleisesti, vaikka samaan aikaan maailmassa kärsii moni muukin ihminen. Tälläkin hetkellä  maamme sairaaloissa kamppailee moni ihminen hengestään Schumaherin tavoin ja he ansaitsisivat huomiomme ja esirukouksemme siinä, missä julkkiksetkin. Uutisointi on yhdenlaista teatteria, jossa me olemme se hurraava yleisö.

Vaikka joudumme vastaanottamaan tiedostamattakin tarpeettoman paljon typeriäkin uutisia, niin meillä on kuitenkin aika suuri valta olla seuraamatta sellaisia paikkoja joissa voimme niihin törmätä. Itse esimerkiksi pidin paussin facebookissa juuri presidentinvaalien alla. Tämä johtui siitä, että siellä harjoitettiin niin voimallista vaalikampanjaa, että minun mitta vain tuli yksinkertaisesti täyteen. Ja tässä kohden kyse ei ollut ehdokkaasta, vaan ylipäätänsä siitä, että tavalliset (ei siis mitenkään poliittisesti aktiiviset) facebook kaverit saivat yhtäkkiä käsittämättömän vimman paasata statuksessaan siitä, että ketä meidän muiden pitäisi tulevissa vaaleissa äänestää. Helpointa oli siinä tilanteessa jättää tietokone rauhaan ja ottaa kirja kauniiseen käteen. Mutta kävin kuitenkin äänestämässä.

Ymmärrän hyvin sen, jos jokin julkisuudessa tarpeeksi pitkään veivattu asia tai henkilö alkaa ottamaan päähän. Me emme voi tietenkään toivoa onnettomuutta kenellekään, vaan meidän pitäisi yksinkertaisesti vain jättää nämä jutut omaan arvoonsa. Ja onko meillä oikeastaan varaa edes valittaa typeristä otsikoista mitään niin kauan kuin ostamme ja muutoin tuemme niitä tahoja jotka tällaisia juttuja laativat?