Mitkä asiat ovat lopulta pahoja?

Laitan seuraavaksi otteen esitelmästäni, joka minun on tarkoitus pitää jossain vaiheessa seurakunnassa. Aiheena on pahuus ja toisaalta se, että miten me voimme taistella pahaa vastaan. Koska kyseessä on ote laajemmasta kokonaisuudesta, niin teksti alkaa ja päättyy hieman veitsellä leikaten. Jossain vaiheessa laitan kokonaisena tuon esitelmän kaikkien nähtäväksi. Kunhan saan sen ensin valmiiksi...

Asioiden määritteleminen hyväksi tai pahaksi ei ole kuitenkaan niin mustavalkoista kuin haluaisimme sen olevan. Oivallisen esimerkin löydämme lääkkeestä. Kohtuullisella käytöllä monet lääkeaineet ovat ihmisille hyödyksi. Kohtuuttomalla käytöllä ne muuttuvat huumeeksi ja tekevät ihmisestä sen orjan. Tuo ihminen on tuossa riippuvuussuhteessaan valmis tekemään monia rikoksia, jotta hän saisi päivittäisen annoksensa. Lääkeaine ei siis itsessään ole paha asia, vaan väärinkäytettynä se muuttuu pahaksi. Tämä sama sääntö pätee erinomaisesti rahaan, jonka me kristillisissä piireissä tuomitsemme pahaksi, vaikka vasta rahan ja muun omaisuuden  itsekäs ja ahne käyttö aiheuttaa muille kärsimyksiä ja tekee siitä pahan. Näitä esimerkkejä voisimme ottaa monista muistakin arkipäiväisistä asioista, mutta on yksinkertaisempaa todeta, että jokin asia itsessään ei ole paha, vaan se muuttuu pahaksi vasta väärällä käytöllä.

Muistamme evankeliumista kohdan, jossa paholainen kiusasi Jeesusta erämaassa. Kiusauksia oli kolme, jotka liittyivät vatsanpalvontaan, ulkoisen kunnian tavoitteluun ja valtaan. Vatsanpalvonnan voi yleistää myös mukavuudenhaluun ja ylellisyyteen. Kunnian tavoittelussa taas omaa asemaa pönkitetään muiden silmissä ja monesti toisten kustannuksella. Vallanhimo taas siihen, että ihminen on valmis vahingoittamaan toisia oman edun nimissä. Sodathan perustuvat vallanhimoon.
Kuitenkaan ruoka, kunnioitus ja valta eivät ole automaattisesti pahasta, sillä me tarvitsemme sopivan määrän ruokaa. Me tarvitsemme tervettä kunnioitusta, jotta jaksamme tehdä työtämme ja olla onnellisia. Terve kunnioitus kuuluu normaaliin kanssakäymiseen joka paikassa ja tietysti myös perheen sisällä. Vallan kautta taas mahdollistetaan se, että esimerkiksi poliitikot muiden puolesta johtavat maatamme vastuullisesti. Valta on välttämätöntä myös viranomaisilla, jotta he pystyvät hoitamaan tehtävänsä kunnolla. Nämäkin kolme asiaa muuttuvat pahoiksi vasta  itsekkyyden ja välinpitämättömyyden kautta. Lyhyesti voisi sanoa, että juuri tuo rakkaudettomuus mahdollistaa pahan.
Rakkaudettomuus on siis tuota pahuutta, vaikka monesti me haluaisimme leimata tietyt tunnetilat pahoiksi. Viha on yksi väärinymmärretyimmistä ja toisaalta myös väärinkäytetyimmistä ihmisen tunteista. Vihastuminen on tunne, joka on annettu meille sitä varten, että meillä olisi voimaa taistella epäoikeidenmukaisuutta ja vääryyttä vastaan. Vihastumisen tulee kuitenkin olla vain hetkellinen tunteenpurkaus, sillä pitkäaikainen viha ei ole tervettä. Pitkävihaisuus sumentaa ihmisen järjen ja tarpeeksi pitkään vihassa elänyt ihminen alkaa katkeroitumaan, joka tilana on vielä vihaakin pahempi. Katkeroitunut ihminen on hyvin vaikea enää muuttaa tilaansa ja käytännössä silloin on ylitetty se piste josta on lähes mahdotonta enää kääntyä takaisin. Vihastuminen tai ehkä hieman lempeämmin sanottuna kiivastuminen on ihmiselle annettu tunnetila joka antaa voimaa, mutta väärinkäytettynä se polttaa sillat ihmisen ja hänen lähimmäistensä väliltä.

Olisi tietenkin helppoa jos kaiken voisi yksinkertaistaa ja sanoa, että on hyviä tai pahoja (synnillisiä) ihmisiä. Mutta asia ei mene aivan niin. Ortodoksisessa kirkossa ei puhuta perisynnistä, sillä sitä emme peri. Sen sijaan me ihmiset olemme tässä maailmassa alttiita lankeemuksille, jonka seuraukset ovat pahoja. Kirkon piirissä käytämme usein pahoista ajatuksista, puheista ja teoista sanaa synti, joka lyhyesti sanottuna tarkoittaa kaikkea sitä, mikä vie meitä pois Jumalasta ja lähimmäisistämme. Tässä yhteydessä voi myöskin muistuttaa siitä, että ortodoksisessa kirkossa ei puhuta ”kuolemansynneistä”, sillä jokainen synti vie pois Jumalasta. Toiset synnit vievät nopeammin ja niiden seuraukset voivat olla kauaskantoisemmat, mutta kaikesta huolimatta suunta on sama.

Sokeana syntyneen sunnuntai (opetuspuhe)

 KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Päivän Evankeliumi kertoo meille siitä, kuinka Jeesus parantaa miehen, joka on syntymästään saakka ollut sokea. Tätä parannusihmettä edelsi opetuslasten kysymys siitä, että kenen syntien vuoksi tämä mies oli sokea. Jeesus sanoi, että kysymys ei ollut kenenkään synnistä, vaan siitä että Jumalan kirkkaus tulisi hänessä julki.

Saatamme tänä päivänä pitää esimerkiksi syntien siirtymistä vanhemmilta lapsille tyhjänpäiväisenä kuvitelmana. Kuitenkin näin jossain mielessä hyvin usein tapahtuu ja löytyyhän tämä totuus jo Mooseksen laista: ”Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua.” (2.Moos. 20:5)

Vanhempien pahat teot voivat todellakin siirtyä jälkipolvien kannettaviksi. Kysymys voi välinpitämättömyydestä, hyväksikäytöstä tai vähättelystä ja ankarista rangaistuskeinoista. Lapsi kantaa mukanaan nämä vanhempiensa pahat teot.

Todellakin monen ihmisen traumat ovat lähtöisin hänen omasta lapsuudestaan. Aiheuttajana voivat olla tällöin omat vanhemmat tai joku muu aikuinen. Tämän vuoksi opetuslasten kysymys synnistä ei ollut missään nimessä turhanpäiväinen.

Mutta palatkaamme itse ihmeeseen. Kuten niin monesti aiemmin olemme evankeliumista huomanneet, niin tälläkään kertaa tapahtumat eivät pääty tähän parantamisen ihmeeseen, vaan fariseusten ja lainopettajien huomio kiinnittyi taas siihen, että parantaminen oli tapahtunut sapattina. Heitä ei kiinnostanut se suuri ihme, että sokea oli saanut näkönsä takaisin. Heidän kiinnostuksensa oli suuntautunut tässä tapauksessa epäolennaiseen asiaan.

Juutalaiset ja heidän joukossaan juuri kirjanoppineet ottivat sapatin viettämisen hyvin vakavasti. Se oli päivä, jonka Jumala itse oli pyhittänyt lepopäiväksi. Tuona päivänä ei ihmisen ollut sopivaa tehdä mitään, mikä jollain tavalla vaikutti elämisen järjestykseen. Sapatin rikkomisesta saattoi rangaistuksena olla jopa kivittäminen.

Sapattina ei saanut esimerkiksi leikata kynsiä tai edes kiskaista hiusta päästä.

Vielä tänäkin päivänä on paljon niitä, jotka noudattavat sapattisäädöksiä hyvin ankarasti. Esimerkiksi autolla ajaminen on kielletty, vaikka siitä ei tietenkään suoraa sääntöä löydy Mooseksen laista. Auton käynnistämisen on nähty olevan yhteydessä tulen tekemiseen, joka taas selvästi on kiellettyä sapattisäännöissä.

Mutta miksi Kristus sitten jatkuvasti rikkoi tuota sapattikäskyä. Halusiko hän osoittaa sen, ettei näillä säännöillä ollut merkitystä?

- Kysymys ei voi kuitenkaan olla siitä, sillä onhan Kristus selkeästi sanonut: ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia ja profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan.” (Matt. 5:17)

Kristus osuvasti perustelee sapatin merkityksen: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” (Mark. 2:27) Toisin sanoen, ihmiset eivät palvo sääntöjä ja määräyksiä, vaan niiden tarkoituksena on palvella ihmistä.

Sapatin tarkoituksena on antaa ihmiselle mahdollisuus levätä kunnolla vähintään yhtenä päivänä viikossa. Se on luonnollinen asia, jota ei tulisi jättää käyttämättä. Kristuksen halusi toiminnallaan osoittaa, että rakkautta saa osoittaa lähimmäistä kohtaan siitäkin huolimatta, että kysymyksessä olisi sapatti.

Päivän evankeliumi opettaa meitäkin muistamaan, että meidän tulisi jatkuvasti pohtia omaan uskoomme liittyviä asioita. Monesti sanotaan, että usko on järjen vastakohta, vaikka tällainen ajatus ei todellisuudessa pidä paikkaansa. Meidän tulee pohtia omaan uskoomme liittyviä asioita järjellä, koska muutoin meidän käy niin kuin noiden fariseusten ja lainopettajien.

Jos emme käytä järkeä niin silloin alamme ajan mittaan tekemään asioita puhtaasti tavan vuoksi, ajattelematta laisinkaan, että minkä vuoksi niin pitäisi tehdä. Valitettavasti ortodoksisen kirkonkin piirissä harjoitetaan aika paljon tapauskovaisuutta, jossa asioiden todellista merkitystä ei vaivauduta miettimään.

Kyllä meidän tulee aina miettiä, että miksi paastoamme, käymme kirkossa, osallistumme katumuksen sakramenttiin tai pistämme rahaa kolehtiin. Toki näiden asioiden tekeminen itsessään auttaa ja johdattaa meitä hyvään, mutta vielä enemmän näin tapahtuu jos tiedämme, mitä olemme tekemässä.

Ihmisen uskon tulisi olla elävä ja alati kehittyvä. Me emme ikinä saisi tyytyä tiettyyn tilaan, vaan meidän tulisi pyrkiä eteenpäin. Siinä asiassa me tarvitse myös järkeä. Kristus on sanonut esimerkiksi seuraavasti: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon”. (Matt. 7:21)

Meitä ei palkita taivasten valtakunnassa vielä siitä syystä, että olemme monisanaisesti rukoilleet. Meiltä edellytetään myös hyviä ja uskonmukaisia tekoja.

Taisteluni informaatioähkyä vastaan

Tietokone, kännykkä ja televisio kuuluvat meidän jokapäiväiseen elämään. Niistä on paljon hyötyä, mutta monen muun asian tavoin ne väärinkäytettynä alkavat hallitsemaan meidän elämäämme. Suuren paaston aikana tein radikaalin päätöksen ja jätin facebookin käytön kokonaan pois. (Mutkan kautta olen kuitenkin mukana seurakunnan fb sivujen päivityksessä ja eihän sitä tiedä milloin palaan takaisin linjoille). Ja onhan jostain luopuminen näemmä antanut kipinän uusille asioille. - Olen tätä nykyä Instagrammissa.

Mutta tulin vain siihen tulokseen, että tuosta facebookista on minulle oikeastaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Onhan se tietysti mukava lukea toisten kuulumisia ja laittaa sinne omia juttuja, mutta koko homma alkoi muuttua aika neuroottiseksi. Ei tuntunut enää oikein terveeltä lueskella illalla sängyssä facebookkia kännykästä ja sitten aamulla taas ensimmäisenä katsomassa, että onkohan mitään ihmeellistä tapahtunut yön aikana. Tällaisiako ovat meidän nykyihmisten ilta- ja aamurukoukset?

Samanlaisella otteella olen nyt tarttunut uutisten seuraamiseen. Olin huomannut että autolla ajaessani tasatunneista alkoi tulla "pyhiä hetkiä", jolloin normaali keskustelu vaiennettiin, kun uutislähetystä oli pakko kuunnella. Samalla tavoin kotona tietokoneen avulla tuli seurattua uutisia reaaliajassa aivan liian usein.

Kaiken kukkuraksi nuo uutiset alkoivat ihan toden teolla ahdistamaan. En halua kieltää maailmassa tapahtuvaa kärsimystä ja vääryyksiä, mutta tilanne ei parannu sillä, että lisään omaa henkistä ahdistusta seuraamalla näitä uutisia jatkuvasti. Esimerkiksi se taitaa olla vallanhimon laki, että suurvaltojen on säännöllisesti "vapautettava" tiettyjä maita ja maanosia kansakunnan edun nimissä, vaikka samanaikaisesti monissa muissa maissa tapahtuu käsittämätöntä veritekoja tai käynnissä on suoranainen kansanmurha. Nämä asiat vaatisivat oikeasti muiden maiden puuttumista asiaan.
En halua kieltää tai ummistaa silmiäni näiltä asioilta, mutta minun ei ole pakko niitä myöskään seurata sillä tavoin, miten olen niitä aiemmin seurannut.

Vaikuttaa siltä, että kyllähän ne oleelliset uutiset työntyvät läpi joka oven ja ikkunan raosta tai tuuletusräppänöistä. Ei niitä tarvitse hakemalla hakea. Kaupan kassalla tulee viimeistään päivitys keltaisen lehdistön kuumimmista lööpeistä. Niitä en ole vieläkään onnistunut täysin sivuuttamaan.  Mutta suuren paaston aikana aloittamani mediapaasto on myös poikinut hedelmää. En vieläkään tiedä mikä maa voitti euroviisut ja se on kuulkaas aikamoinen saavutus!

Kuvakuulumisia pääsiäisyöstä