Lähimmäisten tuomitseminen on yksi maailman helpoimmista asioista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi jotenkin enemmän oikeutettua. Me tuomitsemme toisia ihmisiä jatkuvasti. Kyse ei ole vain niistä ihmisistä joiden kanssa olemme tekemisissä, vaan aloitamme tuomitsemisen jo olohuoneen sohvalta käsin.
Ajatellaan vaikkapa jääkiekko-ottelua seuraamista. Katsojina haukumme tuomarit, vastapuolen pelaajat ja tietysti myös suurimman osan oman joukkueemme pelaajista. Uskomme osaavamme asiat paljon paremmin kuin jäällä luistelevat sen alan ammattilaiset.
Poliitikot saavat myös kuulla kunniansa ja heidänkin hommansa osaisimme hoitaa huomattavasti paremmin.
Tuomitsemista tapahtuu kotona, työpaikalla ja kaikissa muissakin tilanteissa. Se ei ole vain haukkumista, vaan se on myös syyllistämistä, vähättelyä, ylenkatsomista, mustamaalaamista, pilkaamista jne. Kaiken tuon tuomitsemisen tarkoituksena on painaa toinen ihminen suohon, jossa hän lopulta lakkaa olemasta mitään.
Tuomitsemisen voi toteuttaa monella tavalla: Se voidaan sanoa kasvoista kasvoihin joko suoraan tai vihjailleen. Kuitenkin harva kykenee tähän, ellei sitten ole esimiesasemassa, joka antaa vallan ja voiman suoralle tuomitsemiselle.
Yleensä on helpompi tuomita epäsuoraan, jolloin tyydymme kuvailemaan toista ihmistä negatiivisesti hänen selkänsä takana. Se voi olla tavanomaista juoruilua tai tarkoitushakuista vähättelyä ja mustamaalaamista, jonka avulla pyritään saavuttamaan jotain toisen kustannuksella.
Tuomitseminen on väärin ja varmasti suurin osa ihmisistä tietää sen varsin hyvin. Saatamme kuitenkin yrittää puolustautua sillä, että se ihminen on ansainnut tuomiomme, koska hän on toiminut väärällä tavalla. Meillä on ikään kuin oikeus antaa vertauskuvallisesti jollekin ihmisille nelosen arvosana, koska hän on niin huono ihminen.
Mutta mihin perustuu meidän "oikeutettu" tuomio? Tiedämmekö kaiken toisesta ihmisestä ja tekemisistään, vai perustuuko tuomiomme kuulopuheisiin. Yhtä lailla voisi kysyä, että onko meillä varaa tehdä johtopäätöksiä pelkän ulkoisen toiminnan perusteella. Kristus esitti osuvan vertauksen fariseuksesta ja publikaanista, jossa ulkoisesti hurskas ja hyvä fariseus olikin sisältä omahyväisyyden kyllästämä. Sitten taas huonossa arvossa pidetty publikaani osoittautui paremmaksi ihmiseksi.
Meillä ihmisillä on valitettava taipumus viedä huonoa sanaa eteenpäin ja tehdä omia johtopäätöksiä, vaikka kyse olisikin kuulopuheesta. Usein ihminen ei tyydy vain puhumaan pahaa, vaan hän myös alkaa tekemään pahoja asioita. Otan seuraavaksi esimerkin sosiaalipsykologian saralta:
Ihmisen käyttäytymistä tarkoin tutkinut professori Albert Bandura suoritti vuonna 1975 kokeen, jossa useita eri opiskelijaryhmiä pyydettiin "kouluttamaan" toisten koulujen opiskelijaryhmiä siten, että virheellisestä suorituksesta annettiin eritasoisia sähköshokkeja. Nämä opiskelijaryhmät eivät siis tunteneet toisiaan ja he eivät olleet kokeen aikana samassa tilassa. Todellisuudessa kukaan ei saanut sähköshokkia, vaikka kouluttajaksi valitut opiskelijat näin kuvittelivatkin.
Ennen kokeen alkua kouluttajiksi valittujen opetusryhmäläiset kuulivat "vahingossa" keskustelun, jossa avustaja kertoi kokeen valvojalle, että seuraavan testiryhmän jäsenet ovat "hyviä tyyppejä". Toisessa tilanteessa taas keskustelijat luonnehtivat tulevan testiryhmän jäseniä "eläimellisiksi".
Kokeen järjestäjät huomasivat, että kouluttajiksi valitut antoivat luulemilleen "hyville tyypeille" pienempiä sähköshokkeja kuin "eläimellisille" henkilöille. Kouluttajiksi valitut antoivat siis kovemman rangaistuksen tietylle ryhmälle pelkän kuulopuheen perusteella, vaikka heillä ei ollut mitään muuta todellista perustetta rangaista toisia ankarammin. Sen sijaan "hyvien tyyppien" testiryhmä pääsi keskimääräistä pienemmillä shokeilla.
Kun kouluttajaryhmän jäseniä haastateltiin kokeen jälkeen, niin heiltä kysyttiin syitä heidän antamiin rangaistuksiin. He kokivat antamansa kovat rangaistukset oikeutetuiksi, koska testiryhmässä oli pahoja tyyppejä, joita voisi lyhyesti luonnehtia vihollisiksi. (Sana "eläimellinen" oli tarkoin valittu, koska sillä haluttiin epäinhimmillistää kyseistä ihmisryhmää.)
Tässä kokeessa oli monta mielenkiintoista seikkaa. Opiskelijaryhmät koostuivat aivan tavallisista henkilöistä. Kuitenkin, otollisissa puitteissa aivan tavallisista opiskelijoista tuli agressiivisempia ja kärjistetysti sanottuna sadistisia täysin tuntemattomia henkilöitä kohtaan. Näihin otollisiin puitteisiin kuului esimerkiksi se, että heillä oli oikeutettu syy (vahingossa kuultu keskustelu) toimia tällä tavoin. Lisäksi heidän ei tarvinnut toimia omana itsenään, vaan he pystyivät pysymään anonyymeinä. Lisäksi heidän ei tarvinnut pelätä sitä, että he "kouluttajina" joutuisivat edesvastuuseen, koska heille oli annettu valta toimia tällä tavoin. Samankaltainen sosiaalipsykologinen testi oli Philip Zimbardon johtama "Standfordin vankilakoe", josta kerron myöhemmin lisää.
Halusin ottaa tämän aiheen sen vuoksi, että tuossa jokin aika takaperin ilmaisin turhautuneisuuteni siitä, kuinka tietyissä netin keskustelufoorumeissa esiintyy niin paljon pahansuopaisuutta toisia ihmisiä kohtaan. Nuo keskustelufoorumit tarjoavat kuitenkin suunnilliseen samanlaiset otolliset puitteet sille, että ihmisen luonnollinen ja hyvä moraalitaju alkaa hämärtyä ja hän alkaa käyttäytyä huonosti toista ihmistä kohtaan. Lyhyesti voi sanoa, että moni ihminen pystyy lähes huomaamattaan muuttumaan pahaksi otollisissa puitteissa.
Eräs rippi-isä antoi omalle rippilapselleen ohjeen pysyä kaukana sellaisista foorumeista, joissa sielunvihollinen ilmeselvästi vaikuttaa. Eräs tapa torjua vääränlaiset otolliset puitteet on se, että kukaan ei voi verhoutua nimettömyyden taakse ja pysyttelemään koskemattomassa asemassa. Juuri kuvittelemamme koskemattomuus ja näkymättömyys huokuttelevat meidät väärällä puolelle, jossa lähes kaikki paha on mahdollista. On hyvä muistaa, että sielunvihollinen toimii parhaiten juuri silloin, kun emme tiedosta sen läsnäoloa.
Palatakseni vielä alkuperäiseen aiheeseen. Kannattaako meidän siis uskoa kuulopuheisiin, jos ne saavat meidät toimimaan näinkin radikaalilla tavalla? Kannattaako meidän ryhtyä arkipäivän tilanteissa toistemme tuomareiksi, jos meidät on näinkin helppo johtaa harhaan?
Mutta eivätkö juuri lähes kaikki maailman sodat ja erimielisyydet johdu juuri siitä, että joku on onnistunut esittelemään vihollisen, jota vastaan joku ryhmä tai kokonainen kansa lähes huomaamatta ryhtyy taistelemaan? Esimerkiksi II maailmansodan Saksassa ihmisille tarjottiin otolliset puitteet, jotka mahdollistivat holokaustin. Olisimmeko me yhtään sen enempää suojassa jos meille tarjottaisiin näitä otollisia puitteita?
