Kirkon kynnystä voi madaltaa helposti

Seurakunnalliseen aikuiskasvatukseen liittyvässä aikuiskristinoppikoulussa pyritään laskemaan kirkon kynnystä. Eräs tärkeimmistä tavoitteista on vähentää niitä pelkoja ja ennakkoluuloja jotka liittyvät kirkkokäyttäytymiseen. Hyvä kysymys tässä kaikessa on se, että voimmeko oikeasti tehdä asioita kovinkaan paljoa väärin kirkossa? Mehän emme lopulta mene kirkkoon istumaan tai seisomaan vaan rukoilemaan.

Suurimpana pelkona ei varmasti tässäkään asiassa ole Jumalan pelko, vaan pelko siitä että mitähän muut nyt ajattelevat?

Pappina yritän parhaani mukaan kannustaa seurakuntalaisia ja ortodoksisuudesta kiinnostuneita tulemaan rohkein mielin kirkkoon. Nyt pitää kuitenkin myöntää, että tässä tahtoo sokeutua sille, että kirkossa käyminen ei kaikesta huolimatta aina ole kaikille niin helppoa. Sitä voi kuitenkin tehdä helpommaksi.

Olin viime sunnuntaina Manchesterissa anglikaanisessa kirkossa jumalanpalveluksessa. Vakaa aikomukseni oli mennä ortodoksiseen kirkkoon, mutta nettisurffailussa tapahtui pieni huolimattomuusvirhe. Manchesterissa on todellakin Hannover streetillä ortodoksinen kirkko, mutta tämä Manchester sattuu sijaitsemaan Yhdysvalloissa.

Koska Yhdysvaltoihin oli kohtuuton matka, päätin siis mennä anglikaaniseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Kirkkojahan tuon kokoisessa kaupungissa on aika tiuhassa. Koska minulla ei ollut sen tarkempaa varasuunnitelmaa, niin menin siinä lähellä olleeseen pyhän Annan kirkkoon.


Heti kirkkoon astuttuani minua tervehdittiin hyvin ystävällisesti ja käteeni annettiin pari vihkosta. Hakeuduin takapenkille miesten puolelle. (Aivan niin. Sielläkin miehet ja naiset olivat selvästi omilla puolillaan). Tämän jälkeen tutkin vihkosia joita minulle oli annettu.
Ensinnäkin siinä oli vihkonen, josta löytyivät yhteystiedot sekä yleiset kuulumiset. Lisäksi siinä oli mainittu seurakunnana tulevia tapahtumia. Oletettavasti tällainen vihkonen painettiin pari kertaa kuussa.
Toisena vihkosena oli päivän jumalanpalvelustekstit. Siitä löytyi veisujen lisäksi myös epistola- ja evankeliumitekstit. Loistava idea! Monesti lukukappaleet vilahtavat ihan varkain ohi ja lisäksi tässä aivan erityisesti huomioitiin heikkokuuloiset seurakuntalaiset.

Kolmantena vihkona oli jumalanpalveluksen peruskaava, josta löytyivät rukoukset, uskontunnustus yms. Tämän vihkosen takana oli kirjoitus, että "ei saa viedä kirkosta". Lähtiessäni kirkosta sain kauniisti pyytämällä tämänkin vihkosen omakseni. Vielä neljäntenä vihkosena halukkaille jaettiin nuottiversiot laulettavista veisuista.

Paikallinen kirkkoherra piti ennen jumalanpalveluksen alkua vajaan 10 minuutin puheenvuoron, jossa hän tervehti seurakuntalaisia ja kertoi kuulumisia. Lisäksi hän kannusti ihmisiä osallistumaan seurakunnan luottamustehtäviin. (Ilmeisesti sielläkin oli valtuustovaalit tulossa). Tuossa yhteydessä kuka tahansa saattoi erikseen kysyä jotain kirkkoherralta.

Tämäkin idea on aivan loistava. Normaalin opetuspuheen lisäksi pitäisi olla tällainen arkisempi puheenvuoro. Meillähän monesti pappi yrittää höpöttää jotain siinä vaiheessa kun ihmiset käyvät ristiä suutelemassa. Ei siinä hälinässä kukaan enää kunnolla malta kuunnella, että mitä papilla on sanottavaa.

En ryhdy tässä yhteydessä kertomaan vielä itse jumalanpalveluksesta sen enempää. Halusin vain sanoa sen, että muutamalla yksinkertaisella asialla täysin ummikko alkoi tuntea olonsa toisessa kirkossa hyvin kotoisaksi. Me voisimme ottaa monissa asioissa oppia myös muista kirkkokunnista. Eräs tärkemmistä opetuksista on se, että kirkon kynnystä voi todellakin muutamalla yksinkertaisella asialla laskea huomattavasti.

Älä alistu uskomaan ihan mitä tahansa!

Otsikko varmasti antaa jo viitteitä siitä, että aion avata sanaisen arkkuni liittyen viimeisimpään julkisuudessa olleeseen homokeskusteluun. Osittain totta. En kuitenkaan ryhdy pohtimaan ja perustelemaan ihmisen seksuaalisuutta suhteessa kristilliseen opetukseen. Sen sijaan haluan miettiä näiden aiheiden aiheuttamaa julkisuuskohua.

Kirkon ja kristillisyyden suhteesta homoseksuaalisuuteen on tullut medialle punainen vaate, jolloin kaikki kristilliset kannanotot ja kampanjat nostetaan suurieleisesti tapetille. Ei tarvitse mennä kovinkaan paljoa ajassa taaksepäin, jolloin tällaiset kampanjat olisivat saaneet huomiota sen verran, että niihin liittyvää materiaalia olisi ilmestynyt joidenkin seurakuntien pölyttyneille ilmoitustauluille. Kampanjat olisivat kiinnostaneet ainoastaan hyvin harvoja ihmisiä. Nyt sen sijaan kaikki tungetaan heti suuriin otsikoihin, jolloin asiasta pääsevät osalliseksi ihan kaikki - halusivat he sitä tai eivät!

Nyt voisi tietysti ajatella, että valtamedioihin materiaalia tuottavat toimittajat ajavat kaikessa totuutta, tasa-arvoa ja sananvapautta. Kuulostaa kauniilta, mutta saanen epäillä motiivin olevan jotain hieman muuta. Liikkeellepaneva voima ei ole totuus, vaan KOHU! Silloin kun kansa kohahtaa, niin ollaan saavutettu jotain. Nyt kun on huomattu homoseksuaalisuuden herättävän suuria tunteita, niin sitä todellakin seurataan mikroskoopilla. Suuressa medialaboratoriossa on onnistuttu keksimään loistava kohua aiheuttava yhdistelmä, josta kansa todellakin kohahtaa. Jossain vaiheessa tuon yhdistelmän vaikutus katoaa, jolloin pitää keksiä taas jotain uutta.

Mutta miten tällaisia asioita käsitellään ortodoksisessa kirkossa?
Asiat saavat onneksi monesti juuri sen verran julkisuutta kuin ne sitä ansaitsevat. Mikäli kannanotot ovat huonoja ja jopa asiattomia, niin ne onneksi hautautuvat hyvin nopeasti. Joskus saa esimerkiksi lukea artikkeleita jotka ovat sisällöltään aivan järkyttäviä. (Nyt siis kysymys on muustakin kuin ihmisen seksuaalisuuteen liittyvistä aiheista.)
Luin kerran artikkelin, joka oli kaikin puolin sisällöltään virheellinen. Olin jo valmis kirjoittamaan asiasta vastineen. Kun ryhdyin kyselemään kanssapalvelijoiden mielipidettä asiasta huomasin, että kukaan ei ollut edes vaivautunut lukemaan koko juttua. Silloin jätin vastineen kirjoittamisen sikseen ja ajattelin, että taitaa se kansanviisaus pitää paikkansa, että mitä enemmän lantakasaa tonkii, niin sitä pahemmalta se alkaa haista.

Eli monet asiat ja mielipiteet voi jättää omaan arvoonsa. Paljon löytyy niitä, jotka hyvin "asiantuntevasti" kirjoittelevat erilaisia artikkeleita ja muita kannanottoja. On oikeastaan suuri onni, että sellaiset jutut eivät saa sen enempää julkisuutta.

Papisto ja politiikka

Eduskuntavaalit lähestyvät taas huimaa vauhtia. Vaikka politiikasta puhutaankin paljon, niin meillä on paljon kansalaisia, jotka eivät ole polittikasta kiinnostuneet. Tänäänkin huomasin yhden otsikon, jossa erään kyselyn mukaan kolmannes vastanneista luuli SDP:n olevan hallituspuolue.

Hieman aiemmin oli myös uutinen (linkki) jossa kerrottiin, että 34 pappia tai "kirkkoa lähellä olevaa henkilöä" on asettunut ehdolle eduskuntavaaleihin. Määrä on mielestäni aika suuri, mutta nythän kyseessä ev.lut. ovat kirkon jäsenet.

Ajattelin nyt kirjoittaa asioista pelkästään omasta ja ortodoksisesta näkökulmasta. Ortodoksisessa kirkossahan papisto ei ole avoimesti mukana polittikassa. Tai kyllähän tällaistakin tietysti joskus sattuu. Eihän siitä nyt kovin pitkä aika ole kun eräs pappi joutui laittamaan viitan narikkaan lähtiessään pestille Brysseliin.

Mutta mikäs se polittikan ja pappeuden ristiriita taas olikaan?
Itselle tulee ensimmäisenä mieleen se että politiikka valitettavasti jakaa ihmisiä. Se näyttää olevan mitä oivallisin ja oikeutetuin syy panna toista ihmistä halvalla. Tällä en halua tietenkään sanoa sitä, että kaikki polittiikkaan sitoutuneet ihmiset pyrkisivät mollaamaan toisen puoleen jäseniä (ja erityisesti vaalien alla). Mutta tietynlaisen etäisyyden ottaminen on kuitenkin mahdollista.
Ajatelkaapa nyt sitä, jos minä olisin avoimesti mukana jonkin puolueen toiminnassa tai jopati ehdokkaana eduskuntavaaleissa. Kuinka moni toisen puolueen kannattaja haluaisi tulla kirkkoon tai keskustelemaan kanssani?

Toisena asiana herää kysymys ajankäytöstä. Pelkästään vaalityön tekeminen vie varmasti paljon aikaa. Papin tulisi vastata omasta laumastaan ja hänen tulisi keskittää huomionsa sen hoitamiseen. Kahta asiaa on vaikea hyvin yhtäaikaa, koska yleensä jompikumpi tai jopa molemmat kärsivät siitä.

Mieleeni palautuu eräs vierailu kreikkalaisessa luostarissa. En tiedä mistä se johtui, että ryhdyin utelemaan nunnilta heidän suhdettaan jalkapallojoukkueisiin. Vastaus oli kuitenkin mitä parhain: "Ei minun tarvitse kannattaa mitään joukkuetta, sillä olen vain ja ainoastaan Kristuksen puolella."
- Tämä taitaa olla se paras vastaus myös ortodoksisen papin suuhun silloin, kun puhutaan puolueista ja politiikasta.

"Kenen riveissä seisot?" - Papistoa pituusjärjestyksessä Iisalmen hiippakuntapäivillä vuonna 2009.

Paastota voi niin monella tapaa

Ihminen voi paastota monella tavoin. Yleensä me aloitamme helpoimmasta eli ulkoisesta paastosta, jolloin esimerkiksi rajoitamme omaa syömistä ja sellaista ajankäyttöä, joka ei ole meille hyödyllistä. (En aio nyt tällä kertaa pohtia kuitenkaan ruokapaastoa ja antaa reseptejä.)

Sisäinen paasto on jo paljon vaativampaa, sillä siinä meidän tulisi hallita omia ajatuksiamme ja koko elämänasennetta. Ulkoinen paasto ensimmäinen askel siinä, että oppisimme hallitsemaan itseämme myös sisäisesti.

Ajattelin tällä kertaa pohtia paastoa television katselun kannalta. Nyt pitää tunnustaa että minä en itse pahemmin voi paastota TV:n katselusta, koska ei minulla ole koko digiboksiakaan. Sen olen kyllä huomannut, että kyläillessä sitä telkkua ryhtyy katsomaan ihan automaattisesti, vaikka sieltä ei todellakaan tulisi mitään kiinnostavaa. Olohuoneen nurkassa jököttävä telkkari sanelee pitkälti koko auvoisen ehtoon elämänrytmiä.

Olisi helppoa sanoa että telkku kiinni koko paaston ajaksi. Mikäpäs siinä. Pitää kuitenkin tunnustaa että sieltä tulee kyllä ihan hyödyllisiäkin ohjelmia.
Pitäisikin katsella sellaisia ohjelmia, joista olisi meille todellista hyötyä. Tällä periaatteella voisi oikeastaan pitäytyä YLE:n kanavilla, sillä mitä suuremmaksi nousevat kanavanumerot, niin sitä viihdevoittoisempaa ja leikkisästi sanottuna "asiattomampaa" on niiden sisältö.

Paaston yhtenä tarkoituksena on murtaa sellaiset riippuvaisuussuhteet, joista ei ole meille todellista hyötyä. Meillä ei ole loputtomasti aikaa täällä maan päällä. Ihmiset elävät ja vanhenevat. Televisio-ohjelmia tulee joka päivä, mutta läheisemme eivät ole kanssamme täällä loputtomasti. Käytännössä turhanpäiväinen telkkarin tuijottelu on jostain, tai paremmin sanottuna joltakulta aina pois.

Onko sen laatikon tuijottelu lopulta sen arvoista?

Ortodoksisuuden sunnuntai

Ortodoksisuuden sunnuntai Joh. 1:43-51 Opetuspuhe Valtimolla - 07

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Vietämme tänään Suuren Paaston ensimmäistä sunnuntaita. Tätä päivää kutsutaan myös ”ortodoksisuuden sunnuntaiksi”. Jos luomme katsauksen kirkkomme historiaan niin huomaamme, että juuri Suuren paaston 1. sunnuntaina v. 843 Kirkko juhli ensimmäistä kertaa voittoaan ikonien vastustajista. Tästä voitosta meitä muistutetaan juuri tänä päivänä.

Päivän evankeliumiluku palauttaa meidät Jeesuksen maanpäällisen työn alkuvaiheille, jolloin hän kutsui ensimmäisiä opetuslapsiaan luokseen. Kristus ei väkipakolla kutsunut itselleen opetuslapsia, vaan nämä lähtivät todellakin omasta vapaasta tahdostaan seuraamaan Kristusta.
He lähtivät seuraamaan siksi, että näkivät Kristuksessa jotain enemmän. Filippuksen sanojen mukaisesti: "Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat".

Mutta Natanael ei uskonut ystäviensä todistusta Kristuksesta. Hän vaati todisteita. Ja onko siinä lopulta mitään väärää? Kuinka moni meistä uskoisi heti ystäväänsä jos tämä kertoisi meille jotain todella uskomatonta? Eikö meissäkin ensimmäisenä heräisi epäilys ja toisaalta vaatimus siitä, että saisimme todisteita?

Jos ajattelemme omaa suhdettamme Jumalaan, niin emmekö me edelleenkin syyllisty siihen, että vaadimme Jumalalta todisteita. Juutalaiset vaativat Kristukselta todisteita, vaikka Hän oli tehnyt lukuisia ihmetekoja heidän nähtensä. Mutta jos ihmiseltä puuttuu usko, niin ei hän usko silloin ihmeisiinkään, vaikka näkisi ne omin silmin.

Tämänhän olemme oppineet Kristuksen kertomuksesta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, jossa rikas mies haluaisi varoittavaa vielä elossa olevia sukulaisiaan. Mutta hänelle vastattiin: "Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista". (Luuk. 16:31)

Ilman uskoa eivät voi ihmeteotkaan siis vakuuttaa ihmistä. Toinen tosiasia on se, että ilman uskoa ei myöskään ihmeitä yleensä tapahdu. Eli siinä suhteessa ollaan umpikujassa. Mutta meidän tehtävä ei olekaan vaatia Jumalalta ihmeitä, vaan meidän tulee yksinkertaisesti uskoa. Ja kuten tiedämme, sinapinsiemenenkin verran uskoa, voi siirtää vuoria. (vrt. Matt. 17:20)

Mutta mitä on usko? Onko se sitä, että luemme kotona Raamattua tai kuuntelemme hengellistä musiikkia? Löytyykö todellinen usko sillä, että luemme tuhansia sivuja teologisia kirjoja. Onko se sitä, että vakuutamme itsellemme, että Jumala on olemassa? Mitä usko lopulta on?

Me emme voi etsimällä etsiä uskoa, emmekö voi saavuttaa sitä kirjaviisaudella. Päinvastoin, onhan Kristus sanonut seuraavasti: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt". (Luuk. 10:21)

Usko on yksinkertainen asia ja se ei toteudu pelkästään sillä, että hoemme itsellemme, että "nyt minä uskon, nyt minä uskon". Usko vaati tekoja ja uskonmukaista elämää. Tästä on apostoli Jaakob kirjeessään seuraavasti: "--mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa, mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: 'Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin', jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään ilman tekoja, se on kuollut." (Jaak. 2:14-17)

Todellisen uskovaisen siis tunnistaa hänen teoistaan. Ne eivät ole vain hetkellisiä tekoja, hyvän tahdon eleitä tai ulkoisen hurskauden osoituksia, vaan ne ovat aitoja ja vilpittömiä tekoja, jotka kuuluvat erottamattomasti hänen elämäänsä. Nämä hyvät, uskonmukaiset teot toistuvat päivästä toiseen ja niissä heijastuu rakkaus lähimmäisiä kohtaan. Tällöin toteutuu se todellinen usko, johon erottamattomasti kuuluvat teot.

Viikko sitten aloittamamme Suuri Paasto on siitä erinomaista aikaa, että siinä meitä kannustetaan nimenomaan hyvään uskonmukaiseen elämään. Meitä kannustetaan rukoilemaan ahkerammin. Toisaalta, paastoamaan sellaisista asioista, jotka eivät ole pelastuksemme kannalta tarpeellisia. Paastossa on kysymys myös siitä, että käyttäisimme enemmän aikaa ja rahaa lähimmäistemme hyväksi. Luopuisimme siis turhasta itsekkyydestä. Emme ajattelisi vain itseämme ja omia tarpeitamme, vaan huomioisimme myös lähimmäisiämme. Se ei varmasti aina ole helppoa ja tällaiset elämänmuutokset voivat joskus olla jopa kivuliaita. Mutta kristityn elämään kuuluu myös vaivannäkö, sitä emme voi kiistää.

Paaston ei tarvitse olla meille kuitenkaan synkistelyn aikaa. Voimme hengellisen parantumisen ilolla ja riemulla viettää Suurta Paastoa ja samalla toteuttaa uskonmukaista elämää. Tällöin voimme huomata myös sen, että uskomme vahvistuu. Luottamuksemme Jumalan kaikkivoimallisuuteen vahvistuu ja luovumme monien asioiden murehtimisesta. Tällöin pystymme myös usein toistetun rukouksen sanojen mukaisesti: "antamaan itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme, Kristuksen, Jumalan haltuun."

Hänelle kuuluu kiitos, kunnia ja ylistys, nyt aina ja iankaikkisesti, Amen.

Ennakkoluuloja kerrakseen

"Luulo ei ole tiedon väärti... ja ennakkoluulo vielä vähemmän."

Käsityksemme vieraisiin ja vähemmän tuntemiimme ihmisiin perustuu pitkälti omiin ennakkoluuloihin. Jos emme tiedä jostain ihmisestä tai hänen ajatuksistaan tarpeeksi, niin silloin useimmiten ryhdymme keksimään tämän ihmisen päähän näitä ajatuksia.
Valitettavasti meille monilla suomalaisille niin perustavaa laatua oleva kielteinen ajattelu tuntuu aiheuttavan paljon pahaa juuri tällaisissa tilanteissa.

On olemassa vanha kasku siitä, kuinka aikoinaan eräältä mieheltä puhkesi autosta rengas. Hän löysi auton takakontista vararenkaan ja muut työkalut, mutta tunkista ei ollut tietoakaan. Koska tarina sijoittui aikaan ennen kännyköitä, joutui mies lähtemään pienelle kävelylle. Mies muisti ajaneensa erään talon ohi, joten hän päätti pyytää sieltä tunkkia lainaksi.
Siinä kävellessään hän alkoi miettiä: Jospa siellä ei olisi ketään kotona... Tai jospa siellä on joku kotona, mutta hän sattuukin olemaan päiväunilla... Mitä jos talosta ei löydy tunkkia...Tai jos siellä onkin tunkki, mutta sitä ei hänelle lainata?

Matka taittui näissä tummenevissa ajatuksissa talolle asti. Mies oli ehättänyt jo koputtaa ja hetken kuluttua talon isäntä tulikin ovelle. Ja mitä tämä avunpyytäjä sanoikaan ensisanoikseen tälle isännälle?

- "Pidä tunkkis, prkle!"


Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin puhutteleva. Me ihmiset todellakin osaamme keksiä ajatuksia toistemme päähän. Tässä on ihan joutunut hämmästelemään sitä, kuinka ihmisille on voinut tulla täydellisiä välirikkoja pelkkien olettamusten tähden.

Paras keino välttää tällaiset olettamukset on se, että kysytään suoraan jos on kysyttävää. Asiat on hyvä selvittää saman pöydän ääressä. Kuten aiemmin mainitsin, niin liian monet välirikot ovat syntyneet vain ja ainoastaan sen vuoksi, että kuvittelemme toisen osapuolen olevan äärimmäisen pahantahtoinen ja umpikiero, joka ajattelee meistä ainoastaan pahaa.

Jos nyt kuitenkin opettelisimme kysymään kauniisti, että "onko teillä lainata tunkkia?" Monesti se tunkki löytyy ja näin huomaamme ettei se toinen ihminen olekaan niin paha ja umpikiero mitä alussa saatoimme kuvitella. Suurin osa ihmisistä on näet aika normaaleja ja myönteisesti ajattelevia ihmisiä. Me vain kuvittelemme heidän ajattelevan kielteisesti.

Kohti paastoa

Vietämme tänään viimeistä valmistussunnuntaita, jonka myötä kohta siirrymme itse Suureen paastoon. Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen vuorisaarnasta, jossa meitä neuvotaan antamaan anteeksi ja paastoamaan oikealla tavalla.

Tätä päivää kutsutaan Sovintosunnuntaiksi, sillä anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat hyvän ihmissuhteen perusedellytys. Kuinka monen ihmisen kanssa olisimme lopulta puheväleissä ellei meillä olisi kykyä pyytää anteeksi ja antaa anteeksi?

Valitettavasti tämä ei aina ole niin helppoa, sillä meillä on suuri vaara kääntyä pois lähimmäisistämme. Joskus se tapahtuu riidan tai muun erimielisyyden seurauksena. Toisinaan saatamme vähätellä ja arvostella jotakuta ja näin huomaamatta rakennamme muuria itsemme ja lähimmäisemme välille.

Välimatka toiseen ihmiseen kasvaa sitä mukaa kun jätämme sovinnon tekemisen kauas tulevaisuuteen. Lopulta saatamme huomata, että välinpitämättömyys on saanut meistä yliotteen, emmekä halua edes ponnistella sen eteen että eläisimme sovinnossa. Tällainen tila on äärimmäisen vaarallinen, sillä rakkaudettomuus ajaa meidät kauemmaksi myös Jumalasta.

Jumala ei näet työnnä meitä pois luotaan, vaan ihminen tekee tämän itse itselleen. Kristus muistuttaa tästä sanoen: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Sovinnon tekeminen on äärimmäisen oleellinen asia pelastuksemme kannalta! Ei siis ihme, että ennen Suurta paastoa meitä kannustetaan sovintoon. Koko paaston tarkoituksena on johdattaa ihmisiä lähemmäksi Jumalaa. Pelastus ei riipu pelkästään siitä että mikä on oma henkilökohtainen suhteemme Jumalaan. Siihen vaikuttaa myös suhteemme toisiin ihmisiin.

Tästä pääsemmekin toiseen tärkeään kysymykseen, että mikä on sitä oikeanlaista paastoamista? Kristus ohjeistaa meitä välttämään ulkokultaisuutta paastossa. Meidän ei tulisi turhaan synkistellä ja ylivakavoitua silloin kun ryhdymme paastoamaan.

Ulkokultaisuutta on nimenomaan se, että me hoemme suureen ääneen oman paastoamiseen liittyviä asioita: ”Voi voi, kun voimani ovat poissa tämän paastoamisen myötä.” Tai sitten: ”Olen tehnyt sellaista ja tällaista ruokaa, kun on tämä paastokin nyt menossa”. Nämä ovat tärkeitä asioita, mutta meidän ei tulisi turhaa hokea niitä, sillä siitä on lyhyt matka ulkokultaisuuden ja omahyväisyyden synteihin.

Ulkokultaisuutta voidaan joskus kuitenkin vältellä väärälläkin tavalla, jolloin sitä käytetään verukkeena sille, että meidän ei tarvitsisi paastota kovin täysipainoisesti. ”En halua paastota pelkästään muodon vuoksi, joten taidanpa tehdä kaikkea tällä kertaa niin kuin ennenkin.” Ihminen välttää suurieleistä paastoamista ja ulkokultaisuutta siten, että hän paastoaa ainoastaan satunnaisesti. Tämä on kuitenkin vähintäänkin yhtä haitallista kuin itse ulkokultaisuuskin.

Paastossa on hyvä muistaa se, että se ei ole pelkästään ruokapaastoa. Tästä huolimatta ruokapaasto on kuitenkin hyvä lähtökohta kaikelle. Meillä tulisi olla kykyä muuttaa ulkoisia ja ruumiillisia tapojamme, jotta pystyisimme siitä siirtymään enemmän aineettomiin hengellisiin hyveisiin.

Miten me kuvittelemme pystyvämme pidättäytymään esimerkiksi pahoista ajatuksista, jos meillä ei ole kykyä pidättäytyä tietynlaisesta ruokavaliosta? Ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa. Sitä voidaan pitää paastoamisen ensiaskeleena.

Paaston liittyy läheisesti myös toisen ihmisen huomioiminen ja omassa rukouselämässä kunnostautuminen. Monesti kuulee kysyttävän, että ”miten kasvissyöjä voi paastota?”
– Hän voi paastota nimenomaan sillä, että hän tekee esimerkiksi enemmän hyväntekeväisyyttä, jota meidän kaikkien tulisi tietenkin tehdä mahdollisuuksiemme mukaan. Samalla tavoin meidän kaikkien tulisi kunnostautua myös rukouselämässä.

Meille on annettu paastoamiseen liittyen tietyt ohjesäännöt. Paasto on kuitenkin myös hyvin henkilökohtainen asia, jossa jokainen paastoaa omien kykyjen ja edellytystensä mukaan. Tässä kaikessa voi pyytää neuvoa omalta rippi-isältä tai seurakunnan papilta.

Paastosta voidaan poiketa suuntaan jos toiseen tarvittaessa. Tähän ei kannata kuitenkaan ryhtyä omavaltaisesti. Neuvoa ja apua voi siis koska tahansa pyytää. Tällöin emme tarpeettomasti vaaranna omaa terveyttä liian ankaralla paastolla, emmekä toisaalta laske rimaa liian alas puhtaasta laiskuudesta.

Älkäämme ottako tätä paastoa vastaan rasitteena tai ylimääräisenä asiana jota taas on pakko noudattaa. Ottakaamme se vastaan uutena mahdollisuutena, joka johdattaa meitä kohti Jumalaa ja lähimmäisiämme.
Amen.