Joku voisi sanoa, että urheilun ja muun viihteen osalta vuosi on ollut tapahtumarikas. Perustan tämän ajatuksen sille, että minäkin olen kaikesta välinpitämättömyydestäni nykyviihdettä kohtaan joutunut vastaanottamaan tällaista tietoa puolivahingossa. Uskoisin, että facebookin käytön lopettaminen voisi tiivistää huomattavasti niitä saumoja, joista tätä hölynpölyä vielä tihkuu eteeni. En tiedä onko tässä nyt kyseessä itsensä kehuminen, mutta kerronpa kuitenkin millaista on elämä ilman nykyviihdettä. Mutta parempi mennä tässä tarinassa ihan alkuun…
Minäkin katsoin säännöllisesti televisiota ja nuorempana tuli seurattua urheiluakin jonkin verran. Opiskeluaikana katsoin jopa muiden mukana euroviisuja ja taisinpa seurata yhteen aikaan myös Salkkareita. Mutta nyt kaikesta TV-ohjelmien säännöllisestä seuraamisesta taitaa olla aikaa jo yli kymmenen vuotta. Luovuimme tuolloin TV-luvasta ja digiboksista. Muutettuamme uuteen taloon revimme koko antennijohdonkin irti katolta, jotta meillä olisi todisteet TV-lupatarkastajalle siitä, että meillä ei tällaista rikollisuutta harjoiteta. Nooh, nykyään ei tällä ei siinä mielessä ole merkitystä, koska me kaikki maksamme tästä; katsoimmepa TV:tä tai emme. Joku taisi siinä vaiheessa nimittää meitä lähes puolihulluiksi, kun kerran maksamme tuota YLE-veroa, mutta siitä huolimatta emme ota hyötyä irti!
Nyt seuraa sitten se olennaisin kysymys. Mitä hyötyä?!?!
En katso enää urheilua, vaikka arvostankin sitä, että ihmiset jaksavat ruumiillisesta kunnostaan erinomaisella tavalla huolehtia. Koen urheilun seuraamisen sosiaalisena tapahtumana. En kertakaikkisesti jaksa katsoa sitä yksin. Jos asuisin paikkakunnalla, jossa minulla olisi kavereita ja ystäviä (kuten Paraisilla tai Joensuussa), niin olisin kenties penkkiurheilun sisäpiirissä vieläkin.
Entäs se muu viihde? En tiedä olenko tullut vanhaksi, mutta minuun ei nykyviihde iske ollenkaan. Sketsisarjojen osalta taisin hypätä kelkasta pois siinä vaiheessa kun Kummeli pyöri telkkarista. Jos saan vielä silloin tällöin puuskia katsoa jotain komediasarjoja, niin kaivan DVD-levyiltä muutaman jakson Reinikaista, Veli Puolikuuta tai jotain muuta vastaavaa. Speden porukkaa muistan myös kaiholla. Mutta suurin osa näistä minulle tärkeistä viihteen mestareista ovat eläkkeellä tai he ovat jo siirtyneet ajasta iankaikkisuuteen. Pentti Siimeskin kuoli juuri äsken.
Entäs sitten ne muut sarjat ja ohjelmat mitä TV:stä tulee? Miksi ihmeessä katsoisin niitä?
- Niin. Tämä onkin hyvä kysymys. Papiston päivillä vieraillut isä John Parker käytti esitelmänsä alussa sellaista metodia, jossa hän pyysi kuulijoitaan suosittelemaan jotain elokuvaa ja kertomaan miksi hänen kannattaisi katsoa se.
Päätin kokeilla tätä samaa metodia täällä Nurmeksessa. Koska suurin osa täällä olevasta kuulijakunnastani ei varmasti käy elokuvissa, niin otin TV-ohjelmat esimerkiksi. Kysyin ihmisiltä, että “katsotteko televisiota?” Suurin osa vastasi myöntävästi. Tämän jälkeen kysyin: “Voitteko suositella minulle jotain?” Seurasi tuskallisen pitkä hiljaisuus. Suurin osa siis katsoi telkkaria, mutta kukaan ei kyennyt suosittelemaan minulle mitään. Lopulta joku mainitsi uutiset tai jotain vastaavaa.
Oikeastaan tuo edellä mainittu tapahtuma kertoi kaikessa yksinkertaisuudessaan tosiasian nykyviihteestä. Sitä voi varmasti katsoa, mutta se ei ole mitään sellaista, jota voisi oikeasti suositella jollekin. Uskon siis vahvasti, että en ole menettänyt mitään. Suurin osa julkisuuden henkilöistä on muuttunut minulle täysin tuntemattomiksi. Tämä ei varmasti haittaa mitään, koska ainakaan tämän papin ei pitäisi muutenkaan haaskata pientä aivokapasiteettiaan siihen, että onko joku ihminen muiden silmissä julkkis tai ei.
Nykyviihteen ulkopuolelle jättäytyminen aiheuttaa kyllä sen, että joidenkin ihmisten kanssa on vähemmän yhteisiä keskusteluaiheita. Monet jutusteluhetket voivat lähteä melkein heti alkuunsa liikkeelle lausahduksesta: “Ai niin, katsoitko eilen sen ohjelman jossa…” - Siihen ei sitten voi todeta muuta kuin: “Minulla ei ole moneen vuoteen ollut digiboksia” ja harvemmin netistäkään jaksan ryhtyä seuraamaan näitä juttuja”.
En kuitenkaan halua olla uutispimennossa, vaan käytän kännykän kautta kuitenkin YLE:n palveluita (eli kuitenkin jotain vastinetta YLE-maksulle). Puhelimessani on pieni sovellus, jolla voin seurata teksti-tv:n otsikoita ja lukea päivän tärkeimmät uutisjutut. Äärimmäisen yksinkertaista ja tehokasta. Esillä ovat oikeasti päivän tärkeimmät uutiset, eikä mitkään höpöhöpö-jutut. Netistä katson joskus myös BBC:n uutisotsikoita kun maailmanpolitiikka ja tiedeuutiset kiinnostavat.
Paljon on vielä turhia asioita, jotka hallitsevat minun elämääni. Näistä pahimpina aikasyöppöinä kännykkä ja tietokone. Vaikuttaa siltä, tietynlainen turhuuksien vakio hallitsee elämää. Jos yhdestä asiasta pystytkin luopumaan, niin ihan huomaamatta kehität jotain yhtä turhaa tilalle. Ja lisäksi on todettava, että minkäänlaista immuniteettia minulla ei televisiota vastaan ole kehittynyt. TV imaisee minut välittömästi syövereihinsä, jos erehdyn esimerkiksi kyläilemässä käydessäni katsomaan sinne päin (ei väliä mitä ohjelmaa sieltä sattuu sillä hetkellä tulemaan).
Kaikesta huolimatta minä kehtaan kuitenkin rohkeasti sanoa sen, että olen näissä olosuhteissa pystynyt jättäytymään nykyviihteen ulkopuolelle ja elämänlaatu sekä onnellisuuteni ei ole siitä ainakaan kärsinyt.
Tässä vielä extrana LINKKI neljän vuoden takaiseen kirjoitukseen halloween-ilmiöstä.
