Pienen seurakunnan pappi ei kovinkaan helposti saa ääntään kuuluviin suurlevikkisiin lehtiin. Tämä tietenkin siinä tapauksessa, että hän haluaisi hengellisesti valistaa ihmisiä. Jos kyseessä taas on jokin negatiivinen uutinen, niin sitten haastattelijoita varmasti löytyy joka lähtöön. Ja näinhän se tietenkin on, ettei suurta yleisöä kiinnosta hyvät uutiset taikka evankeliumin julistaminen, vaan huonot uutiset ja muut kohujutut.
Paikallislehdet suhtautuvat huomattavasti ystävällisemmin papin toiveisiin ja jutut ovat asiallisia ja niitä tullaan mielellään tekemään jos tätä kiltisti pyytää. Olen kuitenkin koettanut noudattaa sitä periaatetta, että itseään (tai omaa seurakuntaa) ei sovi tyrkyttää liiaksi paikallislehteen. Joku on joskus sanonut, että "naama alkaa ajan myötä kulumaan, jos se on liiaksi esillä".
Tästä naaman kulumisista on aika helppo luoda aasinsilta julkkiksiin ja siihen, että millä tavoin valtamedia pitää heitä jatkuvasti esillä. Facebookissa esimerkiksi törmäsin hiljattain kommentteihin, joissa Johanna Tukiaisen siskon kuolema nähtiin puolikkaana voittona ja Sini Saarelastakaan ei ole puhuttu niin ylistävään sävyyn, mitä uutisotsikoista on totuttu lukemaan.
Ei tietenkään kuulosta kovin hyvältä, jos toivotaan jonkun kuolemaa tai ilmaistaan vilpitön toive siitä, että jonkun pitäisi mädäntyä venäläisessä vankilassa parikymmentä vuotta (mikä tietysti voisi olla jonkun maan laintulkinnan mukaan täysin oikeutettua). Mutta tässä kohden pyrkimykseni ei ole suureen ääneen paheksua näitä kommentteja, vaan ennemmin pohtia sitä, että mikä saa ihmiset ajattelemaan näin?
Uskon, että oireet viittaavat "informaatioähkyyn". Mehän joudumme tänä päivänä vastaanottamaan todella paljon tietoa eri muodoissa. Ja vaikka emme tietoisesti menisikään internettiin lukemaan uutisia tai ostaisi päivän lehteä, niin tästä huolimatta me törmäämme tiettyihin julkkiksiin ja uutisiin vähän väliä. Voisi vertauskuvallisesti sanoa, että meille tyrkytettävä uutisvirta on vesisateen kaltainen, jota ei pysty kiertämään, vaan se kastelee kulklijan ennemmin tai myöhemmin. Esimerkiksi ruokakauppaan mennessä me emme pysty välttymään iltapäivälehtien lööpeiltä sillä ne puskevat vastaan heti ulko-ovella ja uudestaan kassajonossa.
Ja luonnollistahan on, että tiettyjen asioiden jatkuva toistaminen ja julkkisten esilläpitäminen saa aikaan jonkinlaisen vastareaktion. Ihmiset joutuvat vastaanottamaan sellaista tietoa, jota he eivät halua ja tämän vuoksi he lopulta alkavat vihaamaan näitä henkilöitä ja asioita. Siitäkin huolimatta, että niillä ei kuitenkaan ole mitään todellista merkitystä heidän oman elämänsä kannalta.
Meidän ihmisten mielipiteitä on lopulta aika helppo muokata tiedotusvälineiden avulla. Me omaksumme mielikuvia ja asenteita sen perusteella mitä me tietoisesti ja tiedostamatta vastaanotamme. Otsikoiden pitää olla aina mahdollisimman myyviä ja tämän päivän ihme on huomenna jo täysin tavallista. Tämän vuoksi uutisten pitää olla aina jollain tavoin edellispäivää repäisevimpiä.
Tässä mediasirkuksessakin pätevät kysynnän ja tarjonnan lait. Meille ihmisille luodaan uutisia, jotka ovat mielestämme kiinnostavia. Mutta tässäkö todella ovat meidän kiinnostuksen kohteet? Julkisuuden henkilöiden yksityinen elämä koskettaa suurta yleisöä, vaikka julkkikset ovat ihmisiä siinä missä kuka tahansa meistä. Hassuinta on se, että heidän kärsimyksiänsä ja suruaan otsikoidaan ja vatvotaan suurieleisesti, vaikka samaan aikaan maailmassa kärsii moni muukin ihminen. Tälläkin hetkellä maamme sairaaloissa kamppailee moni ihminen hengestään Schumaherin tavoin ja he ansaitsisivat huomiomme ja esirukouksemme siinä, missä julkkiksetkin. Uutisointi on yhdenlaista teatteria, jossa me olemme se hurraava yleisö.
Vaikka joudumme vastaanottamaan tiedostamattakin tarpeettoman paljon typeriäkin uutisia, niin meillä on kuitenkin aika suuri valta olla seuraamatta sellaisia paikkoja joissa voimme niihin törmätä. Itse esimerkiksi pidin paussin facebookissa juuri presidentinvaalien alla. Tämä johtui siitä, että siellä harjoitettiin niin voimallista vaalikampanjaa, että minun mitta vain tuli yksinkertaisesti täyteen. Ja tässä kohden kyse ei ollut ehdokkaasta, vaan ylipäätänsä siitä, että tavalliset (ei siis mitenkään poliittisesti aktiiviset) facebook kaverit saivat yhtäkkiä käsittämättömän vimman paasata statuksessaan siitä, että ketä meidän muiden pitäisi tulevissa vaaleissa äänestää. Helpointa oli siinä tilanteessa jättää tietokone rauhaan ja ottaa kirja kauniiseen käteen. Mutta kävin kuitenkin äänestämässä.
Ymmärrän hyvin sen, jos jokin julkisuudessa tarpeeksi pitkään veivattu asia tai henkilö alkaa ottamaan päähän. Me emme voi tietenkään toivoa onnettomuutta kenellekään, vaan meidän pitäisi yksinkertaisesti vain jättää nämä jutut omaan arvoonsa. Ja onko meillä oikeastaan varaa edes valittaa typeristä otsikoista mitään niin kauan kuin ostamme ja muutoin tuemme niitä tahoja jotka tällaisia juttuja laativat?
