Herran rukous - pyhitetty olkoon sinun nimesi

Kuten edellä on jo todettu, niin Jumala on maallisen yläpuolella ja Hän on jotain paljon enemmän mitä me koskaan pystymme käsittämään. Ja pelkästään Hänen nimensä on jotain, mikä on kaiken tavanomaisuuden tuolla puolen. Juutalaiset ottivat hyvin vakavasti käskyn, jossa varoitettiin lausumasta turhaan Herran nimeä: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään.” (2.Moos. 20:7)

Tämä käsky ei tarkoita pelkästään sitä, että emme toistelisi tarpeettomasti Jumalan nimeä, vaan myös sitä, että ihminen ei tarpeettomasti valalla vannoisi Jumalan nimeen. Sillä sellaisen valan rikkominen on rikkomista itse Jumalaa vastaan.

Me emme tietenkään tässä kohden rukousta tee Jumalaa pyhemmäksi, vaan Hän on jo kaikkea mahdollista ilman meidän sanojamme. Mutta näissä rukouksen sanoissa me kuitenkin avaamme oman mielemme ymmärtää sen, että Jumala on pyhä. Tässä on lopulta kysymys siitä, että me emme ryhtyisi suhtautumaan liian maallisesti sellaiseen, mikä on kaiken tämän maallisen yläpuolella. Juuri tätähän on pyhyys. Siinä ihminen oppii ymmärtämään paremmin oman suhteensa Jumalaan ja myös oman pienuutensa ja riittämättömyytensä.

Pyhyyden tunteminen saa ihmisen tuntemaan on pienuutensa ja syntisyytensä Jumalan edessä. Näin kävi esimerkiksi profeetta Jesajalle, joka Jumalan läsnäolosta tajusi syntisyytensä: ”Kuningas Ussian kuolinvuonna minä näin Herran: hän istui korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Hänen yläpuolellaan seisoivat serafit, joilla oli kuusi siipeä kullakin: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella verhosivat ruumiinsa ja kahdella lensivät. He huusivat toinen toiselleen: -- Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan. Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua. Ja minä sanoin: -- Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin.” (Jes. 6:1-5) Samoin kävi Pietarille, joka tajuttuaan ensikohtaamisessaan Kristuksen suuruuden sanoi Hänelle: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” (Luuk. 5:8)

Luukkaan mukaisesta evankeliumista huomamme (kts. Luuk. 11: 1-4), että Kristus opetti rukouksen nimenomaan opetuslapsilleen, ei suurelle väkijoukolle. Rukous edellyttää tietynlaista suhdetta Jumalaan ja myös tietynlaista Jumalan tuntemista. Mutta mitä on sitten Jumalan tunteminen?

Jumalan tuntemisessa kyse on jostain muusta kuin Jumalan nimen toistamisesta, tai erilaisten uskonopillisten määreiden tietämyksestä. Se edellyttää myös Jumalaan uskomista ja luottamista. Kysymys on samasta asiasta, kuin kirkon mysteereissäkin. Ne eivät avaudu täydellisesti ulkopuolisille ja ulkoa päin, vaan ne edellyttävät, että ihminen tietää ja uskoo siihen mihin hän on osallistumassa. Esimeriksi katumuksen ja ehtoollisen sakramenteissa tällä mysteerin tiedostamisella ja uskolla on erityisen suuri merkitys. Sama koskee suhdettamme koko Raamattuun. Sen lukeminen edellyttää uskoa, sillä mikäli ihminen ei usko ihmeisiin, niin mitä hänelle jää käteen Raamatun lukemisesta? Se muuttuu historiankirjaksi, jossa hypätään yli tai yritetään selittää auki kaikki ihmeet. Tällaiseen valikoivaan ja suodatettuun raamatuntulkintaan törmäämme valitettavasti aika ajoin.

Isä meidän – rukouksessa on sellainen oletusarvo, että sen lausujalla on suhde Jumalaan ja hän tuntee Jumalan, siinä määrin kuin se meille ihmisille on mahdollista. Eli rukouksen tarkoituksena ei ole itsessään todistaa epäilevälle ihmiselle Jumalan olemassaoloa, vaan se on tarkoitettu suhteen ja uskon lujittamiseksi niille ihmisille, jotka kunnioittavat Jumalaa ja luottavat Häneen. 

Herran rukous - joka olet taivaissa

Edellä olevan valossa voisimme tehdä jo sellaisen johtopäätöksen, että Isä meidän – rukous on leppoisalle Taivaan Isälle suunnattu rukous, jonka voi lausua tilanteessa kuin tilanteessa ja kaiken lisäksi se sopii kenen tahansa ihmisen suuhun oikein mainiosti. Tätä rukousta todellakin käytetään paljon ja sen moni kristitty varmasti osaa ulkoa. Tästäkään huolimatta me emme voi liiaksi ”arkipäiväistää” suhdettamme Jumalaan. Tietenkin uskon tulee olla näkyvillä arkielämässämme, mutta tästä huolimatta Jumala on kaiken tavanomaisen ja arkipäiväisen yläpuolella. Mutta tätä asiaa ei saa käsittää sillä tavoin mustavalkoisesti, että eristäisimme Jumalan kauaksi taivaisiin.

Me kutsumme Jumalaa Isäksi, mutta tästä huolimatta Jumala ei ole pelkästään jotain taivaallista tai maanpäällistä, vaan Hän on Kaikkivaltias. Jumala on läsnä kaikkialla. Ei pelkästään tämän maailman tai meidän aurinkokuntamme, vaan koko maailmankaikkeuden. Jumalasta on käytetty nimitystä Sebaot, joka tarkoittaa taivaallisten sotajoukkojen Jumalaa. Hänen vallan alaisuuteen kuuluvat kaikki maailmankaikkeuden voimat. Jos me osoitamme kunnioitusta täällä maan päällä olevia korkea-arvoisia henkilöitä kohtaan, niin kuinka paljon enemmän meidän tulisikaan kunnioittaa Jumalaa. Me näemme tämän saman asian myös Kristuksessa, joka on yhtä aikaa sekä ihminen, että Jumala. Ihminen jota meidän on helppo lähestyä, mutta samaan aikaan Jumala, jonka voimallista toista tulemista me odotamme.

Siksi tämän rukouksen ensimmäiset sanat muistuttavat meitä yhtä aikaa armahtavasta ja ihmisiä rakastavasta Isästä, kuin myös Kaikkivaltiaasta Jumalasta, jota meidän tulee kaikessa kunnioittaa. Johdannossa todettiin, että liturgiassakin Herran rukousta edeltävät nimenomaan sanat, jotka muistuttavat Jumalan voimallisuudesta. Pyhän apostoli Jaakobin liturgiassa nämä sanat kuuluvat seuraavasti: ”Ja suo meidän, Valtias, ihmisiä rakastava Herra, rohkeudella, tuomiotta, puhtaalla sydämellä, valistetulla sielulla, häpeästä vapain kasvoin ja pyhitetyin käsin uskaltaa avuksihuutaa Sinua, taivaan pyhää Jumalaa Isää ja lausua.”