Traditio vai traditio…vai vanha käytännön sanelema tapa?

Kerron teille nyt erään pienestä kaupungista, jonka kirkossa oli hyvin omalaatuinen liturginen tapa (huoli pois, tämä ei ole tapahtunut Suomessa). Joka tapauksessa tuossa kirkossa oli tapana liturgiassa Kerubiveisun jälkeen tehdä niin, että miehet ja naiset vaihtoivat puolta kirkkosalissa. (Kuten varmasti jotkut tietävät, niin ortodoksisessa kirkossa on erikseen miesten ja naisten puoli, vaikka tästä ei nykyään enää niin jyrkästi pidetä kiinni.) Eräs tuonne liturgiaan mennyt ulkopaikkakuntalainen henkilö rohkaisi mielensä liturgian jälkeen ja kysyi syytä näin outoon tapaan mitä hän ei ollut missään muualla tavannut. Kukaan ei osannut suoraan vastata tähän, vaan kaikki totesivat sen olleen heidän traditionsa jo pitkään. Hieman seikkaperäisemmän kyselyn jälkeen eräs vanha mummonen muisteli, että kun hän oli lapsi, niin kirkossa ei ollut kuin toisella puolella kirkkosalia lämmitysuuni. Tämän vuoksi talvella uunin puolella seisovilla tuli kuuma, kun taas toisella puolella oleville tuli kylmä. Niinpä silloinen kirkkoherra päätti, että noin puolessa välissä liturgiaa oli miesten ja naisten vaihdettava puolta. Myöhemmin kirkon lämmitysjärjestelmä uusittiin tasapuolisemmaksi, mutta tästä huolimatta oli tuo outo puoltenvaihto jäänyt elämään. Siitä oli tullut seurakunnalle pyhä liturginen perinne, joka alkujaan oli kuitenkin ollut hyvinkin käytännönläheinen ja ymmärrettävä toimenpide.

Edellä olevaa tarinaa en varmasti muista oikein, mutta voin hyvin uskoa sen olevan totta aivan tässäkin muodossa. Meillä ortodoksisessa perinteessä on olemassa Traditiota, traditiota ja käytännön sanelemia tapoja. Nämä kaksi traditiota on nyt erotettu toisistaan isoilla alkukirjaimella. Tuo Traditio on tietysti se hyvin olennainen osa ortodoksista uskoa, jonka toisena tukipilarina on Raamattu. Tuohon Traditioon kuuluu kanonit ja sakramentit, sekä pyhien ihmisten opetukset ja ylipäätänsä Kirkon teologia, joka koskettaa nin monia asioita, kuten esimerkiksi hymnografiaa, luostarisääntöjä ja paastoa. Traditio elää ja tekee eläväksi koko ortodoksisuuden. Pyhiä kirjoituksiakaan ei lueta pelkkänä tekstinä tai historiankirjana, vaan nimenomaan Tradition valossa. Tähän olen viitannut joskus aiemminkin mainitsemalla, että Raamattu on Kirkon oma kirja, joka aukeaa sisältä päin. Jos sitä tulkitaan vailla tuota Traditiota, niin silloin se muuttuu käsittämättömäksi.

Mitä sitten on traditio?
Tuo pienempi traditio pitää sisällään kirkollisia tapoja, jotka ovat muotoutuneet vuosisatojen kuluessa ja niissä voi olla suuriakin paikallisia eroja. Esimerkiksi virpomisperinne on tällainen traditioon kuuluva tapa, jolla juhlan sanomaa viedään virpomalla ihmisten koteihin. Samoin liturgiset värit ja kirkon koristelu kuuluvat tietyllä tavalla tällaiseen traditioon, jossa voi olla paljonkin monenkirjavuutta ja paikallisia eroja.
Tuon pienen tradition jälkeen tulevat sitten sellaiset asiat, jotka liittyvät tuohon alussa esittämääni kertomukseen, eli tavat jotka ovat syntyneen ihan käytännön sanelemana. Näillä asioilla ei ole enää paljoakaan merkitystä pelastuksen kannalta ja teologisesti voidaan jo puhua sellaisista "lillukanvarsista", joihin ei tule edes tarpeettomasti takertua. Mutta tällaisista asioista voi tulla joskus hyvin merkityksellisiä ja suoraan sanottuna suuria pelastukseen liittyviä kysymyksiä.

Otan tähän asiaan liittyen esimerkin, jossa kyse on nimenomaan käytännön sanelemasta tavasta eikä mistää muusta. Kyse on siitä, mitä tapahtuu Suuressa suitsutuksessa, jossa pappi / diakoni suitsuttaa koko kirkon ympäri (ei kuitenkaan ulkopuolelta). Sanon jo tässä vaiheessa, että suitsutus kuuluu olennaisena osana ortodoksiseen jumalanpalvelukseen, tässä tapauksessa tarkoitan nimenomaan kirkkosalissa tapahtuvaa suitsutukseen liittyvää siirtymistä. Itse suitsutus on paljon enemmän kuin vanha käytännön sanelema tapa.
Suitsutus kuvaa uhrilahjaa ja rukousta, joka kohoaa Jumalalle. Se on tilan pyhittämistä ja me myös osallistumme jumalanpalvelukseen kaikilla aisteilla. Me suitsutamme kaikelle mikä on pyhää, eli ikoneille, jotka kuvaavat pyhiä ihmisiä ja pyhiä tapahtumia ja ne luovat muun kokonaisuuden kanssa kirkosta Jumalan valtakunnan ikonin. Mutta me suitsutamme myös ihmisille, jotka ovat pyhiä ja Jumalan kuvan mukaan luotuja. Suuressa suitsutuksessa suitsutetaan ikonit ja ihmiset.
Ja nyt käytäntö sanelee sen, että miten suitsutus tapahtuu. Mikäli kirkko ei ole valtava ja ikonit on aseteltu tarpeeksi korkealle, niin ihmisten ei ole välttämätöntä siirtyä mihinkään, sillä kummatkin voidaan suitsuttaa yhtäaikaa. Mikäli kirkko taas on valtava, sokkeloinen tai ikonit ovat alhaalle asetettuja, niin silloin voivat ihmiset tehdä tilaa ja muodostaa käytävän jota pitkin suitsuttaja kulkee. Kyse on siis tilasta ja siitä, että mikä on käytännössä paras vaihtoehto toteuttaa suitsutus (eli hyvin kirkkokohtainen asia). Siirtyminen tuossa tilanteessa ei ole pelastuksen kannalta merkityksellinen asia.

Tämä edellä mainittu asia on sellainen, jossa tahdikkuus on kultaakin arvokkaampaa. Ihmiset jotka tulevat tutustumaan ortodoksisuuteen ovat monesti hyvin arkoja siinä, että miten heidän tulisi kirkossa käyttäytyä. Suuren suitsutuksen "liikehdintä" voi luoda sellaisen tilanteen, jossa tietämätön ei tiedä minne mennä. Jos joku tässä tilanteessa haluaa ohjata jotakuta, niin sen pitäisi tapahtua erittäin kauniista ja asiallisesti. Uskon, että tämä on yksi niistä jumalanpalveluksen kohdista, jossa tahdittomuudella ja karkealla huomauttamiselle on nostettu tarpeettomasti kirkon kynnystä ja näin tehty juuri sitä, mikä on lähetystyön vastakohtaa, eli karkoitettu ihmisiä kirkosta. Kyllä pappi ja diakoni mahtuvat suitsuttamaan suhteelliseen pienessäkin tilassa. Kirkossa ei on hyvin vähän asioita, joita voisimme oikeasti tehdä väärin. Niinpä lillukanvarsista ei tarvitse tehdä pelastuksen kannalta oleellisia asioita. Kirkkoherra (pappi) selittäköön omassa seurakunnassaan, että miten on hyvä toimia silloin kun pappi / diakoni suitsuttaa.