Olen sivusilmällä seurannut keskustelua eutanasiasta ja ajattelin nyt kirjoittaa muutamia ajatuksia siihen liittyen.
Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja erilainen muihin verrattuna. Jokaisen ihmisen kuolema (joka on siirtymistä uuteen elämään) on myös ainutlaatuinen. Sen vuoksi on äärimmäisen surullista lukea siitä, kuinka enemmistö ihmisistä on kaikessa viisaudessaan tullut siihen tulokseen, että kärsivän ihmisen päivät voi päättää, jottei tule tarpeetonta kitumista.
Jos periaattelisella tasolla eutanasiasta tulee täysin hyväksyttävää, niin mihin se voikaan johtaa? Kymmenen vuoden kuluttua jokainen lähiomaisia vailla, vuoteenomana oleva vanhus, joka ei pysty selvästi ilmaisemaan omaa tahtoaan voidaan päästää tästä kurjuudesta, koska sehän on yleisesti hyväksyttävää. Lisäksi kymmenen vuoden kuluttua ikääntyneestä väestöstä on tullut yhä suurempi taloudellinen taakka meidän taloudellisuutta ihannoivassa maailmassa. Siihen nähden on jo taloudellisesti kannattavaa tehdä eutanasia.
Edellä oleva esimerkki kuulostaa tietysti kärjistetyltä, mutta tämän päivän mahdottomuus on huomenna mahdollista. Kyse onkin siitä, että mitä me periaatteessa hyväksymme.
Mielestäni koko eutanasiakeskustelu on tarpeeton, jos ei muutamia muita asioita voi ennen sitä selvittää. Tässäkin asiassa kulkusuunta menee latvasta juureen, vaikka ennen kuolemaa voisi esimerkiksi puhua hoidosta ja nykylääketieteestä.
Lääketiede on meille siunaus, mutta joissakin tapauksissa siitä voi tulla myös vitsaus. Ennen vanhus sai nukkua pois rauhassa kotonaan sen ensimmäisen keuhkokuumeen myötä. Tätä nykyä keuhkokuumeita ja muita "luonnolliseen kuolemaan" johtavia sairauksia saattaa olla takana jopa kymmeniä ennen kuin ihminen pääsee lopullisesti pois vuodeosastolta.
Hoitotestamentit ovat edelleen harvinaisia ja monesti omaiset haluavat läheisensä "parasta", jolloin kaikki keinot käytetään, vaikka ihminen olisi valmis lähtemään. Kuitenkin pelisäännöistä olisi hyvä sopia omaisten, hoitohenkilökunnan, seurakunnan työntekijöiden ja tietysti asianomaisen ihmisen itsensä kanssa.
Onhan meillä tietysti vanhuuden tuomien vaivojen lisäksi paljon muitakin sairauksia jotka voivat olla hyvinkin kivuliaita. Tälläinen sairaus voi iskeä keneen tahansa. Mutta ennen kuin puhumme eutanasiasta, niin voisimme laatia sen hoitotestamentin ja pohtia sitä, että mihin haluamme vetää sen rajan, että mitä apuja lääketieteeltä otamme vastaan. Tiede menee sellaista vauhtia eteenpäin, että kohta elinikä on sadan paremmalla puolella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihminen ei olisi saanut kylläkseen tästä elämästä.
Koska kukaan meistä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan, niin omaa kuolemaa kannattaa pohtia ihan tosiassaan jo nyt. Kuulostaa harkitsemattomalta väittää, että eutanasia on se ratkaisu meidän kuolemanpelkoomme. Oikotie onneen ei kulje eutanasian kautta. Tästä huolimatta me voimme vaikuttaa paljonkin siihen, että millaista hoitoa saamme kuolinvuoteella ja missä tämä kuolinvuode edes sijaitsee.
