Mitä on ortodoksisuus (osa 5)

Se uskonmukainen toiminta joka kuuluu ortodoksisuuteen toteutuu kahdella tavalla. Ihmisen täytyy tehdä tekoja, jotka kehittävät häntä sisäisesti. Esimerkiksi rukous ja paasto ovat tällaista toimintaa, joka vaikuttaa ihmisen sielunelämään. Kirkossa rukoileminen ei siis yksinään riitä, vaan sitä täytyy harjoittaa myös muulloin. Jos ihminen rukoilisi ainoastaan kirkossa, niin silloin hän olisi lokeroinut oman uskonsa sellaiseksi, että sitä toteutettaisiin ainoastaan tiettynä hetkenä päivässä, tai ehkä meidän vallitsevan seurakuntien jumalanpalvelusjärjestys huomioonottaen tiettynä päivänä viikossa. Ortodoksisuus on sitä, että usko on läsnä elämässä jatkuvasti ja se näkyy myös ihmisen puheessa ja muussa käytöksessä.

Uskonmukainen toiminta suuntautuu myös toisiin ihmisiin. Tuomiosunnuntaina luettavassa evankeliumiluvussa Kristus sanoo seuravaasti: “- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Ihminen ei voi ajatella vain itseään ja omaa suhdettaan Jumalaan, vaan hänen on kohdattava myös lähimmäisensä. Sillä suhde lähimmäisiin heijastaa myös sitä, että mikä on ihmisen suhde Jumalaan. Kun ihminen menee kirkkoon, niin hän palvelee Jumalaa ja kun ihminen astuu kirkosta ulos, niin hän saa vahvistusta toimia Jumalan tahdon mukaan. Sitä kutsutaan liturgiaksi liturgian jälkeen. Ihminen kohtaa Kristuksen liturgiassa ja ja tuon pyhän palveluksen jälkeen hän kohtaa Kristuksen myös jokaisessa lähimmäisessään. Tätä tarkoittaa se, mikä liittyy tuohon edellä mainittuun Tuomiosunnuntain evankeliumiin. Jos kerran Evankeliumissa vastaanotamme Kristuksen omakohtaiset sanat, jotka on meille osoitettu, niin samalla tavoin me todellakin kohtaamme Kristuksen myös lähimmäisissämme. Kun tähän uskomme, niin emmekö silloin myös suhtaudu huomattavasti vakavammin siihen, että miten me toisen ihmisen kohtaamme?

Kristityn ihmisen on kohdattava lähimmäisensä ja palveltava heitä parhaansa mukaan. Tämä lähimmäisen palveleminen on diakoniaa, jonka pitäisi olla kristitylle itsestäänselvyys. Liian helposti pelkistämme uskonmukaisen elämän sellaiseksi, että ihminen ei saa tehdä pahoja asioita. Tässä ajattelussa tekemättömyys nähdään hyvänä asiana. Mutta juuri tekemättömyys muuttuu helposti välinpitämättömyydeksi, joka taas mahdollistaa pahan toiminnan. Hyvänä esimerkkinä ovat koulukiusaamistapaukset, joissa kiusaamisen mahdollistanut juuri se suuri joukko, joka “ei ole tehnyt yhtikäs mitään”.

Uskonmukainen elämä vaatii toimintaa. Pahaa täytyy välttää, mutta siitä syntyvä tyhjiö on täytettävä hyvillä asioilla. Kristus on antanut muistutuksen kertomalla seuraavan opetuksen:  “Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: ’Minä palaan kotiini, josta lähdin.’ Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa.” (Luuk. 11:24 - 26)

Tässä opetuksessa tuo ihminen ajatteli karkoittavansa pahan itsestään. Hän siivosi sydämensä asunnon pahoista asioista, mutta jätti sen kuitenkin tyhjilleen, eli hän ei täyttänyt sitä hyvillä asioilla. Käytännössä tuo ihminen ei silloin tehnyt mitään, vaan otti neutraalin, sivustaseuraajan roolin omassa elämässään. Sen seurauksena paha sai lopulta hänestä moninkertaisen otteen. Eli tekemättömyys ei voi olla edes vaihtoehtona ihmiselle joka haluaa viettää uskonmukaista elämää.

Uskonmukaisessa elämässä ja ihmisen pelastuksen kannalta rakkaus on kaikkein oleellisin asia. Joku voisi taas kysyä, että eikö kuka tahansa ihminen ole kykenevä rakkauteen ja siinä suhteessa Kirkon jäsenyys ja jumalanpalvelukset ovat tarpeettomia. Kirkko kuitenkin opastaa ihmistä suuntaamaan rakkauden oikeisiin asioihin. Pelkästään itsensä rakastaminen ei ole oikeata rakkautta ja lisäksi se tekee ihmisestä ylpeän, joka lopulta alkaa väheksymään muita. Kristillistä rakkautta ei ole myöskään “kahden kauppa”, jossa suhteessa keskitytään vain toiseen ja hänelle annetaan rakkautta sillä olettamuksella, että sitä tulee saman verran takaisin. (Tämä ei sulje pois avioliittoa, joka tulisi käsitellä aivan omana lukunaan). Pyhässä Kolminaisuudessa me näemme täydellisen rakkauden kuvauksen, jossa ei ole itserakkautta, ei kahden kauppaa, vaan rakkautta jota osoitetaan ainutlaatuisella tavalla. Pyhä Kolminaisuus muistuttaa juuri siitä, että ihminenkään ei voi ihmisenä sulkea itseään jonkinlaisen suojakuoren sisään, jossa hän toteuttaa rakkauttaan vain omilla itsekkäillä ehdoillaan.

Mitä on ortodoksisuus (osa 4)

Uskon säilyttämisen ja varjelemisen lisäksi ortodoksinen ihminen on aina myös osa yhteisöä. Hän on Kirkon ja jäsen ja näinollen Kristuksen jäsen, kuten me sen ymmärrämme opetuksessa viinipuusta: ”Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Joh. 15:4-6)

Apostoli Paavali taas sanoo: “Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.” (1.Kor. 12:12)

Ortodoksina oleminen ei voi tapahtua niin, että täydellinen yhteys Kristukseen tapahtuisi Kirkon ulkopuolella, koska Kirkko on nimenomaan se paikka jossa me osallistumme Kristuksesta. Tämän Kristus on omakohtaisesti sanonut seuraavasti: ”Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20) Kristitty ihminen ei ole kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä jos hän on jättäytynyt yhteisön ulkopuolelle. Tarkennuksena edelliseen on sanottava, että jos esimerkiksi sairauden vuoksi ihminen ei pääse kirkkoon, niin silloin hänellä on oikeutettu syy. Mutta tästä huolimatta hänelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua Herran pyhään Ehtoolliseen sairaanripityksessä, jolloin pappi tai diakoni tulee sairastavan ihmisen luokse. - Jos ihminen ei pääse kirkkoon, niin Kirkko tulee ihmisen luokse. 

Tähän mennessä olemme tarkastelleet ortodoksisuutta jumalanpalveluksen ja uskon näkökulmasta. Jos tämä olisi koko ortodoksisuuden ydin, niin silloin sen toteuttamiseksi riittäisi se, että ihminen on sisäistänyt ortodoksisen uskonopilliset perusperiaatteet ja hän kävisi säännöllisesti kirkossa. Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä usko ei voi olla sellaista että se toteutuisi teologisella tietämyksellä ja ainoastaan neljän seinän sisällä.

Usko vaatii myös käytännön tekoja, jotta se tulisi eläväksi. Jos ajattelemme liturgian alkuosaa, niin siinähän keskeisimpänä osana on Evankeliumi ja sen lukeminen. Se ei ole ainoastaan tekstin lukemista, vaan se on Kristuksen omakohtaista opetusta meille sekä silminnäkijöiden todistusta siitä, että Kristus on noussut ylös kuolleista. Me kuulemme evankeliumia luettaessa diakonin tai papin äänen, mutta siitä huolimatta Kristus on se, joka puhuttelee meitä. Jos me sen uskomme, niin emmekö myös silloin ota huomattavasti vakavammin kaiken sen mitä kuulemme?

Kun menemme liturgiaan niin me kuulemme evankeliumia. Pappien ja muiden kirkon työntekijöiden tehtävänä on myös auttaa ihmisiä ymmärtämään sen minkä he kuulevat. Siihen liittyy kirkossa pidettävä opetuspuhe, tai muunlainen opetustilaisuus seurakunnallisessa toimintapiirissä. Samaa tehtävää tekevät uskonnonopettajat kouluissa tai kerhonohjaajat esimerkiksi sinapinsiemenkerhossa, kun he kertovat Kristuksen ihmeistä ja vertauksista. Kuuleminen ja ymmärtäminen eivät nekään vielä riitä, vaan viimeisenä ja voisiko sanoa olennaisimpana asiana on tehdä tuo vastaanotettu sana eläväksi, eli toimia sen mukaan. Eli ortodoksisuudessa täytyy olla myös käytännön tekoja. Pyhä Johannes Kastaja on sanonut: “Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!” (Luuk. 3:8)

Ja Kristus on sanonut: “Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. - - Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.” (Matt. 12: 33-35)

Ihminen on kokonaisuus, joka sisimmästä kumpuavat asiat heijastuvat myös käytännön tekoihin. Usko ei voi olla sellaista, että sitä voisi toteuttaa yksipuolisesti, joko sisäisesti tai ulkoisesti. Vaikka ihminen omaisikin hyvän tietämyksen Kristuksen opetuksesta ja Kirkon Traditiosta, mutta jos hän siitä huolimatta toimii päinvastaisella tavalla, niin silloin usko ei ole todellista. Jos ihminen taas tekee ulkoisesti hurskaita asioita, mutta jos hän sisältä on kylmä ja välinpitämätön, niin silloin usko on myös epätäydellistä. Se on silloin samanlaista kuin fariseusten ulkokultaisuus jota Kristus niin usein moitti.

Mitä on ortodoksisuus (osa 3)

Kenties tässä kohden on hyvä pysähtyä vielä tutkimaan sitä, että millainen ihminen on kristitty ihminen. Onko kristitty ihminen sellainen, joka on kastettu? Onko ihminen kristitty vasta siinä vaiheessa kun hän käy aktiivisesti kirkossa? Vai onko ihminen kristitty näiden edellä olevien lisäksi vasta siinä vaiheessa, kun hän uskoo siihen mitä Kirkko opettaa?

- Jos ajattelemme Kirkon opetusta niin periaattessa uskontunnustus pitää tiivistettynä sisällään sen mihin kristityn ihmisen tulee uskoa. Se luetaan kasteessa ja kirkkoonliittymisessä ja myös jokaisessa liturgiassa. Mitään ei lueta hyvin vuoksi, vaan me täydellä sydämellä ja täydellä ymmärryksellä uskomme siihen mitä lausumme.

Kuinka moni sitten uskoo siihen, mitä uskontunnustuksessa sanotaan? Suomessa (luterilaisen kirkon toimesta) on tehty säännöllisesti kyselytutkimusta siitä, että mihin kirkon opetukseen ihmiset uskovat. Vuonna 2011 alle 40% uskoi Kristuksen ihmeisiin ja ylösnousemukseen ja alle 30% uskoi neitseelliseen syntymään ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Tuohon aikaan luterilaiseen kirkkoon kuului vielä yli 77% suomalaisista. Tätä nykyä kaikki luvut ovat tuostakin laskeneet. Suomea kutsutaan edelleen kristilliseksi maaksi, mutta siitä huolimatta tätä nykyä reilusti alle puolet jäsenistä uskoo Kirkon opetukseen! Pelkästään ortodoksisen kirkon jäsenille ei ole samanlaista tutkimusta tehty, mutta olisi todella mielenkiintoista tietää että kuinka moni uskoo siihen  mitä uskontunnustuksessa lausutaan.

Ja nyt kuuluu se kysymys uudestaan, että millainen ihminen on kristitty?

Onko se ihminen joka uskoo ylipäätänsä Jumalaan, vai vaatiiko se myös uskoa Kirkon opetukseen? - Ortodoksisen kirkon näkökulmasta kristitty ihminen on sellainen joka Kirkon jäsenyyden lisäksi uskoo kristinuskon perusasioihin. Monet haluaisivat kuitenkin valita uskonsa perusperiaatteeksi sen aiemmin mainitun näkökulman, jossa ihminen saa muuttaa kirkon opetuksen sellaiseksi, että se vastaisi hänen omia mielihalujaan. Kuitenkaan usko ei voi olla sellaista, joka perustuisi siihen, että mikä on enemmistön mielipide tiettynä aikakautena, tai mihin tieteellinen järkeily ihmistä parhaimmalla tavalla johdattaisi. Ortodoksisuus ei voi koskaan olla sitä!

Edesmennyt Vladimirin seminaarin johtaja isä Thomas Hopko (1939-2015) on sanonut seuraavasti: “Kirkon pyhien kirjoitusten ja pyhien ihmisten opetuksen mukaan Jumalan tuntemista ei voida saavuttaa järkeilemällä. Jumalaa ei voi saavuttaa rationaalisin toimenpitein tai loogisin päättelyin, vaikka sellaisin keinoin ihmiset saattaisivat vakuuttua Jumalan olemassaolosta. Jumala voi pikemminkin tuntea uskon, katumuksen, sydämen puhtauden, hengen köyhyyden, rakkauden ja palvonnan avulla.” (Hopko, 1982  All the Fullness on God, s.18)

Tämän päivän maallistuminen aiheuttaa uskon heikentymistä jo siitäkin syystä, että tieteellinen järkeily näyttäisi olevan ainoa keino todistaa Jumalan olemassaolo. Valitettavasti tieteellinen järkeily ei ole jotain yli-inhimillistä, vaan tiede on ihmisen itsensä luoma järjestelmä hahmottaa tätä ympäröivää maailmaa. Tämä luo itsessään jo suuren ongelman. Miten voimme yrittää mahduttaa Jumalan sellaisen järkeilyyn perustuvan järjestelmän sisään, mihin Jumala ei kuitenkaan voi mahtua? Ainut keino onkin tuo hengellinen tie, jonka parhaimpana oppimisen keinona eivät ole internetistä saatavat tiedot taikka paksut kirjat, vaan Kirkon pyhät toimitukset, jotka vahvistavat ihmistä elämään rakkaudessa ja Jumalan tahdon mukaan. Tästä huolimatta tiede voi hyvällä tavalla tukea uskontoon liittyvää tutkimusta, vaikka se ei itsessään voi tehdä Jumalaa ihmisille tiettäväksi. Jumala tulee tiettäväksi ainoastaan sillä tavoin miten Kristus itse on sen sanonut: “Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” (Matt. 11:25-27)

Mitä on ortodoksisuus (osa 2)

Mutta mitä tuo käsite oikein uskova sitten tarkoittaa?

Se tarkoittaa sitä, että me uskomme, että Ortodoksinen kirkko on säilyttänyt ja säilyttää edelleen Kristuksen opetuksen ja apostolisen uskon muuttumattomana ja oikeana. Pelkkä säilyttäminen ei riitä, vaan velvollisuutena on myös varjella sitä.

Liian usein tämän periaatteen säilyttäminen ja varjeleminen on aiheuttanut sen, että ortodokseja syytetään vanhoillisiksi, jotka eivät kykene mihinkään muutokseen. - Kuitenkin Kirkko muuttuu ja elää tässä ajassa. Oppi ja usko on sama, mutta se tuodaan esille uudella tavoin ja uusin keinoin, jotta kunkin aikakauden ihminen kykenee sen parhaimmalla tavalla vastaanottamaan. Myös kulttuuriset taustat muovaavat ortodoksisuuden yleisilmettä, joka näkyy esimerkiksi ikoneissa, kirkkoarkkitehtuurissa, kirkkomusiikissa jne. Tästä huolimatta Kirkon toiminnan perusperiaate on yksiselitteinen: Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmistä, jotta hänelle olisi parhaimmat edellytykset pelastukseen!”

Päinvastainen toiminta taas on sitä, että ihminen muovaa Kirkosta itselleen mieleisensä, jolloin mahdollisuudet pelastukseen voivat oleellisesti huonontua. Itse asiassa kyse ei ole vain Kirkon muovaamisesta itselleen sopivaksi, vaan itse Jumalan muuttamisesta. Joku voisi tässä kohden viisastella, että eikö ihminen on aikojen saatossa kehittynyt ja viisastunut, jolloin hänellä on oikeus muuttaa käsitystään siitä millainen Jumala on? Tavallisuudesta evoluutiosta ja ihmiskunnan viisastumisesta poiketen uskonnollinen kehitys ei ole läheskään aina samansuuntaista, vaan maallistumisen myötä ihmisen käsitys Jumalasta on heikentynyt. Eli ihminen on tuon 2000 vuoden aikana hengellisessä mielessä taantunut. Jumalan tunteminen ja Jumalan tahto on se, minkä Kristus 2000 vuotta sitten saattoi kaikessa täyteydessään ihmiskunnan tietoon ja jota apostolit välittivät eteenpäin.

Miksi Kristus ilmestyi juuri 2000 vuotta sitten? Syy on siinä, että ihmiskunta oli silloin kehittynyt siihen pisteeseen, että se saattoi ottaa vastaan kaiken sen mikä liittyi Jumalan tuntemiseen. Jumala on tehnyt itseään tiettäväksi koko ihmiskunnan historian ajan. Ei vain siinä vaiheessa kun Kristus tuli ihmisten keskelle. Eräs kaikkein kauneimmista tähän liittyvästä kuvauksesta on antanut pyhä Basileios Suuri, jonka eukaristiarukouksen ote kuuluu seuraavasti: “Sinä, oi Hyvä, et kääntynyt lopullisesti pois luodustasi, jonka luonut olit, etkä unohtanut kättesi tekoa, vaan olet armosi laupeudesta monella tapaa etsiskellyt häntä: olet lähettänyt profeettoja, olet tehnyt voimallisia tekoja pyhiesi kautta, jotka kussakin sukupolvessa ovat Sinua kelvollisesti palvelleet; Sinä olet puhunut meille Sinun palvelijaisi profeettain suun kautta edeltä ilmoittaen meille tulevan pelastuksen, olet antanut meille lain avuksemme, olet asettanut suojelusenkelit; mutta kun ajat olivat täyttyneet, niin Sinä puhuit meille itse Pojassasi, jonka kautta olet maailmatkin luonut.” 

Aikamme murhenäytelmä on siinä, että sen sijaan, että tätä opetusta ja Jumalan tahtoa olisi varjeltu ja noudatettu, niin monissa paikoissa sitä alettiin muokkaamaan sillä perusteella, jotta elämä muuttuisi helpommaksi ja mukavammaksi. Joissakin tilanteissa näihin uskon perusasioihin on kajottu ainoastaan sillä perusteella, että ne ovat 2000 vuotta vanhoja. Uskon kehitystä ei voi, eikä ole tarkoitus yrittää kehittää maallisten ihanteiden tai aatteiden mukaan. 

Mitä on ortodoksisuus (osa 1)

Olen hyvin usein esimerkiksi kirkkorakennuksen esittelyn yhteydessä törmännyt kysymykseen: “Miten ortodoksinen kirkko eroaa luterilaisesta kirkosta?”

Kysyjä varmasti odottaa, että siihen olisi olemassa suhteellisen lyhyt ja ytimekäs vastaus. Tai kenties kysyjä odottaa, että voisin tarjota muutaman kohdan listan, jossa nämä eroavaisuudet tulisivat luettelomaisesti esille. Vastausta ei ole kuitenkaan niin helppoa antaa. Lyhyin ja ytimekkäin vastaus eroavaisuuden näkemiseksi olisi mennä ortodoksiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ortodoksinen tarkoittaa sanana mm “oikein ylistävää / palvovaa”, joka viittaa juuri siihen, että jumalanpalvelus on siinä keskeisessä asemassa.

Diokletian metropoliitta Kallistos Ware on tähän liittyen viitannut kertomukseen kuinka Kiovan suurruhtinas Vladimir halusi löytää kansalleen oikean uskon. Sen sijaan, että hän olisi lähtenyt käymään opillisia keskusteluja eri uskontojen edustajien kanssa, niin hän lähetti palvelijansa tutustumaan jumalanpalveluksiin eri puolille maailmaa. Kun palvelijat palasivat takaisin Konstantinopolista, Agia Sofian kirkosta, niin he kertoivat Vladimirille  kuinka kauneus oli jotain sellaista, että siellä ollessaan he eivät tienneet, että olivatko he taivaassa vai maan päällä. Kuten tiedämme, niin Vladimir valitsi juuri ortodoksisuuden kansansa uskoksi ja joukkokaste tapahtui vuonna 988.

Juuri jumalanpalvelus ja niiden keskipisteenä oleva liturgia on se asia mikä olennaisimmalla tavalla pitää sisällään koko ortodoksisuuden. Juuri tämän vuoksi ortodoksisuudesta kiinnostuneiden pitäisi astua sisälle kirkkoon, jotta he voisivat käsittää mistä on kysymys. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä sitä kuvaamaan. Yhtä lailla kirkkoon liittyvien pitäisi käydä ahkerasti jumalanpalveluksissa, sillä rakkaus jumalanpalvelusta kohtaan on koko ortodoksisuuden ydin. Mikäli ortodoksisuudesta kiinnostunut ihminen ei ole kiinnostunut sen jumalanpalveluselämästä, niin silloin tuo kiinnostus on suuntautunut johonkin muualle.

Mutta tarkoituksena ei ole jättää vastausta näin lyhyeksi, sillä meidän pitää tutkia käsitettä ortodoksisuus paljon tarkemmin. Jos me haluamme vielä tutkia sanaa ortodoksinen, niin se tarkoittaa myös “oikein uskovaa”. Liturgian suuressa saatossa muistellaan “oikeauskoisia kristittyjä”. Tämäkin on itsessään herättänyt kysymyksiä, sillä olen enemmän kuin kerran joutunut vastaamaan kysymykseen, että “miksi ortodoksit pitävät itseään parempana kuin muut?” Olen tässä kohden esittänyt vastakysymyksen, että eikö jokainen, joka kuuluu johonkin tiettyyn ryhmään tai yhteisöön ajattele, että juuri se on hänelle se parhain paikka, jossa hän tuntee olevansa kuin omassa kodissaan? Tämä ei koske vain uskontoa, vaan sama ajattelu on valloillaan esimerkiksi urheilussa ja politiikassa. Ja voisiko sanoa, että on aivan luonnollista, että kirkossa muistellaan ensin oman yhteisön jäseniä ja sen jälkeen muita. Se on yhtä ilmeisestä kuin se, että ihminen ajattelee omaa perhettään ensimmäisenä ja sitten muita. Se ei siis tarkoita sitä, että muut olisivat hänen mielestään ihmisinä huonompia.