Kirkkoviinistä ja juomisen mallista

Kirkosta löytyy näemmä säännöllisin väliajoin epäkohtia, joihin pitää ihan ministeritasolla puuttua. Tällä kertaa viittaan Seinäjoen Sanomien uutiseen LINKKI, jossa terveysministeri Paula Risikko pohti ehtoollisviinin antamista alaikäisille.

Suurin ongelma ainakin näennäisesti on se, että siinä rikotaan lakia. Kun tämä asia kerran otettiin esille, niin minä haluan siitä kirjoittaa oman näkemykseni (vaikka tuskinpa kukaan ministeri oikeasti tänne blogiini eksyisi).

Mielestäni ehtoollisviinissä on kysymys jostain aivan muusta kuin sellaisesta alkoholin käsittelystä, johon olemme tottuneet. Asia on teologisesti hyvin yksinkertainen, sillä kyse on Kristuksen Ruumiista ja Verestä. Mehu ei käy korvikkeeksi, sillä Kristus sananmukaisesti viittaa viiniköynnöksen antiin (Matt. 26:29, Mark. 14:25, Luuk. 22:18).

Ehtoollisaineina leipää ja viiniä käytetään juuri sen vuoksi, että ne ovat elämälle tarpeellisiä peruasioita Välimeren alueella ja vähän laajemallakin. Esimerkiksi Kreikassa on aivan normaalia, että viiniä käytetään ruokajuomana (ja annetaan myös alle 18-vuotiaille) ja sitä monesti jatketaan vielä vedelläkin, aivan niin kuin meillä ortodoksisessa kirkossakin tehdään. Eli jos joku tahtoo alkoholitermeihin tarttua, niin se on käytännössä 7,5 prosenttista makeaa punaviiniä, jota kirkossa jaetaan.

Ongelman ydin näyttää olevan siinä, että meillä täällä Suomessa ei ole kykyä käsitellä (edes ajatuksen tasolla) alkoholia luontevasti ruokajuomana tai arkisena asiana, johon ei liity humalahakuista örvellystä. Näitä sivistyneitäkin ihmisiä on, jotka käsittelevät olutta, viiniä ja väkeviäkin sivistyneesti. Meidän aivoituksiimme ovat kuitenkin iskostuneet muistot humalanhuuruisista joulujuhlista ja juhannuksista, viinapulloista halkopinoissa, nyrkkitappeluista nakkikioskeilla, alaikäisistä kaupan takana pullo pystyssä, huonossa hapessa olevista alkoholisteista puiston penkeillä tai jääkiekkomaajoukkueesta juhlatunnelmissa. Kyllä tällaisten traumaattisten näkyjen jälkeen jokainen maamme hyvinvoinnista vastaava ihminen haluaa kieltää kaikki juomiseen liittyvät asiat. Tupakat on jo piilotettu kauppojen hyllyiltä, milloin saamme pimennysverhot Alkoihin?

Alkoholiin suhtaudutaan siis hieman kierotuneesti. Kaikki on olevinaan kunnossa, kun epäkohdat on poissa silmistä. Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa, jos alkoholi on ongelma. Mielestäni nimenomaan ihmiselle alkoholista aiheutuvat toistuvat ongelmat kuten rattijuopumukset tai pahoinpitelyt (erityisesti perheväkivalta) pitäisi ottaa ankarampaan oikeudelliseen käsittelyyn silloin, kun se on selkeästi toistuvaa. Alkoholi on ongelma, jos se aiheuttaa aina väkivaltaista käytöstä, vaikka tämä johtuisi parista oluesta ja kerran vuodessa. Alkoholi on ongelma, jos siitä seuraa kärsimystä.

Kyllä meillä juomisen malli saadaan kotoa, kaduilta ja viihdemaailmasta. En suoraan sanottuna ymmärrä, että edes kehdataan hurskastella alkoholiongelmien ja ehtoollisviinin yhteydellä. Mikäli kirkossa tapahtuu ehtoollisviinin suhteen väärinkäytöksiä, niin niihin luonnollisesti tulee suhtautua ankarasti. Muutoin kirkko on niitä harvoja paikkoja, joissa "juomisen malli" (jos siitä nyt tässä yhteydessä voidaan edes puhua) on siinä mielessä tervettä, ettei sen ole tarkoitus johtaa missään tilanteessa kohtuuttomaan tai luonnottomaan käyttöön.

Jos mehua halutaan tarjota, niin olkaa hyvä ja tarjotkaa niitä, niille joiden nyrkki alkaa viuhua heti parin oluen jälkeen tai niille, jotka eivät osaa pysyä kaukana auton ratista humalassa!

Tämä kuva on otettu kadulta, eikä suinkaan kirkosta.

Kirkossa käyminen kannattaa

Luin tänään uutisen tutkimuksesta, jossa todettiin kirkossakäymisen alentavan verenpainetta. LINKKI

Ainakin tämä on hyvä merkintä siinä listassa, että miksi ihmisen kannattaa kuulua kirkkoon. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ole tutkittu sitä, että ovatko taustalla vaikuttaneet muut uskonmukaiseen elämään liittyvät tottumukset.

Uskallan kuitenkin väittää, että kirkossakävijät ovat muutoinkin onnellisia ja elämänmyönteisiä ihmisiä. En väitä, etteikö tällaisia ihmisiä olisi muuallakin ja eikö myös kirkossakävijöilläkin saattaisi olla aika ajoin heikompia hetkiä. Mutta pohditaanpas tätä kaikkea vielä hieman lisää.

Helposti teemme sellaisen yksinkertaisen kahtiajaon, että ihmisellä on fyysisiä ja henkisiä tarpeita. Mutta on olemassa myös hengellisiä tarpeita (joiden olemassaoloa ei edes nykyisin haluta tunnustaa).

Henkiset tarpeet täyttyvät ihmisten normaalissa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja esimerkiksi kulttuurielämyksissä. Hengellisiin tarpeisiin vastaaminen edellyttää, että me näemme tämän elämän osana suurempaa kokonaisuutta. On sanottu, että me emme voi käsittää tätä ajallista elämää täydellisesti, jos emme edes jollain tavalla pysty käsittämään kuolemaa ja iankaikkisuutta.

Hengellisiin tarpeisiin kuuluu olennaisesti usko, toivo ja rakkaus. Haluankin nyt korostaa nimenomaan toivoa, joka liittyy myös käsitykseemme kuolemasta ja iankkisuudesta. Jollekin kuolema on kaiken loppu, kun taas uskovaiselle ihmiselle se on uuden alku. Juuri toivo paremmasta auttaa ihmistä olemaan onnellinen. Me emme saavuta onnellisuutta teennäisellä yltiöoptimismilla, viihteellä tai kaiken maailman roinalla. Onnellisuus ja sitä kautta hyvinvointi (ja tätä kautta myös verenpaineen alentuminen) löytyykin juuri uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Kirkkoon meneminen tekee täydelliseksi sen elämän, johon kuuluvat nuo kolme niin tärkeää asiaa.

Taas joku voi sanoa, että tässä taas on ortodoksipapin propagandatekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Entä jos sanoisin, että kyse ei ole pelkistä sanoista. Olen nähnyt, kuinka nimenomaan kirkollisilla ihmisillä on säilynyt toivo ja suoranainen onnellisuus sellaisissakin tilanteissa, jotka meidän käsityksemme mukaan lamaanuttaisivat normaalisti ihmisen ja veisivät elämänilon pitkäksi aikaa. Sellaisia asioita ovat läheisen ihmisen kuolema, avioero, sairaus tai jokin muu kriisi.

Totta kai, tällaiset asiat ovat jokaiselle uskovaisellekin vaikeita, mutta he pääsevät helpommin eteenpäin. Monelle ihmiselle juuri jumalanpalveluselämä on toiminut suurena kantavana voimana ja riemun lähteenä. Papilta tai kirkon työntekijöiltä harvemmin odotetaan edes kriisitilanteissa mitään tyhjentäviä selityksiä tai lohdutuksen sanoja, vaan läsnäolo ja yhteinen rukous ovat paras apu. Niinpä esimerkiksi läheisen ihmisen poismenoa ei kaikissa tilanteissa lähdetä käymään läpi kirkkoherranvirastossa, vaan nimenomaan kirkossa, toimittaen yhdessä muistojumalanpalvelusta (panihidaa).

Meillä on tänä päivänä varsin mustavalkoinen ja suoraan sanottuna kielteinen käsitys ihmisitä, jotka käyvät kirkossa. Tällaiset ihmiset ovat tämän harhakäsityksen mukaan monesti ylivakavia ihmisiä, jotka harvemmin edes hymyilevät. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Juuri kirkko on se paikka, jossa kohtaa ihmisissä sellaisen ilon, rieumun ja onnellisuuden, joka tuntuu monesti olevan tänä päivänä kadoksissa.

Ulkopuolelta katsottuna kirkkossa olevat ihmiset näyttävät aika tummanpuhuvilta. Todellisuus on kuitenkin jotain muuta. Harhakuva häviää, kun astumme sisälle kirkkoon ja voimme kohdata toisen ihmisen kasvoista kasvoihin.