Jokaisella meistä on omia työhön liittyviä painopisteitä ja
kiinnostuksen kohteita. Eivät papit tai muutkaan kirkon työntekijät ole samasta
puusta veistettyjä. Jokainen meistä on erilainen ja toivoa sopii, että jokaisen
kyvyt pääsevät oikeuksiinsa. On
olemassa tietysti se vaara, että kiinnostuksen kohteet ovat aika kaukana omasta
toimenkuvasta. Tämä muunlainen puuhastelu näkyy tietenkin työntekijän voimavaroissa, motivaatiossa ja yleensäkin työn
laadussa.
Olen aiemminkin pohtinut sitä, että onko kirkkoherra enemmän
”toimitusjohtaja” kuin sielunpaimen? Hallinto ei ole varmasti lähellä kaikkien
pappien sydäntä, vaikka onneksi kirkkokunnasta löytyy myös niitä jotka pystyvät
toimimaan hallinnon parissa luontevasti.
Hallinto ei ole kuitenkaan itsetarkoitus vaan apukeino
matkalla kohti suurempaa päämäärää, eli pyhittymistä. Kuulostaa teologisesti
ylen hienolta ja jopa korkealentoiselta, mutta pelastuminen on kristityn
päämäärä. Pelastumisen yhtenä perusedellytyksenä taas on rakkauden
osoittaminen. Seurakunnan ja koko kirkkokunnan perustehtävänä on tukea
seurakuntalaisia siinä, että heistä tulee hyviä ihmisiä, jotka pystyvät
osoittamaan rakkautta ja tämän myötä he ovat myös lähempänä Jumalaa.
Nykypäivänä puhutaan paljon yksinäisyydestä ja siitä, että
monet ihmiset ovat yksin omine murheineen ja huolineen. Seurakunnan tulisi olla
paikka, josta löytyy aina apua ja tukea.
”Mene seurakuntaan, siellä sinulla on aina paljon kavereita!” –
Kuulostaisiko tämä hyvältä mainoslausahdukselta?
Mainitsin tuossa alussa meidän henkilökohtaiset
kiinnostukset. Minä tunnustan nyt suoraan sen, että pystyn hoitamaan tietyt
hallinnolliset rutiinit seurakunnassa, mutta en pysty muutoin olemaan siitä
äärimmäisen kiinnostunut. Olen yrittänyt lukea kirkkokunnan visiota ja
strategiaa ja olen yrittänyt lukea uutisia hallinnon organisaatiouudistuksesta,
mutta keskittymiseni alkaa herpaantua jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. Ja
loppujen lopuksi ei minun tarvitse siitä murehtia. Vastaan jos kysytään,
valitan jos siltä tuntuu, mutta muutoin näistä asioista murehtivat onneksi
aivan muut ihmiset.
Seurakunnassa kaikki keskittyy tuon pyhittymisen ympärille.
Keskeisin asia on tietysti jumalanpalvelukset ja sielunhoito, jota ei toteuta
pelkästään pappi, kanttori ja muut palkolliset, vaan jokainen aktiivinen
seurakuntalainen. Pystymmekö luomaan seurakuntaan sellaisen hengen, että sinne
on helppoa tulla ja josta todellakin löytyy ”aina paljon kavereita”? Siinä on
meille visiota ja strategiaa näin ensialkuun.
Jos (kun) meiltä katoaa jossain vaiheessa tulevaisuudessa
verotulot ja seurakunnan rahallinen tilanne alkaa käydä heikoksi, niin ensin
katkaistaan sähköt virastosta ja sitten vasta kirkosta. Tuo edellä mainittu
toteamus kätkee sisäänsä aika paljon kaikkea. En halua sillä kuitenkaan väheksyä hallinnon
tärkeyttä, vaan enemmän muistuttaa asioiden tärkeysjärjestyksestä
seurakunnassa. Ja jos tämä ajatusleikki vietäisiin käsittämään koko kirkkokuntaa, niin mistä silloin katkaistaisiin ensimmäisenä sähköt?
Näissä visioissa, strategioissa ja organisaatiouudistuksissa
kannattaisi asioita ryhtyä miettimään esimerkiksi niistä lähtökohdista, että
miten me pystymme toteuttamaan seurakunnallista perustehtävää entiseen tapaan,
vaikka säännönmukaiset ja turvalliset kirkollisverotulot häviäisivätkin? Siinä
on eräs suuri haaste, jota meidän täytyy kaikkien kuntaliitosten ja
organisaatiouudistusten lisäksi pohtia täällä seurakunnassa...unohtamatta perustehtäväämme!
