Auttamisen asenne hukassa

Maailma on sekaisin. Ainakin tältä tuntuu, kun uutisia seuraa. Välillä tuntuu siltä, että maailmassa ei tapahdu muuta kuin pahoja asioita. Elämme tällä hetkellä aikakautta jollaista ei ole nähty sitten II maailmansodan. Ihmiset pakenevat henkensä kaupalla sotia, terroria ja nälänhätää.
Luulisi olevan harvinaisen selvää, että kukaan ei jätä kotiaan muutoin kuin äärimmäisestä pakosta. Ymmärrystä ei näytä silti paljoa olevan. Suurin osa suomalaisita on unohtanut sotavuodet, vaikka meillä on vielä paljon elossa niitä, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet tuskallisen evakkomatkan. Onneksi näitä kokemuksia on myös julkaistu (LINKKI), jotta silmämme edes vähän avautuisivat.
Kenties tämä ymmärtämättömyys johtuu osittain siitä, että meillä on mennyt liian pitkään liian hyvin. Me emme oikeasti tiedä mitä tarkoittaa, kun ihminen tai kokonainen kansa on oikeasti hädässä, sellaisessa tilanteessa jossa oma koti on ollut pakko jättää.
Vastuuta auttamisesta on yritetty paeta monin eri tavoin. Jonkinlaiseksi hokemaksi on tullut jo toteamus siitä, että "meillä riittää kotimaassakin autettavia." - Totta varmasti sekin jossain määrin. Mutta kuinka moni on vaivautunut auttamaan edes näitä kotimaan köyhiä? Aina löytyy jokin syy sille, että hädässä olevia ei tarvitse auttaa.

Lopulta kyse kaikessa on juuri rahasta. Jos pieniä armopaloja annetaan sinne ja tänne, niin mitään todella merkittävää ei tapahdu. Todellinen auttaminen kouraisee  oikeasti kukkaroa ja omaa elintasoa. Siinä ihminen ei pelkästään anna hitusen ylimääräisestään, vaan oikeasti hän joutuu auttaesaan lähtemään pois omalta mukavuusalueeltaan. Niin kauan kuin tämä asenne ei ole kohdallaan, niin rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät entisestään.

Ei ihme, ettei kristinusko ole enää kovassa huudossa kehittyneissä länsimaissa, sillä auttamatta jättämisestähän tulisi huono omatunto. Ilman Jumalaa voidaan elää paljon mukavammin ja itsekkäämmin. Kuitenkin kristinusko ja evankeliumi antaa meille hyvän mallin auttamisesta. Kristuksen vertaus Laupiaasta samarialaisesta muistuttaakin siitä, että kaikki ovat lopulta lähimmäisiämme ja kaikkia tulisi auttaa. Mutta onko meillä tuota todellista auttamisen asennetta?

Kesän kännykkäkuvia

Höyryveturi "Heikki" lähdössä Nurmeksen asemalta

Jokimaisemaa Nurmeksen ja Kuhmon rajamailla

KEsän kukkia

Maisemakuva Juuan Tuopanjoelta

Paraisten vierasvenesatamassa

Katoavaa kansallismaisemaa

Museovaunuja Nurmeksen asemalla

Pielaveden ort kirkko

Oikeastaan tämä on kevätkuva...

Kristuksen kirkastuminen (opetuspuhe)

 Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Kristuksen kirkastumisen juhla on yksi kirkkovuoden suurista Herran juhlista. Evankeliumista kuulimme, kuinka opetuslapset Pietari, Jaakob ja Johannes pääsivät todistamaan tätä ihmeellistä tapahtumaa Taaborin vuorelle. Kokemus oli niin voimakas ja hyvä, että Pietari olisi halunnut jäädä sille paikalle. Tämän vuoksi hän tarjoutui rakentamaan majan jokaiselle, jotta tämä kaikki olisi kestänyt pitempään.

Vuorelle jääminen ei kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan nämä kolme opetuslasta oli kutsuttu koolle todistamaan Kristuksen jumalallista kirkkautta. Tämä kaikki oli tarkoitettu heille vahvistukseksi, sillä myöhemmin nämä samaiset opetuslapset saivat olla läsnä todistamassa jotain lähes päinvastaista. He saivat nähdä Kristuksen tuskan Getsemanen puutarhassa, Hänen valmistautuessaan kärsimyksiinsä.

Jumalallisen kirkkauden kohtaamiseen liittyvät myös Mooses ja Elia. Mooses edusti lakia ja Elia profeettoja. Kristus oli lain ja profetioiden täyttymys. Juutalaiset uskoivat, että Elia ilmestyisi uudestaan, kun ajat olivat täyttyneet ja Messiaan oli määrä saapua. Samalla tavoin jotkut juutalaiset uskoivat siihen, että myös Mooses kulkisi Messiaan mukana.

Me tiedämme Mooseksesta ja Eliasta sen, että he kummatkin olivat kohdanneet Jumalan vuorella. Nyt he olivat jälleen kerran läsnä, kun jumalallinen kirkkaus tuli esille.

Mooses kohtasi Herran Siinain vuorella verhoutuneena pilveen. Ja tuon kohtaamisen jälkeen tapahtui jotain hyvin erikoista:

”Kun Mooses laskeutui Siinainvuorelta molemmat liitontaulut käsissään, hänen kasvonsa säteilivät, koska hän oli puhunut Herran kanssa. Itse hän ei sitä tiennyt, mutta kun Aaron ja israelilaiset näkivät Mooseksen kasvojen säteilevän, he pelkäsivät mennä häntä vastaan”. (2. Moos. 34: 29-30)

Mooseksen kasvot säteilivät tuota jumalallista kirkkautta. Ei kuitenkaan sillä tavoin, että Mooses itse olisi tuon kirkkauden alkulähde, vaan sen vuoksi, että hän oli ollut Jumalaa lähellä ja tätä kautta pyhittynyt. Kristuksen kirkastumisessa tuo kirkkaus oli paljon loistavampaa, koska Hän itse oli tuon kirkkauden lähde.

Jumalallinen kirkkaus ei tullut esille pelkästään Vanhassa Testamentissa, vaan esimerkiksi Apostolien tekojen kirjasta löydämme maininnan diakoni Stefanuksesta, joka joutui suuren neuvoston kuultavaksi ennen marttyyrikuolemaansa. Tässä kohden mainitaan seuraavasti: ”Kaikki, jotka istuivat neuvostossa, kiinnittivät katseensa Stefanokseen, ja hänen kasvonsa olivat heistä niin kuin enkelin kasvot”. (Ap.t. 6:15)

Ihminen on luotu Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaan ja tuo jumalallinen kirkkaus voi siis paistaa myös ihmisen kasvoilta. Jopa meidän päivinämmekin kuulee aika ajoin kerrottavan siitä, kuinka jotkut ovat nähneet tuon valkeuden paistavan jostakin ihmisestä. Näistä asioista he eivät kuitenkaan puhu useinkaan suurelle joukolle.

Jokainen ihminen kantaa siis itsessään tuota Jumalan kaltaisuutta. Luotu sai osakseen jotain, mitä hänen Luojassaan myös on. Tässä mielessä ihminen on pyhä ja esimerkiksi apostoli Paavali kutsui seurakuntalaisia pyhiksi. Aivan kuten me tässäkin liturgiassa toteamme, että pyhät lahjat annetaan pyhille. Valitettavasti maailmassa vaikuttava synti peittää tuo jumalallisen kirkkauden alleen. Me voimme ajatella ihmistä vertauskuvallisesti hopean kaltaiseksi.

Tiedämme varsin hyvin sen, että hopea tummuu ajan kuluessa ja muuttuu lopulta sellaiseksi, että se ei heijasta valoa enää millään tavoin. Se näyttää likaiselta ja kuluneelta, jonka rinnalla rihkamakorutkin ovat upeita ja loistavia. Mutta jos hopean kiillottaa, niin se säteilee valoa ja kirkkautta peilin tavoin.

Synti vaikuttaa tässä langenneessa maailmassa. Me emme tunne ortodoksisessa kirkossa käsitettä ”perisynti”. Sen sijaan me ymmärrämme, että ihminen heikkoudessaan on altis synnille. Ja synti taas on asia, joka vaikuttaa käytännössä kaikkialla. Monet kirkkomme veisuista kuvaavat tässä maailmassa kilvoittelua sellaiseksi, että me purjehdimme synnin meressä suuntana pelastuksen turvasatama.

Tuo synti on juuri se joka tummentaa sen jumalallisen kirkkauden ja Jumalan kaltaisuuden. Kirkkaus voi heijastua jokaisesta ihmisestä, mutta se saattaa myös tummentua ja lopulta jäädä kokonaan synnin peittoon.

Juuri tätä vastaan meidän kristittyjen tulee juuri taistella. Jos me kerran vertauskuvallisesti olemme hopean kaltaisia, niin silloin me pidämme sen kiiltävänä hengellisen elämän kautta. Siihen kuuluu olennaisena osana Kristuksen opetuksen mukaan eläminen, rukouselämä ja siinä ennen kaikkea jumalanpalveluselämä, jonka keskipisteenä on liturgia ja Herran Pyhä Ehtoollinen.

Jokainen liturgia on pyhittymistä ja kirkastumista, jossa me opetuslasten tavoin kiipeämme Taaborin vuorelle kohtaamaan todellisen jumalallisen kirkkauden, jonka myötä myös me voimme kirkastua ja pyhittyä.

Tämän vuoksi me tervehdimme toisiamme Ehtoollisen jälkeen sanoen: ”Sielun ja ruumiin pyhitykseksi. – Jumalan kunniaksi.”

Amen.