Harras jumalanpalvelus

Liturgian hartautta eivät sanele ulkosesti loisteliaat puitteet. Valokuva kodassa toimitetusta kristinoppileirin jumalanpalveluksesta.

Joskus kuulee sanottavan, että juuri toimitettu jumalanpalvelus oli "hyvä" tai "harras". Olenkin miettinyt, että miten jumalanpalvelukset oikein eroavat toisistaan, vaikka ne puitteiltaan olisivat samanlaisia? Pitää itsekin myöntää, että joskus jokin palvelus voi tosiaan tuntua tavanomaista hartaammalta. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun kaikki tapahtuu ikään kuin omalla painolla.
Papin tehtävänä on kanttorin ohella pitää huolta siitä, että jumalanpalvelus menee teknisesti ja kaavaltaan oikealla tavalla eteenpäin. Tähän suorittamiseen  tietysti kuluu hieman energiaa. Vastavihityllä diakonilla ja papilla tätä energiaa kuluu tietenkin tavanomaista enemmän kun kaavat eivät vielä ole niin tuttuja. Sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, jolloin kaavat alkavat sujua paremmin ja palvelukseen voi syventyä aivan uudella tavalla. Siitä voi sitten myöhemmin syntyä "vaaroja", kun kuvittelee osaavansa kaiken (vaikkei osaa) tai sitten ryhtyy suhtautumaan jumalanpalveluksiin liian rutiininomaisesti.
Itse olen huomannut, että harvemmin jumalanpalvelus on teknisesti täydellinen. Monesti sattuu jotain aivan pieniä ja luultavasti kaikille muille kanssarukoilijoille huomaamattomia virheitä, joita voi sitten hyvässä hengessä naureskella kanttorin ja diakonin kanssa yhdessä palveluksen jälkeen. Itse asiassa sellaiseen hyvää liturgiseen silmään kuuluu se, että jumalanpalveluksissa toimijat pystyvät koko ajan arvioimaan, että onko jokin kömmähdys sellainen, että se vaatii korjaavia toimenpiteitä välittömästi jumalanpalveluksen aikana. Harvemmin näitä korjauksia taikka vielä vähemmän palautetta tulisi antaa kesken palveluksen.
Mielestäni on paljon pahempaa, että jumalapalveluksen toimittaja ryhtyy sähisemään tai sihisemään kesken palveluksen, kun kaikki ei mene aivan kaavan mukaan. Mielestäni sellainen katkaisee hartaan hetken paljon pahemmin kuin se, että esimerkiksi pieni ektenia tai jokin tropari jäisi vahingossa lukematta tai laulamatta.
Eli hartauden pystyy tuhoamaan oikeastaan jo sillä tavoin, että jumalanpalveluksessa keskitytään liiaksi muotoseikkoihin. Tässäpä on oikeastaan taas yhdenlainen taitolaji. Jumalanpalveluksen kaavaa pitäisi luonnollisesti noudattaa, mutta se ei itsessään tee palveluksesta harrasta. Yhtälailla vaarana on tietysti keikahtaa siihen toiseen ääripäähän, jossa kaavasta ja liturgisesta perinteestä poiketaan aivan liikaa, joka sekin herättää ihmisissä hämmennystä ja hävittää taas osaltaan tuon jumalanpalveluksen hartauden ja arvokkuuden.
Kaavasta ei voi poiketa ellei kaavaa ensin tiedä. Mikäli liturginen perinne ei ole tuttua, niin palveluksessa voi tapahtua mitä tahansa. Jos kaavasta tietoisesti poiketaan, niin siihen pitää olla hyvä liturginen peruste. Jumalanpalveluksen voi toimittaa reippaammin ja hieman lyhennetysti, jos siihen on hyvä syy, kuten esimerkiksi erityisesti koululaisille järjestetty liturgia.

Se pitää tunnustaa, että seminaarilla vietetyt vuodet antoivat minulle paljon. Esimerkiksi siinä että jumalanpalveluksen kaavat tulivat tutuiksi. Lisäksi siellä oppi myöskin kunnioittamaan kaikkia niitä, jotka jumalanpalveluksissa toimivat. Meidät teologiaa opiskelleet pistettiin esimerkiksi kanttorin tehtäviin. Nuo teologit kanttoreina palvelukset pitivät sisällään paljon sellaista, että sitä ei yksinkertaisesti pysty kirjallisesti kertomaan. Varmasti siitä olisi saanut koomisen TV-sarjan: "Teologit kanttoreina".
Mutta seminaarin vuodet opettivat senkin, ettei jumalanpalveluspukuja vain heitetä kasaan jonnekin pöydälle, jotta ponomari tai vahtimestari ne siitä sitten siivoaisivat, vaan ne tulisi aina asetella niin, että ne ovat valmiina seuraavaan jumalanpalvelukseen. Oikeastaan jokaisen papiksi vihittävän tulisi olla vähintään 5 vuotta ponomarina, jotta oppii ymmärtämään senkin tehtävän tärkeyden.
Jos vielä palaamme alkuun ja alkuperäiseen kysymykseen, niin tietynlainen hartaus syntyy siinä, että kaikki saavat olla omana itsenään jumalanpalveluksessa. Pahinta olisi se, että joutuisi koko ajan pelkäämään, että mitä joku minusta nyt ajattelee ja teinkö taas jotain väärin. Mikäli jumalanpalvelus muuttuu suorittamiseksi tai toisaalta, mikäli siellä tehdään mitä sattuu, niin se ei ole siilloin harrasta ja arvokasta.
Tuo ilmaisu "liturginen silmä" pitää sisällään käytännössä kaiken. Sen, että tiedetään missä mennään ja osataan noudattaa ja soveltaa kaavaa. Toisaalta, milloin on syytä korjata asioita ja miten antaa palautetta. Olen joskus aikoinaan kertonutkin siitä, että liian moni ihminen ja mahdollisesti moni tuleva kirkon työntekijä tai vapaaehtoinen seurakunnassa toimija on onnistuttu karkoittamaan pysyvästi kirkosta tahdittomilla huomautuksilla. Palautetta pitää antaa, mutta oikealla tavalla, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan.

Seurakunnallista taloudenhoitoa

Ote seurakunnan tilinpäätökseen liittyvästä tasekirjasta vuodelta 2009.

Millaista on pienen seurakunnan taloudenhoito?
Se ei lopulta ole kovin monimutkaista, vaikka koulutuksessa siihen seikkaan ei ainakaan minun aikana liiemmin kiinnitetty huomiota. Toisaalta olisiko nuorilla opiskelijoilla ollut kovinkaan suurta innostusta opiskella kaiken muun lisäksi vielä hieman numeroita ja talouspuolta? Ainakin omalta osalta pitää tunnustaa, että taloudenhoidon osaaminen on tullut tekemällä oppimalla. Tietenkin suuri kiitos kuuluu hyville ja ymmärtäväisille luottamushenkilöille, tilitoimiston väelle ja silloiselle kanttorille.
Ajattelin kertoa teille nyt lyhyesti ja ytimekkäästi, että miten seurakunta taloudellisesti toimii.

Lähdetään liikkeelle tuloista. Luonnollisesti suurin tulonlähde seurakunnalle on kirkollisvero. Seurakunta päättää itse omasta veroprosentistaan. Nurmeksessa se on ollut jo hyvin pitkään 1,85% ja se taitaa keikkua siinä seurakuntiemme keskiarvon kieppeillä. Tarpeettomia veronkorotuksia tulisi tietenkin välttää, sillä erityisesti nykypäivänä ihmiset laskevat kaiken sillä periaatteella, että mikä on taloudellisesti kannattavaa. Ja kun ottaa huomioon yhteiskuntaamme vaivaavan uskontoallergian ja sen, ettei kirkon palveluita läheskään aina pystytä mittaamaan rahassa, niin kirkollisveron suuruttakin tuijotetaan siis tätä nykyä entistä tarkemmin. Tietysti kaiken ei tarvitse mennä aivan kädestä suuhun, vaan rahaa tulisi kerätä sen verran sivuun, että on sitten olemassa säästöjä mahdollisten yllätysten varalle. Esimerkiksi, jos kirkon katto vuotaa, niin pitäähän se korjata.
Mitä muita tulonlähteitä seurakunnalla on? Tämä on tietysti  aika seurakuntakohtaista. Jos seurakunnalla on kiinteistöjä ja vuokra-asuntoja, niin silloin on myös vuokratuloja. Joillain seurakunnilla saattaa olla niin paljon kiinteistöjä, että ne ovat merkittävä tulonlähde. Jos seurakunnalla on metsää, niin silloin on myös niistä saa metsänmyyntituloja (mutta ei metsää joka vuosi hakata ja metsänhoitokustannuksetkin ovat aikamoiset). Pienempiä tuloja muodostuu tilojen (srk-sali) vuokrista ja kirkollisten esineiden, kirjallisuuden ja tuohusten myynnistä, sekä seurakunnassa järjestetyistä tapahtumista (joiden tulot monesti lahjoitetaan suoraan hyväntekeväisyyteen). Lisäksi seurakunnat saavat kolehtituloja ja mahdollisia muita lahjoituksia.

Entä menopuoli sitten?
Suurin menoerä ovat henkilöstö- ja kiinteistökulut. Työntekijöitähän seurakunnassa pitää olla ja lähes kaikki siihen liittyvät kustannukset ovat lakisääteisiä (esim. sosiaalimaksut) ja työehtospoimuksessa määriteltyjä. Minä en siis kirkkoherrana määrittele itse itselleni palkkaa.
Seurakunnallinen toiminta ei oikein ole mahdollista myöskään ilman kunnon puitteita. Pelkästään kirkkorakennukseen vuotuiseen menoerään kuuluvat lämmitys, sähkö, kiinteistöhuolto, vakuutukset, kiinteistövero ja muut hoitokustannukset. Aika ajoin tulee suurempi peruskorjauksia. Kaikissa seurakunnissa on enemmän kuin yksi pyhäkkö ja monesti siihen vielä seurakuntasalit ja muut rakennukset siihen päälle. Pienemmätkään tsasounat eivät ole kustannuksista vapaita. Vailla sähköäkin olevasta syrjäisestä tsasounasta voi joutua  taas maksamaan esimerkiksi erillisiä tiekunnan hoitomaksuja mitä kaupungeissa taas ei ole.
Muut menot ovat sitten toiminnallisia. Diakonia- ja nuorisotoiminta, lehdet ja ilmoitukset (seurakunnallinen lehti ja paikallislehdessä olevat ilmoitukset), tarjoilut, henkilölahjat, virastonhoitoon liittyvät kustannukset (postitus, puhelin, monistus) jne. Eli pienistä puroista syntyy myös suuri menoerä. Lisäksi seurakunat maksavat keskurahastomaksua, joilla ylläpidetään keskushallintoa ja sitä kautta annetaan myös avustuksia niille seurakunnille, jotka sitä tarvitsevat.

Seurakunnan luottamuselinten täytyy kokoontua vähintää kahdesti vuodessa. Syksyllä tehdään talouarvio seuraavalle vuodelle ja keväällä taas pidetään tilinpäätöskokous, jossa käsitellään edellisen vuoden tilit, toimintakertomus ja luetaan tilintarkastajien lausunto. Hyvään taloudenhoitoon kuuluu se, että talousarvio on laadittu mahdollisimman hyvin. Mikäli tulot ja menot on arvioitu hyvin ja nimenomaan menoissa on osattu pitäytyä, niin silloin tilinpäätöskin näyttää hyvältä. Toki yllättäviä ja täysin perusteltujakin ylityksiä voi tulla ja ne hyväksytään silloin erikseen määrärahaylityksinä. Kirkkoherran tehtävänä on kokouksessa perustella luottamushenkilöille, että mistä mahdolliset ylitykset ovat tulleet.

Tavallinen vuotuinen taloudenhoito on suhteellisen selkeä.  Oman haasteensa tuovat rakennus- ja peruskorjausprojektit, joiden menot saattavat helposti karata käsistä. Joillakin yrityksilläkin on edelleen kuvitelma, että seurakunnilla on pohjaton kassa, josta voidaan ammentaa rahaa loputtomasti. Mikäli projekteja ei valvota tarkasti, niin kustannukset karkaavat äkkiä moninkertaiseksi. Yritykset näkevät lisätöitä ja loistavia parannuksia monissa paikoissa ja monet muutkin tahot myös.  Yleensä vain seurakunnan kirstunvartija (mikä on yleensä kirkkoherra tai rahastonhoitaja) tajuaa, että missä mennään, sillä hänen pöydälleen nämä maksettavat laskut kasaantuvat. Eli vahinkoja ei yleensä satu yleensä seurakunnallisessa arjessa, vaan nimeomaan näissä rakennus- ja peruskorjausprojekteissa. Sekin kannattaa muistaa, että seurakunta ei voi mennä konkurssiin. Mikäli tulee tarpeeksi miinusmerkkisiä tilinpäätöksiä ja säästöt nakertuvat pois, niin veroja pitää tuolloin vain korottaa (ennakoiden mielellään) ja tarpeen vaatiessa pitää ottaa pankkilainaa.
Mutta hyvä on muistaa, että koko tämä seurakunnallinen taloudenhoito on kuitenkin läpinäkyvää. Valtuuston kokoukset ovat avoimia ja pöytäkirjat voi käydä kirkkoherranvirastossa tarkistamassa. Tilintarkastajat katsovat myös tarkkaan kirjanpidon ja varmasti jättävät lausunnon, jos siinä on jotain epäselvää. Kuten jo totesin, niin arki on yleensä helppoa, mutta jos haluaa tehdä jotain uutta ja jopa luovaa, niin se vaatii aina tietynlaisen riskin ottamista, joskus taloudellisenkin. Itse olen kokenut sekä neuvoston, että valtuuston erinomaisena tukena seurakunnan taloudenhoidossa. Minun ei tarvitse tehdä mitään yksin, vaan usempi henkilö tekee yhdessä näitä tärkeitä  seurakuntaa koskevia päätöksiä.