Kristillispohjainen linja?

Alice Cooper ei sitten saa esiintyä Tampere Areenalla. Syy on siinä, että hän ei sovi paikan kristillispohjaiselle linjaan. Nyt pitää tietysti tunnustaa, että en ole mikään suuri Alice Cooper fani, mutta vaikea ymmärtää, että mikä miehessä on niin saatanallista, etteikö hän voisi esiintyä paikassa, jota on vuokrattu monille muillekin bändeille?
Itse asiassa noiden samaisessa paikassa esiintyneiden muiden bändien sanoituksissa on varmasti paljon sellaista, joka ei ole periaatteessa niin kristillispohjaista. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin Alice on kristitty...palaan tähän vielä myöhemmin.

Mutta tästä aiheesta saa mukavan aasinsillan siihen kysymykseen, että minkälainen on kristillispohjainen linja? Tämä pohdinta voi viedä meidät tietenkin pohjattomaan suohon, mutta kristillisyyden nimissä voidaan sanoa moniakin asioita.

Valitettavasti kristinuskosta poimitaan monesti "mukavia" asioita kuin tavaroita supermarketin hyllystä. Ja Raamatullahan on mukava lyödä päähän jos vain sattuu sopiva tilanne. Sattuu sitä niinkin, että jossain asiassa päällisin puolin hyvä ihminen voi olla jotain aivan muuta toisessa tilanteessa, eikä hän näe siinä mitään ristiriitaista.
Joku voi olla esimerkiksi askeettinen elämäntavoiltaan, mutta samanaikaisesti hän päätoimisesti haukkuu muita ihmisiä aina tilaisuuden tullen. Joku toinen taas saattaa käydä lähes joka sunnuntai kirkossa, mutta sitten kotona hakkaa vaimoaan. Joku kolmas taas saattaa saarnata hyväntekeväisyyden tärkeydestä, mutta samanaikaisesti hamstraa kymmeniä tuhansia euroja omalla tililleen pahan päivän varalle.

Tässä muistuu mieleen ihan Kristuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista. Ulkoisesti parempi ihminen oli lopulta se huonompi ihminen ja päinvastoin.

Mutta palatkaamme tämän jutun alkuun ja Alice Cooperiin. Miehen nuoruusvuodet ja tyyli eivät varmasti olleet kovin kristillispohjaisella linjalla, mutta eikö kristillisyyteen kuulu myös anteeksianto ja uusi mahdollisuus. Cooper on tunnustaa olevansa kristitty ja on sanonut eräässä haastattelussa seuraavasti:

"I can look back on what I did then and what I'm doing now and they're two different things. But at the time I was the poster boy for moral decay, you know. So yeah, I've got a lot to be forgiven for...out of ignorance, I thought I was doing the right thing. I was totally in agreement that every guy should sleep with every girl and drink as much as they can. I don't believe that now. I don't believe in it, because I see how destructive it is."

Aika kristillispohjainen lausunto vai mitä?

Verukkeita ja kiristystä

Tuleeko elämässä tilanteita, joista haluaisit luikerrella pois? Kysymys voi olla vaikkapa opiskelusta, työtilanteesta, luottamustehtävästä, parisuhteesta tai jopa kirkkoon menemisestä tai sen jäsenyydestä. Näistähän ei voi olla poissa noin vain, joten usein laistamiseen tarvitaan hyvä veruke, jolloin suuremmilta syyllisyydentunnoilta voisi välttyä.

Omatunto on siitä mielenkiintoinen, että se vaivaa meitä aina kun jätämme tekemättä jotain, mitä meidän periaatteessa pitäisi tehdä. Ihminen on kuitenkin keksinyt keinon tähänkin. Käännetään tilanne sellaiseksi, että meillä on näennäinen oikeus olla kohtaamatta toista ihmistä tai olla menemättä johonkin, jonne meidän pitäisi mennä.

Asian voi hoitaa esimerkiksi loukkaantumalla jostain asiasta, jolloin voimme "hyvällä" omallatunnolla sitten päästä eroon kyseisestä tilanteesta. Suhteessa toiseen ihmiseen tämä toteutuu esimerkiksi siten, että omalla joustamattomuudella suututamme toisen osapuolen ja sitten kun tämä avautuu siitä, niin voimme "hyvällä" omallatunnolla loukkaantua ja vaikkapa kääntää tälle selän kokonaan. Tällöin ei tarvitse tuntea asiasta huonoa omaatuntoa.

Henkilökohtaisesti olen omassa työssäni kohdannut ihmisiä, jotka ovat päättäneet loukkaantua jostain asiasta. Monesti tällaisessa tilanteessa kirkon jäsenyys otetaan kiristyskeinoksi: “Jollet tee tätä asiaa, niin kuin minä vaadin, eroan kirkosta!” Usein kysymys on asiasta, johon en itse voi lopulta vaikuttaa. Esimerkiksi lainsäädäntö ja byrokratia voivat luoda sellaiset puitteet, joista ei voi poiketa. On käynyt niinkin, että minulta vaaditaan aikaa, vaikka kalenteri on täyteen lyöty ja mikään muu vaihtoehto ei kertakaikkiaan sovi.

Seurakunnan työntekijä on luonnollisesti seurakunnan palvelija, mutta joustoa vaaditaan niin papilta kuin seurakuntalaiseltakin. En kuitenkaan voi hyväksyä sitä, että kirkon jäsenyydellä pyritään vaatimaan asioita, jotka ovat joko lainsäädännällisesti tai ajanhallinnallisesti sula mahdottomuus. Siinä tilanteessa ei voi muuta kuin todeta erään kollegani sanojen mukaisesti: “Kirkon ovet aukeavat kumpaankin suuntaan”.