Kaikkien pyhien sunnuntai (opetuspuhe)

"Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Tänä päivänä Kirkkomme viettää "Kaikkien pyhien sunnuntaita". muistelemme tänä päivänä siis kaikkia kirkkomme pyhiä ihmisiä. Niitä, jotka juuri evankeliumin sanojen mukaisesti ovat tunnustaneet olevansa Kristuksen puolella ja jotka ovat eläneet Hänen tahtonsa mukaan.

Mitä olisi Kirkko tänä päivänä ellei meillä olisi ollut marttyyreja, tunnustajia ja pyhittäjiä? Kristinusko olisi käytännössä kuihtunut jo heti alkuunsa Rooman keisareiden vainoissa, ellei olisi ollut niitä marttyyreja, jotka omalla toiminnallaan vahvistivat Kirkkoa. Ja millainen olisi ortodoksisuuden tila nyt Suomessa, ellei Karjalan sekä pohjoisen kolttien valistajat ja pyhittäjät olisi omalla toiminnallaan  vahvistaneet evankeliumin ilosanoman levittämistä täällä Pohjolassa?

Pyhien ihmisten muistaminen ja kunnioittaminen ei liity vain kaukaiseen historiaan, vaan se koskettaa meitä tänäkin päivänä. Juuri nyt me elämme uudenlaisen marttyyriuden aikaa. Monissa maissa kristittyjä vainotaan ja surmataan yhtä ankarasti kuin Rooman valtakunnan aikana. Ihmiset osaavat siis olla yhtä julmia ja barbaarisia vainoissaan, mitä he olivat 2000 vuotta sitten.

Marttyyrius on tietysti uskonsa tunnustamisen ja säilyttämisen äärimmäisin muoto. Länsimaissa kristityt eivät joudu samanlaisen ruumiillisen vainon kohteeksi, mutta meitä uskoa kuitenkin koetellaan. Meillä Suomessa kristittynä oleminen kysyy ennenkaikkea tahdonlujuutta siinä, että uskallamme elää Kristuksen opetuksen mukaan, vaikka meitä koetetaan johdattaa kohti välinpitämättömyyttä ja arvottomuutta.

On tietenkin hyvin inhimillistä, etä haluamme tehdä asioita samalla tavalla kuin muut ja on varmasti vaikeaa yhtäkkiä erottua suuresta joukosta. Sen vuoksi uskokin halutaan  mieltää ”henkilökohtaisena asiana”, jonka ei tarvitse tulla tarpeettomasti julkisuudessa esille. 

Tämän päivän eräs suurista synneistä on se, että monet yrittävät osa-aikaistaa oman uskonsa ja suhteensa Kristukseen. Tällöin uskonmukaisesta elämästä poimitaan ainoastaan parhaimmat palat ja niitä toteutetaankin ainoastaan sopivan tilaisuuden tullen. Uskonmukaisessa elämässäkin kaiken pitäisi yhtäkkiä olla helppoa vaivatonta ja omasta mielestä epämiellyttävät asiat jätetään suosiolla pois. Tällä periaatteella Kirkon sääntöjä noudatetaan ainoastaan sen verran, että ne eivät liiaksi vaivaa ketään. Mutta onko tämä sitten tunnustautumista Kristuksen omaksi, jos me teemme sitä valikoiden ja omien mielihalujemme mukaan? Tätäkö Kristus meiltä odottaa?

Meidän täytyy tässä elämässä tehdä oikeita valintoja. Sellaisia valintoja, jotka vievät meitä lähemmäksi Jumalaa. Uskonmukainen elämä on sellaista, että me joudumme erottautumaan suuresta joukosta ja joudumme tekemään uhrauksia. Se on tietynlaista marttyyriutta, jossa me teemme uhrauksia tässä ajallisessa elämässä, jotta voisimme saavuttaa jotain iankaikkisuudessa.

Sana “pyhä” tarkoittaa jotain sellaista, mikä on erotettu, tai voisiko jopa sanoa että korotettu tämän kaiken maallisen tavallisuuden yläpuolelle. Pyhiä ovat ne kaikki kirkon kunnioittamat pyhät ihmiset, joita me tänään erityisesti muistamme. Mutta näidän kanonisoitujen pyhien lisäksi voimme puhua pyhistä myös hieman toisessa yhteydessä.

Jokainen kristitty on kulkemassa tuota pyhittymisen tietä. Siinä vaiheessa kun meidät on kastettu ja mirhallavoideltu, niin olemme vastaanottaneet Pyhän Hengen armolahjan ja meistä on tullut Kristuksen seuraajia. Sen myötä mekin olemme eräässä mielessä pyhiä.

Tätä termiä myös apostoli Paavali käytti puhutellessaan seurakuntaa. Heti roomalaiskirjeen alussa hän sanoo seuraavasti: “Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia, tervehtii kaikkia Roomassa olevia Jumalalle rakkaita ja hänen kutsumiaan pyhiä.” (Room. 1:1)

- Paavalille seurakunnan jäsenet olivat pyhiä!

Sen vuoksi tässäkin liturgiassa ennen Ehtoollista osoitetaan Herran Pyhää Ruumista ja todetaan voimallisin sanoin, että “Pyhät pyhille”. Eli nämä tavallisesta ruuasta erotetut ehtoollislahjat annetaan tavallisesta maallisuudesta erotetuille ihmisille. Pyhät lahjat annetaan pyhille. Kristuksesta, Jumalasta osallistuvat ne, jotka ovat Kristuksen omia.

Tuota pyhyyttä emme voi omalla kohdallamme kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, sillä aivan kuten pyhä sanana tarkoittaa jotain, mikä on tavallisuudesta erotettua, niin tulee meidänkin osata erottautua tavallisuudesta. Meidän tulee kyetä elämää toisten ihanteiden mukaan, miten maallistuneessa maailmassa eletään ja meidän tulee yhtä lailla osata valmistautua ja suhtautua oikealla tavalla Herran Pyhään Ehtoolliseen.

Jos emme näin tee, niin silloin me jättäydymme tuon pyhyyden ulkopuolelle. Meitä todellakin kutsutaan pyhiksi tässä liturgiassa. Tuo nimitys ei ole itsestäänselvyys, vaan meidän tulee ansaita se. Ja lähtökohtana sen ansaitsemiselle on se, että me tunnustaudumme Kristuksen omiksi, jolloin meitä voidaan kutsua pyhiksi. Tästä Kristus muistuttaa sanoessaan: "Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Viime sunnuntain opetuspuhe

Elämme nyt kirkkovuodessa erityistä juhlan aikaa. Olemme läpikäyneet 40 päivän ylösnousemuksen juhlakauden sekä tämän jälkeen Herran taivaaseenastumisen juhlan. Edessämme on vielä Helluntai, eli Pyhän Hengen vuodattamisen juhla.

Tämä sunnuntai on nimetty "pyhien isien sunnuntaiksi". Tänä sunnuntaina muistelemme ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen pyhiä isiä. Tämä kokous pidettiin Nikeassa vuonna 325 ja siinä määriteltiin kirkkomme uskonoppia ja nimenomaan sitä, että miten me ymmärrämme Kristuksen jumalallisuuden ja ihmisyyden.

Saatamme ajatella, että onko ollut välttämätöntä säätää uskonopillisia ohjeita ja muita säädöksiä kristittyjä varten? Täytyykö uskonasiat tosiaankin rajata joihinkin raameihin?

Meidän täytyy muistaa, että näin ei olisi tehty ellei olisi jo tuolloin 300-luvulla ollut niin paljon erilaisia harhaoppeja, jotka vääristävät todellista uskoa, sitä uskoa, jota apostolit olivat julistaneet Helluntaista lähtien.

Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen jäähyväisrukouksesta, jossa viitataan oikeaan uskoon ja Jumalan tuntemiseen. Tätä edeltävässä epistolaluvussa Paavali varoittaa Efeson seurakuntaa siitä, että sisäiset ristiriidat tulevat repimään seurakuntaa ja kaikki eivät tule pysymään totuudessa:

”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa.” (Ap.t. 20:29-30)

Apostoli Paavali siis ennalta näki ne harhaopit, jotka tulisivat repimään Kirkkoa.

Muistamme varsin hyvin, että Kristus antoi opetuslapsilleen ohjeen välittää evankeliumin ilosanomaa eteenpäin. On varsin selvää, että Kristus ei antanut kaikkiin tilanteisiin yksityiskohtaisia ohjeita, vaan kieltojen ja säännösten sijaan Hän kannusti rakkauteen. Vasta myöhemmin löydämme yksityiskohtaisempia ohjeistuksia kirkon elämästä, kuten  esimerkiksi juuri apostoli Paavalin lähetyskirjeistä ja myöhemmin ekumeenisten kirkolliskokousten kanoneista.

Lain ja säädösten noudattamisessa meidän tulisi löytää oikeanlainen tasapaino. On selvää, että pelkkiä pykäliä tuijottaessamme meistä voi tulla samanlaisia sokeita kuin Jeesuksen ajan fariseuksista ja lainopettajista, jotka olivat menettäneet jopa yksinkertaisen lähimmäisenrakkauden lakiuskossaan.

Toisaalta sokea lakiuskon välttäminen ei saa antaa meille oikeutta ryhtyä laskemaan rimaa kirkollisten säädösten suhteen omien mielihalujemme mukaan. On asioita, jotka on nähty meille hyväksi ja näistä poikkeaminen voi johtaa lopulta vakaviinkin ongelmiin.

Voidaan sanoa, että meissä ihmisissä asuu luontainen halu kapinoida sääntöjä vastaan. Tämä kapinointi tuli esille jo luomiskertomuksessa, jossa ihminen ei pystynyt noudattamaan yhtä Jumalan hänelle antamaa ohjetta.

Ehkä tämän kaiken alkusyy on siinä, että ihminen kuvittelee tietävänsä mikä on hänelle kaikkein parasta, jolloin ihminen kuvittelee näkevänsä Jumalan peilistä. Hän siis kuvittelee itse hallitsevansa ja tietävänsä kaiken. Ylpeys ja itsekeskeisyys ovat sielunvihollisen ihmiselle  antamaa salakavalaa myrkkyä, jonka seurauksena loitonnumme Jumalasta ja lähimmäisistämme.

Monesti tuo ylpeys ja itsekeskeisyys ei välttämättä aiheuta ihmiselle niin helposti ulkoista vahinkoa, mutta sielu sen sijaan haavoittuu päivittäin sen vuoksi, ettei ihminen  halua noudattaa Jumalan tahdon mukaista elämää.

Helpointa onkin lähteä liikkeelle siitä, että myönnämme sen tosiasian, että emme me koskaan voi olla kaikkitietäviä. Suurimmat vahingot tapahtuvat juuri silloin, kun ihminen luulee tietävänsä kaiken ja toimii oman päänsä mukaan.

Kenties näin äitienpäivänä on hyvä mainita vertauksen omaisesti lapset, jotka joissakin tilanteissa toimivat myös oman päänsä mukaan; kaikista vanhempien kielloista huolimatta.

Tiedämme varsin hyvin, että lasten omapäisyyden tähden ovat monet äidit ja isätkin saaneet viettää useita tunteja terveyskeskuksen päivystyksessä tai myöhemmin he joutuvat valvomaan öitä odottaen lastensa kotiinpaluuta. Se on kasvattajan suuri vastuu ja äidit kantavat monesti huolta vielä enemmän. On kohtuullista ja oikein, että muistamme kohta erillisessä rukouksessa kaikkia äitejä.

Tiedämme sen, että todellista huolenpitoa on se, että asetamme lapsille selkeät säännöt ja rajat joiden puitteissa lapsen on turvallista toimia. Samalla tavoin on myös Kirkon piirissä. Meille on annettu sääntöjä, joita noudattamalla meidän on turvallista kilvoitella eteenpäin ja sielumme säästyy suurilta vahingoilta. Lasten tavoin meidän on joskus vaikea ymmärtää, että tässäkin on kysymys huolenpidosta ja rakkaudesta. Nimenomaan Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan.

Amen.