KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

tiistai 18. syyskuuta 2012

Luontevaa ja luokseenkutsuvaa ortodoksisuutta

Jälleen kerran minulla vahvistui käsitys siitä, että monet ortodoksisuuteen liittyvät asiat ovat äärettömän luontevia Kreikassa. Päädyin sanaan luonteva, sillä sanat arkinen tai huoleton pitävät tässä yhteydessä sisällään hieman negatiivisen sävyn.

Ortodoksisuus on tietysti arkipäivää Kreikassa ja ihmiset esimerkiksi tekevät ristinmerkin kulkiessaan kirkon ohi. Jumalanpalveluksiin tullaan ja mennään omaan tahtiin. Turha siis kuvitella, että tasan klo 7 kaikki ihmiset olisivat saapuneet aamupalvelukseen. Jotkut tulevat aiemmin ja jotkut myöhemmin, mutta kirkkoon kuitenkin tullaan.
Meillä Suomessa on edelleen monissa paikoissa se hieman suorituskeskeinen asenne, jossa kirkkoon ei viitsitä lähteä ollenkaan jos jumalanpalvelusta ei jakseta seistä alusta loppuun. Ehkä tämän vuoksi meillä osaltaan aristellaan ottaa aamupalveluksia käyttöön ennen liturgiaa, koska jumalanpalvelus kestää "kohtuuttoman" pitkään. Meiltä tahtoo unohtua se, että kirkossa saa myös tarvittaessa istua ja kaiken ei aina tarvitse olla minuuttipeliä (älkää sitten tulkitko tätä niin, että kannustaisin hälläväliä asenteeseen).


Ollessani paikalla Kreetalla kirkonvihkimisessä huomasin, että patriarkan vastaanotto tapahtui hyvin luontevasti. Ihmiset keskustelivat leppoisasti pihalla, kunnes patriarkka saapui paikalle. Ihmiset väistivät ja patriarkka meni kaikessa rauhassa kirkkoon (kukkien terälehtien saattelemana).



Patriarkkaa puettaessa huomattiin, että mitra oli jäänyt eri rakennukseen. Sieltä se sitten käytiin kiikuttamassa kirkkoon.
Yritin mielessäni miettiä tätä samaista tilannetta Venäjällä. Vastaanotto olisi todennäköisesti ollut hieman muodollisempi ja patriarkan puvustosta (ja nimenomaan mitrasta) vastannut henkilö olisi viety kirkon taakse ammuttavaksi (ehkä hieman liioitellusti sanottuna).

En yritä tässä nyt luoda asetelmaa Kreikka vs Venäjä, sillä kyllähän Kreikasta löytyy epäkohtia. Esimerkiksi video- ja valokuvaaminen jumalanpalveluksissa on mennyt aivan neuroottiselle tasolle. Valokuvaajia on enemmän kuin papistoa ja tunnelma muuttuu tämän myötä hyvin levottomaksi. Ristinmerkin tekeminenkin näyttää välillä enemmän kärpästen hätistelyltä kuin ristinmerkiltä.

Mutta edelleen näen tuossa muunlaisessa luontevuudessa jotain ihanaa. Se ei ole arkista eikä välinpitämätöntä ja sitä on hyvin vaikea edes kuvata tarkalleen. Asiat menevät eteenpäin ikään kuin omalla painollaan, se ei ole suoritus, vaan jumalanpalvelus. Ulkopuolinen voisi sanoa, että liturgisesti siellä tehdään mitä sattuu, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Kyllä liturgiset ja traditioon liittyvät kehykset ovat varsin hyvin tiedossa. Ja käytöstavoista puheenollen, ei Kreikassakaan kirkoissa istuta jalka toisen päällä huolettomasti. Kyllä joku tulee siitä äkkiä huomauttamaan.

Tuon oikean terveellisen luontevuuden löytyminen olisi meille oikea aarre. Tämä tietysti edellyttää sitä, että tiedämme mitä olemme tekemässä. Jumalanpalvelusten kaavoja ei voi soveltaa, ellei niitä ensin osata, muutoinhan kysymys on liturgisesti epäterveestä sooloilusta.
Yleinen luontevuus olisi  erittäin tärkeää lähetystyön kannalta. Suomi on pullollaan ihmisiä, joita ortodoksisuus kiinnostaa, mutta sitä viimeistä askelta ei kyetä ottamaan. Kirkon kynnys on vain noussut liian korkeaksi ja tämä johtuu osaltaan siitä, että jumalanpalvelus nähdään enemmän suorituksena, jota ohjaavat hyvin tiukat säännöt (esimerkiksi käytös ja pukeutuminen). Jos näitä sääntöjä ei osaa, niin silloin nähdään paremmaksi pysyä kotona.


Epävarmuus pelottaa varmasti jokaista ihmistä ja sen vuoksi näen jossain mielessä hyvinkin inhimmilisenä tuon kirkkopelon. Vaikka jumalanpalveluksistamme kirjoitettaisiin satasivuinen käytösopas, niin tästä huolimatta se ei voi täysin poistaa tuota epävarmuutta. Tämän vuoksi paras opetuksen väline on itse jumalanpalvelus. Kirkon työntekijöillä, luottamushenkilöillä ja muilla vapaaehtoisilla on suuri vastuu siinä että ilmapiiri seurakunnassa olisi avoin ja nimenomaan terveellä ja luontevalla tavalla. Se ei tarkoita sitä, että arvokkuus ja asianmukaisuus lakaistaisiin ulos kirkosta. Siinä mielessä meidän on tervettä ottaa mallia niin Venäjästä kuin Kreikasta.
Hyviä asioita saa mielestäni huoletta kopioida muualta, kunhan toimimme Tradition puitteissa. Kirkon Traditio ei vaadi meiltä maksimalistista suorituskeskeisyyttä (itse asiassa siitä voi paljonkin haittaa). Kirkon Traditio vaatii meiltä pyrkimystä terveeseen Jumala suhteeseen, joka saa olla luontevaa.