Raamattu - Kirkon oma kirja

"Jeesus lähti synagogasta ja meni Simonin kotiin. Simonin anoppi oli kovassa kuumeessa, ja Jeesusta pyydettiin auttamaan häntä. Jeesus kumartui hänen ylleen ja käski kuumetta, ja se lähti hänestä."
-- "(Pietari) meni ulos ja itki katkerasti." (Luuk. 4:38-39; 22:62)

Edellä oleva raamatunlainaus on tietysti sidottu yhteen kahdesta aivan eri kohdasta, mutta ne muodostavat aika humoristisen kokonaisuuden. Ehkä tällä haluan muistuttaa siitä, että irrallisten kohtien lainaaminen ja soveltaminen voi olla aika vaarallista ja samalla myös todellisen sanoman vääristämistä.

Raamattu on kirkon oma kirja ja se ei voi alkuperäisellä ja täydellisellä tavalla avautua ihmisille jotka haluavat pysyä kirkon ulkopuolella ja käyttää näitä kirjoituksia itsekkäisiin tai sellaisiin tarkoituksiin, joilla halutaan vahingoittaa kirkkoa.

Tällaisia irrallisia lainauksia olen nähnyt esimerkiksi netin keskustelupalstoissa, joissa kristittyjä on syytetty siitä, että jos he haluavat noudattaa Raamattua kirjaimellisesti, niin silloinhan heidän tulisi noudattaa myös kaikkia Mooseksen lain puhtaussäännöksiä. Raamattua ei kuitenkaan tutkita ja lueta niin mustavalkoisesti, että VT:n puhtaussäännöksiä sovellettasiin 1:1 meidän päivinämme. Kaiken tulee kummuta Tradition kautta.

Raamattu ja Traditio kulkevat käsi kädessä. Siksi Raamatun tutkiminen vailla Traditiota muuttuu äkkiä tieteelliseksi tutkimukseksi, joka yrittää löytää järkeviä selityksiä jokaiselle ihmeelle tai sitten se on vain mukavien tarinoiden ja vertausten lukemista, joissa ei ymmärretä opetusta kokonaisuuden kannalta. Raamatunlukutaito ei ole sama asia kuin tavallinen lukutaito.

Mutta miten sitten voisimme yksinkertaisella tavalla tutustua Raamattuun?

Meillä ei ole suomenkielisenä käytännössä laisinkaan ortodoksisesta perinteestä kumpuavaa kirjallisuutta, jossa Raamattua avattaisiin ja tulkittaisiin selkokielellä. Oikeastaan tilanne on juuri päinvastainen. Meillä on hengellistä kirjallisuutta, jonka oletusarvona on se, että lukija tuntee pyhät kirjoitukset jo varsin hyvin. Tämä taas johtuu siitä, että hengellistä kirjallisuutta käännettään ja tulkitaan luostareissa joiden asukeille Raamattu on paljon tutumpi (jo pelkästään päivittäisten jumalanpalvelusten kautta).
Tässä yhteydessä en esitä tätä toteamusta missään nimessä kielteisessä sävyssä, sillä olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että luostariemme kasvatit ja nykyiset asukkaat ovat näin suuren työn tehneet.
Me maailmassa asuvatko sitten ongelman ratkaisemme?
Varmaan jokaisella seurakuntapapilla on salaisena haaveena julkaista oma saarnakokoelmakirja. En tiedä onko sekään yhtään sen parempi, sillä meillä jokaisella papilla on omat omat fiksaatiot, joidenka ansiosta saarnat sitten vaihtelevat korkealentoisesta teologista ja tarpeettomien sivistyssanojen kylvämisestä historiallisten ja kulttuuristen yksityiskohtien selittelyyn. Opetuspuheiden merkitys on kuitenkin suuri ja sitä ei sovi vähätellä.

Jumalanpalvelusperinteen kautta Raamattu tulee paikoitellen hyvinkin tutuksi, mutta korostan sanaa paikoitellen. Tämä esimerkiksi siksi, että suurimmalla osalla ihmisistä on mahdollista osallistua vain pyhäpäivien jumalanpalveluksiin, joissa vuodesta toiseen toistuvat samat lukukappaleet. Paljon tekstiä jää siis kuulematta.

Jumalanpalvelusveisut avaat Raamattua, mutta toisaalta monet veisut myös edellyttävät pyhien tekstien tuntemusta. Hyvänä esimerkkinä on Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka on äärimmäisen kaunis ja koskettava kokonaisuus. Se on varmasti vielä koskettavampi ja puhuttelevampi niille, jotka tietävät ja tuntevat niiden henkilöiden ja tapahtumien taustat joidenka nimiä kanonissa mainitaan.
Nyt nostan käteni pystyyn ja tunnustan, että en itsekään muista kuin pienen osa kaikista niistä, jotka katumuskanonissa mainitaan. Monesti olenkin palannut katumuskanonista kotiin kaivaen ensitöikseni esille Raamatun sanakirjan. Ei ole helppoa muistaa esimerkiksi sitä, että mistä Absalom tai Ahitofel tulivat tunnetuksi.

Kuka jaksaisikaan ottaa harteilleen urakan, jossa pyhiä kirjoituksia selitettäisiin kirjallisesti niin selkeästi, että 12-vuotiaskin sen tajuaisi? Tai olisihan se jo mukavaa, jos joku kirjoittaisi kommentaarin pelkästään Andreas Kreetalaisen katumuskanonista. Työtä on vielä paljon, mutta onko tekijöitä?

Tunnustuksen mukaiset hautajaiset

Ortodoksiset hautajaiset ja niiden järjestely herättävät varmasti paljon kysymyksiä. En ole vieläkään saanut aikaiseksi tehdä sellaista hyvää, seikkaperäistä ja selkokielistä nettiohjetta ortodoksisista hautajaisista. Tälläkään kertaa en aio sellaista kirjoittaa, mutta haluan kirjoittaa kuitenkin eräästä asiasta, joka saattaa askarruttaa monia ihmisiä. Kysymys on siitä, että kenelle ortodoksiset hautajaiset voidaan toimittaa?

Vastaus kuuluu, että ortodoksiseen kirkkoon kuuluvalle henkilölle tietysti. Ja kyse ei ole pelkästään siitä, että "voidaan" toimittaa, vaan siitä, että ortodoksisen kirkon jäsen KUULUU haudata ortodoksisin menoin.

Joskus syntyy tilanteita joissa ortodoksinen vainaja halutaan haudata ei ortodoksisin menoin ja toisaalta myös sellaisia tilanteita, että ortodoksiseen kirkkoon kuulumaton taas halutaan haudata ortodoksisin menoin. Ensimmäisessä tapauksessa kyse on useimmiten siitä, että lähes kaikki omaiset ovat muita kuin ortodokseja ja toisessa tapauksessa taas siitä, että vainaja on kirkkoon kuulumaton, mutta silti hänelle halutaan ortodoksiset hautajaiset.

Vaikka omaisten tahtoa pyritäänkin kunnioittamaan mahdollisimman paljon, niin kaikesta huolimatta hautajaiset määräytyvät sen mukaan, että mitä uskoa ihminen tunnustaa sillä hetkellä, kun hän siirtyy tästä ajasta iankaikkisuuteen. Kirkkoon kuuluminen on ihmisen elinaikana tehty tietoinen valinta ja tietyn uskon tunnustaminen edellyttää tietynlaisia hautajaisia.

Seurakunta saattaa oman jäsenensä tästä ajasta iankaikkisuuteen oman jumalanpalvelusperinteensä mukaisesti. Se ei ole myöskään minulle pappina valinnanvarainen asia, vaan se on minun tehtäväni ja suoranainen velvollisuuteni toimia tällä tavoin. Siinä tilanteessa muuttuvat epäoleelliseksi ne seikat, että kävikö edesmennyt kuinka usein tai harvoin kirkossa tai oliko hänellä kenties aikomus vaihtaa uskontokuntaa. Ihminen saa tunnustuksen mukaiset hautajaiset ja meillä tunnustus määräytyy kirkon jäsenyyden kautta.

Mutta entä sitten tilanne, jossa kirkkoon kuulumaton halutaan haudata ortodoksisin menoin? Taustalla on varmasti omaisten vilpitön halu siitä, että edesmenneen läheisen puolesta rukoillaan. Rukousta ei kielletä, mutta kuitenkaan varsinaisia hautajaisia ei voida toimittaa, koska kirkkoon kuulumattomuus on myös elinaikana tehty tietoinen valinta. Jos minulla on pappina velvollisuus haudata ortodoksisen kirkon jäsen, niin minulla on yhtä lailla velvollisuus kunnioittaa ihmisen tietoista valintaa siinä, että hän ei ole halunnut kuulua kirkkoon.

Edellä olevaa periaatetta voisi kylmästi perustella jo sillä, että kirkkoon kuulumattomat eivät maksa kirkollisveroa ja sen vuoksi he eivät ole tukeneet oman seurakuntansa toimintaa ja toimintaedellytyksiä millään tavoin. Mutta tämä peruste on oikeastaan sivuseikka, sillä syvällisempi vastaus löytyy itse hautaustoimituksesta. Lainaan muutamia kohtia:

-- oi Lunastaja, silloin salli uskollisen palvelijasi, jonka maailmasta olet pois ottanut, kirkkaalla riemulla tulla Sinua vastaan.
-- ota tykösi uskossa muuttanut palvelijasi paratiisin autuuteen.
-- saata myös Sinun palvelijasi sielu.

Hautaustoimituksessa mainitaan useaan otteeseen se, että edesmennyt ihminen on uskollinen Jumalan palvelija. Tuo sana "Jumalan palvelija" on käsite, mitä käytetään kasteesta alkaen sakramenteissa ja se viittaa nimenomaan kirkon jäseniin. Ortodoksinen hautaustoimitus on siis jumalanpalvelus, joka on tarkoitettu nimenomaan ortodoksisen kirkon jäsenille. Olen joskus aiemminkin viitanut kirkkomme sakramentteihin ja muihin toimituksiin ja todennut, että jokainen niistä edellyttää tiettyjen ehtojen täyttymistä. Esimerkiksi Ehtoolliseen osallistuminen edellyttää jäsenyyttä. Näin toimitaan myös hautajaisten suhteen.

Tämä kaikki kuulostaa hieman ehdottomalta, mutta lopulta kyse on ihmisen vapaasta tahdosta ja sen kunnioittamisesta. Jokaiselle kuuluu hänen tunnustuksensa mukaiset hautajaiset. Siinä kunnioitetaan ennenkaikkea ihmisen omaa tahtoa.