Tuo otsikossa oleva kysymys nousee mieleeni aika ajoin. Suurin osa ihmisistä seuraa tiettyjä sarjoja ja tietysti myös tiettyjä urheilulajeja. Näistä on sitten mukava jutella ja päivitellä esimerkiksi sitä, kuinka hassusti jossain kisoissa kävikään. Näissä tilanteissa tunnen itseni ulkopuoliseksi. Miten minä voin osallistua keskusteluun, jossa puhutaan aiheista mistä minulle ei ole harmainta hajua? Onko minun pakko tehdä niin kuin muut, jotta mahdun samaan muottiin muiden kanssa?
En tiedä monesko kerta tämä on kun mainitsen sen, ettei minulla ole digiboksia. Sen ansiosta olen pystynyt jättäytymään monia sellaisten asioiden ulkopuolelle, jotka taas suurimmalle osalle suomalaisista ovat itsestäänselvyyksiä. Hömppäsarjat eivät paranna elämänlaatua mitenkään. Urheilu taas on terveellinen harrastus ja monelle se on myös ammatti ja toimeentulon ehto. Tästä huolimatta en ole velvollinen seuraamaan urheilua. Trivial Pursuittia pelatessa minulle nousee aina ahdistus ruskeitten kysymysten kohdalla. Pitäisikö minun oikeasti tietää, että kuka sai kolme kultamitalia vuoden 1980 kisoissa?
Tarkoitukseni ei ole mollata urheilua. Päälimmäisenä ajatuksena taitaa olla jälleen kerran se turhautuneisuus siitä, että televisio säätelee niin monella tavalla niin monen ihmisen elämää. Sitä voisi kutsua riippuvaisuussuuhteeksi, jossa tahtia ei määrää ihminen vaan tuo asia. Jotkut ihmiset ovat riippuvaisia rahapeleistä, jotkut taas tarpeetomasta shoppailusta, alkoholista, Facebookista jne. Kaikkia riippuvaisuuksia yhdistää se, että tuo ulkopuolinen asia määrää pitkälti ihmisen elämänrytmiä. Televisio määrää monen elämää. Kello kädessä juostaan katsomaan jotain ohjelmaa ja jos tämä ei ole olosuhteiden pakosta mahdollista, niin onneksi tallentavalla digiboksilla se voidaan katsoa myöhemmin.
Mutta onko tuo kaikki välttämätöntä. Televisio-ohjelmat voivat olla sivistäviä ja virikkeitä antavia. Valitettavasti monet ohjelmista ovat meidän puolestamme niin loppuun asti pureskeltuja ja moneen kertaan märehdittyjä, ettei niiden katsominen kehitä aivotoimintaamme, vaan pikemminkin surkastuttaa sen vähänkin toiminnan mitä meillä vielä on pääkopassa olemassa. Eräs ihmisen hienoimmista lahjoista on mielikuvitus, joka lapsena ollessa on huipussaan. Mielikuvituksen avulla ihminen pystyy kehittämään itseään ja ympäristöään. Nykyiset viihdeohjelmat eivät paljoa tarjoa virikkeitä meidän mielikuvituksellemme. Me vain katsomme ja hetkeä myöhemmin kaikki on unohtunut ja ainut hyöty katsosta ohjelmasta on ollut ajan tappaminen (jos sitä nyt voi hyödyksi kutsua).
