Sallikaa lasten tulla luokseni (opetuspuhe)

Arkipäivien evankeliumiluvut jäävät valitettavasti hyvin vähälle käytölle kirkossamme. Nämä luvut eivät kuitenkaan lopulta ole vähemmän tärkeitä, joten laitan tähän seuraavaksi opetuspuheen liittyen nimenomaan arkipäivän lukukappaleeseen, jossa kerrotaan kuinka Jeesus vastaanottaa lapset luokseen.

Lasten pääsiäinen Juuassa. Kuva: Kalervo Konttinen

 
-->

Juuri luettu evankeliumi kertoo meille siitä, kuinka Jeesus ottaa vastaan lapsia siunatakseen heitä, vaikka opetuslapset aluksi yrittivätkin estää tämän. Kuitenkin Kristus sanoo, että meidän tulisi olla lasten kaltaisia, jotta me pääsisimme Jumalan valtakuntaan.

Heti alkuun meistä varmasti saattaa tuntua siltä, että opetuslapset toimivat tuossa tilanteessa hyvin julmalla tavalla. Miksi he yrittivät estää ihmisiä tuomasta lapsiaan Kristuksen luokse?

Mutta tuossa tilanteessa opetuslapsilla ei varmasti ollut mitään lapsia vastaan, vaan kenties he vilpittömästi halusivat että heidän opettajallaan olisi mahdollisuus hetken hengähdykseen. Kyse oli siis opetuslasten kohdalla enemmänkin ylisuojelusta kuin lapsivihasta.

Mehän tiedämme evankeliumista sen, että Jeesuksen ympärillä oli lähes tauotta suuri joukko ihmisiä, jotka halusivat siunauksen ja parannuksen sairauksiinsa. Yhtä lailla vanhemmat ja erityisesti äidit halusivat siunauksen lapsilleen.

Mutta Kristus antoi aikaansa kaikille ihmisille ja tässä tapauksessa erityisesti lapsille. Lisäksi hän opetti, että lapset ovat juuri niitä joista meidän kaikkien ihmisten tulisi nimenomaan ottaa mallia.

Tämä samainen tilanne on varmasti toistunut useaan otteeseen myös meidän aikanamme. Lapset koetaan monesti häiritsevänä tekijänä, jotka sitten pyritään vaientamaan tai jättämään taka-alalle. Tutut toteamukset: ”Lasten täytyy olla hiljaa kun aikuiset puhuvat” tai ”Lapset syövät sitten eri pöydässä” ovat edelleen aika tavanomaisia. Tietysti tällaisen toiminnan taustalla on se ajatus, että lasten puheet ja käytös häiritsevät aikuisia jotka haluavat tehdä ja keskustella aikuisten asioita.

Vaikka tämän edellä mainitun voi nähdä jossain valossa oikeutettuna, niin kirkossa lapsia ei saa täydellisesti vaientaa tai työntää taka-alalle. Jos lapsi kokee että hän ei saa olla oma itsensä jumalanpalveluksissa, niin millä mielellä hän lopulta suhtautuu koko kirkkoon? Tuleeko siitä paikka minne on ikävä mennä?

On tietenkin selvää, että vaikka lapset saavat olla lapsia kirkossa, niin räikeää käyttäytymistä tai vaaratilanteita ei tarvitse olla. Palavat tuohukset ja kiikkerät lampukanjalat voivat luoda monenlaisia vaaratilanteita lapselle itselleen tai muille. Vahinkoja sattuu näiden esineiden kanssa myös aikuisille.

Mutta lapset ovat kuitenkin niitä jotka ovat erityisen tervetulleita kirkkoon ja he myös ensimmäisten joukossa osallistuvat Ehtoollisen sakramenttiin, noudattaen näin Kristuksen kehotusta jossa lasten täytyy saada tulla Hänen luokseen, sillä heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.

Mitä Kristus sitten tarkoittaa tällä?

Lasten yksinkertaisuus, luottavaisuus, vilpittömyys ja kyky anteeksiantoon ovat esimerkiksi sellaisia asioita, jotka näyttävät monesti haihtuvan meiltä ihmisiltä juuri iän myötä. Voisiko sanoa, että ihmisessä oleva Jumalan kuva alkaa tässä langenneessa maailmassa hopean tavoin tummumaan.

- Lapsen yksinkertaisuus ei tarkoita vähä-älyisyyttä, vaan sitä, että ihminen ei jatkuvasti suhtaudu kaikkeen epäilevällä järkeilyllä, joka kyseenalaistaa kaiken sellaisen mitä ei voi käsin koskettaa tai tieteellisesti todistaa.

- Lapsi on luottavainen ja käytännössä kaikissa asioissa hän epäröimättä seuraa vanhempiansa. Meillä ihmisillä tulisi olla samanlainen ennakkoluuloton suhde Jumalaan. Meillä toistuu lähes kaikissa jumalanpalveluksissa rukouksen kohta, jossa me sanomme: --antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme, Kristuksen, Jumalan haltuun.” Miten me voimme antaa Pyhän Hengen auttaa ja toimia meissä jos me emme luota Häneen.

- Lapsi on vilpitön. Tunnettu sanonta ”totuus tulee lapsen suusta” pitää osuvasti paikkansa. Lapsi ei suunsa avatessaan useinkaan mieti että mitä muut ihmiset nyt ajattelevat, vaan sanoo suoraan sanottavansa. Mitä tapahtuisi jos me aikuiset olisimme yhtä suoranaisia? Varmasti tapahtuisi paljon välirikkoja ja muuta ikävää, mutta ongelman ydin ei ole siinä että me sanomme totuuden, vaan siinä, että meidän päässä liikkuu ikäviä ja pahoja asioita. Jos me pystymme puhdistamaan mielemme ja tunteemme, niin silloin me voisimme myöskin olla lapsen kaltaisia tässä asiassa.

Ehkä eräs vaikuttavimmista lapsen piirteistä on se, että lapset eivät ole pitkävihaisia. Tämän lisäksi lapsilla on kyky pyytää ja antaa anteeksi. Heillä on siis olemassa luontainen nöyryys joka mahdollistaa tämän. Aikuisillehan on monesti kehittynyt sellainen ylpeys, että se ei kerta kaikkiaan mahdollista sitä, että joltakulta pitäisi pyytää anteeksi tai jollekin pitäisi antaa anteeksi. Lapsilla tätä ongelmaa ei ole.

Ei siis ihme, että Kristus ottaa lapsen esimerkiksi siinä, että millainen ihminen on otollinen taivasten valtakuntaan. Kyse ei ole siis lapsellisuudesta tai tietämättömyydestä, vaan hyveistä, jotka näkyvät näissä pienissä ihmisissä. Lapsissa, joiden jumalallista kirkkautta tämä langennut maailma ei ole vielä haalistanut.

Luukkaan 9. sunnuntai (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Päivän evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen vertauksen miehestä, joka keskittyi omaisuuteensa vaalimiseen niin tiivisti, että unohti lähimmäisensä ja oman kuolevaisuutensa kokonaan. Vertaus on itse asiassa hyvin puhutteleva ja se sopii meidän päiviimme aivan yhtä hyvin.

Voimme tietysti aluksi kysyä, että onko hyvä toimeentulo muka pahasta? Emmekö voi pitää tuossa tapauksessa miehen hyvää satoa ja tätä kautta omaisuuden lisääntymistä Jumalan siunauksena. Mitä tuomittavaa tässä oikein on?

Ongelman tässä tapauksessa muodostaa juuri se, että miten ihminen käyttää sellaista omaisuutta, joka ei ole hänelle välttämätöntä. Tässä vertauksessa kysymys oli siis ylimääräisestä asiasta, joka ei ollut enää elämän kannalta tarpeellista. Vertauksen miehen aitat olivat jo sen kokoiset, että niissä säilytettävä sato takasi riittävän toimeentulon. Hän halusi kuitenkin enemmän itselleen ja ryhtyi tämän vuoksi rakentamaan suurempia varastoja.

Tämä mies halusi itselleen entistä enemmän. Juuri tänä päivänä uutisissa otsikoidaan siitä, kuinka esimerkiksi yritysten taloudellinen tuottavuus on saatava edellisiä vuosia paremmaksi. Joka vuosi aittoja on suurennettava tai muuten elämä muuttuu kannattamattomaksi ja turhaksi.

Suurin synti tänä päivänä ja tuossa vertauksessa on itsekkyys. Missään vaiheessa tälle henkilölle ei tullut mieleen, että ylimääräiset asiat voisi antaa niille, jotka elivät puutteessa. Toinen huomionarvoinen asia oli se, että mies ei ajatellut omaa kuolevaisuutta ja iankaikkisuutta laisinkaan. Hän unohti sen, että ainut asia minkä me kannamme tästä ajasta iankaikkisuuteen on rakkaus. Kaikki muut asiat ovat lopulta katoavaista, jota meidän tulisi osata käyttää vastuullisesti tässä ajassa.

Kuolema on todellakin asia, jonka me hyvin helposti haluamme työntää pois mielestämme. Oman kuolevaisuuden myöntäminen ei kuitenkaan saisi olla kristitylle vieras asia. Me emme voi täydellisesti ymmärtää tätä ajallista elämää ja iankaikkisuutta, jos emme hyväksy kuolemaa. Kuoleman kieltäminen etäännyttää meidät todellisesta elämästä. Edelleenkin ihmisellä on kiusaus nähdä kuolema kaiken loppuna, vaikka se todellisuudessa on uuden iankaikkisen elämän alku.

Kristuksen vertauksessa Jumala puhutteli tuota miestä hulluksi, koska hän ei oppinut ymmärtämään elämän todellista merkitystä. Tuo sana ”hullu” tarkoitti  raamatun aikaan ihmistä, joka tietoisesti halusi toimia väärällä tavalla. Sillä ei siis tarkoiteta jotenkin vähä-älyistä henkilöä, vaan nimenomaan tietoisesti väärällä tavalla toimivaa ihmistä.

Tämä ajallisen elämän tarkoituksena ei ole keskittyä nautintoihin, vaan elämän tarkoituksena on osoittaa rakkautta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihminen voisi nauttia elämästä ja olla onnellinen.

Syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisen käsitys nautinnosta ja onnellisuudesta on vääristynyt. Hän kuvittelee, että onnellisuuden määrä kasvaa samassa suhteessa kuin hänen hallussaan oleva omaisuus. Tässä valheessa hän haaskaa kaikki voimavaransa siihen, että voisi turvata yltäkylläisen elämän. Sellaisen elämän, jossa hän tuon vertauksen rikkaan miehen tavoin hokee itselleen: ”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!” (Luuk. 12:19)

Tämän ajan maalliset ihanteet harvoin kulkevat käsi kädessä Kristuksen opetuksen kanssa. Jos me haluamme saada tässä ajallisessa elämässä kaiken, niin jääkö meille tällä periaatteella mitään iankaikkisuuteen?

Erityisesti nyt joulupaaston aikana meidän on hyvä muistaa Kristuksen opetus omaisuuden vastuullisesta käytöstä ja rakkauden osoittamista. Paastossakin saatamme keskittyä niin paljon itse paaston suorittamiseen, että unohdamme erään oleellisen asian. Paastoon nimittäin kuuluu hyväntekeväisyys.

Hyväntekeväisyyttä on se, että me osaamme vastuullisesti käyttää kaikkea sitä, mitä meille on uskottu. Kyse ei aina ole rahasta, vaan monesti myös sellaisista tiedoista ja taidoista, joilla Jumala on meitä siunannut. Näitä Jumalan antamia lahjoja meidän tulisi käyttää muiden hyväksi. Todellisen nautinnon ja onnellisuuden ihminen saavuttaa silloin, kun hän pystyy auttamaan toista ihmistä ilman että hän odottaa siitä vastapalvelusta.

Aloittakaamme mekin hyvillä mielin tämä joulupaasto. Sen tarkoituksena on muiden paastokausien tavoin opettaa meitä itsekkään elämänmenon sijaan osoittamaan rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Tällöin me toteutamme Jumalan tahdon. Amen.

Älykkyys ja usko

Mistä moinen otsikko?

Olen tässä jo pariinkin otteeseen törmännyt uutisointiin, jossa kerrotaan tutkimuksesta minkä päätelmänä uskonnolliset ihmiset ovat vähemmän älykkäitä. Tässä LINKKI englanninkieliseen uutiseen (The Independent 12.8.2013).

Äkkiseltään voisi siis vetää johtopäätöksen, että uskovaiset ovat sellaisia vähemmän koulutettuja ihmisiä, jotka eivät kykene kunnolla loogiseen ajatteluun. Sellaiseen ajatteluun jossa tieteellisesti tutkituilla ja toteen näytettävillä asioilla on elämän kannalta se suurin merkitys. Uskon ja uskonnollisuuden taas monesti nähdään sotivan juuri näitä asioita vastaan. Ateisti on taas vapautunut tällaisista vanhakantaisista uskonnollisista ajatusmalleista ja hän kykenee järkevään tieteelliseen ajatteluun. (Tämähän on jo tuttua juttua Neuvostoliiton varhaisvuosista ja uskonnonvastaisesta taistelusta).

Mitäs tähän sitten voisi sanoa?

En ole mitänkään järkyttynyt tai yllättynyt tällaisesta tutkimuksesta. Itse asiassa se vaikuttaa aika luonnolliselta. Itse sovin varmasti näillä mittapuilla aika hyvin tähän vähäjärkisten kategoriaan, jos älykkyysosamäärää mitataan nimenomaan matemaattisin testein. Yleisestä matematiikasta kirjoitin näet ihan rehellisen approbaturin, joten sekin kielii varmasti jotakin järjenjuoksustani.

Mutta uskonasioita tai edes ihmisen tunteita sekä sosiaalisia taitoja ei voi mitata matemaattisin kaavoin. Lisäksi korkeasti koulutetut ihmiset nauttivat pääsääntöisesti paremmasta elintasosta. Siitä on taas huomattavasti matalampi kynnys kiintyä enemmän maallisiin asioihin ja unohtaa sen myötä hengelliset asiat.
Kristuskaan ei valinnut opetuslapsikseen kirjanoppineita, vaan aivan tavallisia oppimattomia kalastajia, joista tuli lopulta mitä parhaimpia opettajia ja saarnaajia. Tämä ei tarkoita sitä, että korkeasti koulutetut eivät voisi olla hyviä kristinuskon opettajia. Kirkon tunnetuimmat opettajat (Basileios Suuri, Johannes Krysostomos ja Gregorios Teologi) olivat kaikki oppineita. Samaan hengenvetoon voisi myös sanoa, että merkittävimmät harhaoppien perustajatkin olivat korkeasti oppineita.

Kristuksen opetuksesta käy kuitenkin ilmi se, että uskossa yksinkertaisuus on hyvä asia.
"Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." (Luuk. 10:21)

Tällä Kristus ei tarkoita sitä, että meidän tulisi ihannoida vähä-älyisyyttä, vaan sitä että emme ylpisty ja tukehdu liialliseen järkeilyyn. Kun me puhumme Jumalan tuntemisesta, niin se ei tapahdu kirjaviisauden ja älykkyysosamäärän kautta, vaan kokemuksen ja sydämen kautta. Ongelma onkin siinä, että me yritämme saada uskosta hyötyä järkeilemällä, ilman kokemusta. Miten ihminen voi saada tuota hyötyä, jos hän ei ensin mene kirkkoon ja huomaa, että miten se vaikuttaa häneen?

Kyllähän me esimerkiksi tyydymme käyttämään mikroaaltouunia jo sillä perusteella, että me saamme sillä ruuan tai juoman lämpimäksi. Me emme ryhdy lukemaan satoja sivuja siitä, että miten mikroaallot vaikuttavat. Me emme myöskään ryhdy purkamaan tuota laitetta pieniksi osiksi, jotta varmasti tiedämme kaiken mitä siinä on. Me todellakin olemme tyytyväisiä siitä, että miten se vaikuttaa. Miksi emme siis uskossakin voisi ensimmäisenä kokeilla sitä, että miten se käytännössä vaikuttaa, eli mitä tapahtuu kun me vapaasta tahdostamme, avoimin mielin ja sydämin menemme kirkkoon.

Tämä tutkimus ei siis lopulta ole mitenkään yllättävä, mutta irrallisena otsikkona se tietysti näyttää hyvältä kortilta siinä maallistuneen median värisuorassa, jolla kristinuskoa koetetaan lytätä.