Maallistumista

Mikä palkitsee kirkollisen alan työntekijää?

Varmasti positiivinen palaute ja se, että huomaa ihmisten arvostavan tätä työtä. Miten sitten suhtautua siihen, kun kirkot eivät ole enää ääriään myöten täynnä? Tätä ilmiötä ei niin huomaa kasvukeskuksissa, mutta on paljon paikkoja, joissa kirkossa kävijöitten määrä jatkaa tasaista laskua.

Ensin ajattelin, että vika on minussa. Mutta hiljalleen tajusin, että kysymys on suuremmista voimista, joihin yksittäinen pappi ei voi olla syyllinen. Totta kai pappi pystyy suuresti myötävaikuttamaan kaikkeen, mutta tässä tapauksessa haaste on todella suuri.
Mistä sitten on oikein kysymys?

Edesmennyt isä Alexander Schmemann päätteli jumalanpalveluksen merkityksen hämärtymisen johtuvan maallistumisesta. Hän on maininnut tästä seuraavasti:
”Väitän, että maallistuminen on ennen kaikkea jumalanpalveluksen kieltämistä. Korostan: ei ole kysymys Jumalan olemassaolon, ei eräänlaisen tuonpuoleisuuden eikä siis jonkinlaisen uskonnon kieltämisestä. Jos sekularismi teologisesti sanoen on harhaoppi, niin se on ensisijaisesti harhaoppi ihmisestä. Se kieltää sen, että ihminen Jumalaa palveleva olento, homo adorans, jolle jumalanpalvelus on olennainen asia, joka on hänen ihmisyytensä sekä edellytys että toteutus.” (Schmemann, A. Maailman elämän edestä, 1974, s.140)

Maallistuminen! Se ei ole enää jokin merkityksen sana, vaan se todellakin kuvaa hengellistä passiivisuutta. Siihen sisältyy myös taloudellisen hyödyn tavoittelu ja itsekeskeinen ajattelu. Maallistuminen on vertauskuvallisesti kuin joen virta, joka kuljettaa ihmisiä mukanaan. Kirkon aktiiviset jäsenet sen sijaa istuvat veneessä ja soutavat vastavirtaan. Miksi ihmeessä sitä ei voisi sitten mennä virran mukana?

Nooh... kun tarpeeksi pitkään on mennyt myötävirtaan, niin vauhti alkaa kiihtyä ja vastassa on vesiputous. Ei ole sanottu, että pieni ihminen kestää sellaista kyytiä. Maallistuminen voi siis näyttää harmittomalta ilmiöltä, mutta siihen sisältyy paljon riskejä, jotka alkavat vasta hiljalleen paljastumaan meille.

Taas hieman viisaampi

Valamon koulutusmatka on ohi. Täytyy myöntää, että jälleen kerran olo on hieman viisaampi. En tarkoita nyt, että pää olisi täynnä kaikenlaisia viisauksia. Tämä viisaus on tullut siitä, että jälleen kerran on löytänyt itsestä hyvin paljon puutteita. Asioita, jotka vaativat korjaamista.

On hyvä oppia näkemään itsessänsä asioita, jotka ovat kaukana täydellisyydestä. Paljon huolestuttavampi on se tila, jossa ihminen kuvittelee olevansa kaiken tietämyksen huipulla. En usko, että on edes olemassa jotain kattoa oppimiselle. Ylpeys voi kyllä rakentaa tällaisen katon, jossa ihminen pitää itseään täydellisenä. Uusien asioiden oppimisen paradoksi on varmaan siinä, että ne jotka sitä eniten tarvitsevat, eivät osaa sitä janota.

Mutta jos nyt jatkan oman epätäydellisyyteni kehumista, niin alan myös ylpistyä... parempi lopettaa ajoissa.

Reissu oli siltäkin osin mukava, että tapasi taas suuren joukon ihmisiä, jotka ovat samassa veneessä. Pappeja, jotka painivat tismalleen samojen haasteiden kanssa. Nurmeksessa olen pitkälti yksin oman työni kanssa. Vertaistukea ei omalta paikkakunnalta livenä löydy.

On aina yhtä huvittavaa huomata, että pappien kokoontuessa yhteen alkaa tervehdysten ja ensikuulumisten vaihdon jälkeen armoton vuodatus. Kilvan kerrotaan kuinka raskasta tämä työ välillä tuntuu olevan. Ei se sitä tarkoita, että papin työ olisi jatkuvasti niin raskasta taikka kurjaa. Kysymys on siitä, että toinen pappi vain on niin hyvä varaventtiili, jolle voi pitkästä aikaa vuodattaa työelämän ilot ja surut. Eihän kaikkea nyt oman perheenkään niskaan voi kaataa?

Nyt ainakin on hyvä mieli... ja sehän on hyvä, eikös vain?

Yhteisen kokoontumisen lomassa valistuneet isät nauttivat jälkiruokaa luostarin ruokasalissa.