Krysostomosta lainaten...

Palautan seuraavan linkin kautta teidät vuoden takaiseen blogitekstiin, jossa on vaatimaton käännökseni pyhän Johannes Krysostomoksen jouluhomiliasta LINKKI

Kiitän kaikkia siitä, että olette jaksaneet seurata minun ajatuksiani kuluneen vuoden ajan.

Toivon teille kaikille siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa.

Luovuutta ja kohtaamisia

Pienen hiljaisen hetken jälkeen päässäni liikkuu taas sen verran asioita, että pystyn laittamaan niitä tänne teidän kaikkien iloksi. Itse asiassa nyt olisi hyvä tilaisuus kertoa siitä, että luovuus ja into kirjoittaa näyttäisi välillä olevan hieman hukassa. Syitä tähän voi olla esimerkiksi kiire ja väsymys. Mikäli tästä huolimatta haluaa väkisin tuottaa jotain tekstiä, niin seurauksena voi olla mitäänsanomatonta raapustusta tai vanhojen asioiden toistoa.

Kyse ei ole pelkästään tästä blogista, sillä esimerkiksi opetustyössä vanhojen asioiden toisto alkaa puuduttamaan sekä kuuliakuntaa että itse puhujaa. Kiireisen viikon jälkeen papilla voi olla suuri kiusaus kaivaa esille muutaman vuoden takainen opetuspuhe, jonka voi mukavasti uudelleenkäyttää. Se ei ole varmasti mikään suuri synti, mutta jos tästä tulee enemmmän sääntö kuin poikkeus, niin silloin kaikki ei ole kohdallaan.

Luovuus ja uusien asioiden löytäminen innostaa ja näitä uusia asioita haluaa innolla jakaa myös  muille. Kyllä niitäkin kommentteja olen kuullut, että joillakin papeilla näyttää olevan aikaa kirjoitella blogeja, kun pitäisi keskittyä itse työhön. Omaa raapusteluani en kuitenkaan koe sellaisena asiana, joka veisi aikaa varsinaiselta työltäni, sillä blogikirjoitukset ovat pikemminkin "ylitsevuotavan maljan" sivutuotetta, joka on (onneksi) saanut kirjallisen muodon. Omalta kohdalta pitää ainakin sanoa, että silloin kun blogikirjoitusta syntyy, niin töissäkin menee lujaa ja se on kuulkaas hyvä merkki.

Nämä tuotokset taas perustuvat havaintoihin taas sitten liikkeelle paneva voima on suoranainen turhautuminen, jolloin blogi toimii ukkosenjohdattimena. Vanhoja blogikirjoituksia selaillessa huomaa kirjoittaneensa joitakin asioita aika jyrkästikin ja kiihtyneessä mielentilassa. En ole ryhtynyt näitä juttua pyyhkimään, koska se olisi vähän sama kuin repisi omasta päiväkirjasta sivuja irti. Ehkä vuosia myöhemmin saman asian voi ilmaista hieman viisaammin, joten kyllähän vanhojakin asioita voi toistaa.

Mutta ei minun oikeastaan tästä edes pitänyt kirjoittaa, vaan aiheena piti olla kohtaamiset.
Olen joskus maininnutkin siitä, että papin työssä sitä parasta antia ovat jumalanpalvelukset ja nämä kohtaamiset. Me pystymme oppimaan todella paljon muilta ihmisiltä. Pidän itseäni etuoikeutettuna siinä mielessä, että pääsen tilaisuuksiin jossa näen uusia ihmisiä ja kuulen tarinoita, joita en muuten olisi mitenkään voinut kuulla.

Erityisen koskettavia ovat esimerkiksi muistotilaisuudet, joissa poisnukkuneen ihmisen elämäntyö avautuu aivan uudella tavalla aivan tavanomaisen pöytäkeskustelun tai läheisen pitämän muistopuheen myötä. Näin joulun alla minulla on ollut mahdollisuus osallistua myös veteraanien joulujuhliin, joiden kautta oppii edes vähäisessä määrin käsittämään sitä, että kuinka arvokas asia itsenäisyys on ja miten kovan hinnan vanhemmat sukupolvet ovat siitä maksaneet. Näitä asioita ei oppikirjojen kautta voi kertakaikkiaan käsittää.

Tässä kaikessa piilee oikeastaan nykyisen elämänmenomme sudenkuoppa. Persoonalliset kohtaamiset ovat alkaneet vähentymään ja pidämme yhteyttä muihin ihmiseen yhä enemmän tietotekniikan avulla. Ennen muinoin vanhempi sukupolvi opetti nuorempia ja elämänkokemus ja viisaus siirtyivät isovanhemmilta ja vanhemmilta lapsille juuri kohtaamisten kautta. Nykyinen kiireinen elämänmeno ja sen tuoma väsymys eivät pelkästään tapa luovuutta, vaan ne estävät meitä kohtaamasta muita ihmisiä. Tätä tapahtuu jo kodeissakin. Vanhemmat ovat kotona lastensa kanssa, mutta todellisuudessa he eivät ole läsnä.

Tuleva joulujuhla on nykyisin hyvin kaupallista. Mutta on siinä edelleen hyviäkin puolia. Yksi tärkeä asia on se, että ihmiset antavat jouluna enemmän aikaa näille kohtaamisille. Monesti nämä kohtaamiset ovat tiiviisti suvun sisäisiä, mutta tästä huolimatta se on hyvä asia. Joulu on pyhä, jolloin monet hoitokodeissa olevat vanhuksetkin saavat viettää aikaansa läheistensä kanssa kotona. Kaikki nämä todelliset kohtaamiset voittavat tavalliset aineelliset joululahjat.

Nykyinen elämänmeno on tuonut mukanaan kiireen ja väsymyksen. Tämä on siinä mielessä outoa, sillä kello tikittää aivan yhtä nopeasti kuin vaikkapa 50 vuotta siiten. Kiire on osoittain näennäistä mutta toki myös todellista. Mikäli me emme opi hiljentämään vauhtia ja kohtaamaan muita ihmisiä niin me ja lapsemme joutuvat maksamaan siitä aivan liian kovan hinnan. Tässä on meille jokaiselle pohdittavaa.

"Hei tonttu-ukot hyppikää"

Mistä mieleeni juolahti otsikossa oleva joululaulun pätkä?

Muistan joskus selailleeni seurakunnan holvissa vanhoja paimenkirjeitä ja mieleeni jäi elävästi juuri tämä kohta. Viittaus kyseiseen joululauluun löytyi 7.11.1995 päivätystä kirjeestä, jonka silloinen Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Johannes osoitti hiippakuntansa kirkkoherroille. Ajattelin lainata teille edesmenneen esipaimenen kirjettä:

"Kristus on keskellämme!
Olemme kohta siirtymässä joulupaastoon ja huomiotani on kiinnitetty siihen, että meillä kasvavassa määrin järjestetään seurakunnissakin luterilaisten seurakuntien tavan mukaisia ns. pikkujouluja. Ympäristön ja suomalaisen tavan vaikutus on niin suuri, että olisi vaikeata ja ehkä ongelmallistakin pyrkiä tällainen käytäntö kokonaan torjumaan. Kehotan kuitenkin teitä kaikkia mahdollisuuksien mukaan huolehtimaan siitä, että kun kyseisiä ohjelmia järjestetään, tulisi niitten yhteydessä kuitenkin sopivalla tavalla puhua myös joulupaastosta ja antaa juhlalle paremmin pyhään syntymäjuhlaan valmistautumisen sävy kuin "hei tonttu-ukot hyppikää"-ohjelma.

Siunausta joulupaastolle ja koko elämällenne toivottaen

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Johannes"


Ja tottahan tämä on. Me järjestämme varmasti lähes kaikissa seurakunnissa joulun alla pieniä joulujuhlia sunnuntain kirkkokahvien yhteydessä. Tämä on selvää jo siitä syystä etteivät ihmiset itse joulunpyhinä tai niitä edeltävinä päivinä ehdi osallistua seurakunnallisiin juhlallisuuksiin omien kotiaskareiden ja juhlien vuoksi.

Tulevan Kristuksen syntymäjuhlan viettämistä saa ja tuleekin julistaa, sillä tämä tapahtuu jo jumalanpalveluksissa reilusti ennen joulua, kun aamupalveluksissa kuulemme joulukanonin sanat "Kristus syntyy Kiittäkää…" Ilon saa siis jossain mielessä ottaa irti jo etukäteen, vaikka eletäänkin joulupaaston aikaa.

Tässä kaikessa onkin kyse enemmän joulun valmistusajan sisällöstä ja tietenkin siitä tosiasiasta, että pikkujoulut eivät ole hyvä syy katkaista joulupaastoa. Nurmeksen seurakunnasta voin sen verran kertoa, että tänä vuonna joka paikkakunnalla on joulukuussa hieman juhlallisemmat kirkkokahvit ja monesti myös myyjäiset. Tästä huolimatta ohjelma on pyritty säilyttämään mahdollisimman ortodoksisena. Oivan mahdollisuuden tähän hyvään ohjelmaan tarjoavat esimerkiksi "koljadat", nuo ortodoksiseen perinteeseen hyvin istuvat joululaulut, jotka Maria Takala - Roszczenko on tuonut meille Suomeen. (Monia vuosia Marialle väitöskirjan ja seminaarin opettajan sijaisuuden johdosta LINKKI).

Meillä on varmasti monessa paikassa vielä käyttämättömänä voimavarana Teofania (Herran kasteen juhla, Loppiainen), josta voisi tehdä seurakunnissa sen kunnollisen joulujuhlan. Teofania kuuluu joulun juhlakauteen ja kuitenkaan siitä ei ole muodostunut sellaista perheen sisäistä (yksityistä) juhlaa etteivätkö ihmiset voisi tulla seurakuntaan sitä kaikessa rauhassa juhlimaan. Kaiken lisäksi joulupaasto on jäänyt jo taakse ja seurakunnassakin saa tarjoilla muutakin kuin paastoruokaa. (Saa nyt nähdä, että kuinka pitkään Loppianen säilyy vapaa-päivänä. Siitä voin vuodattaa ihan oman vuodatuksen joskus myöhemmin).


Kristuksen syntymäjuhlaan valmistautuminen on alkanut kaikin puolin sisällöllisesti hämärtymään. Itse juhlan päähenkilö on jo jäänyt unholaan ihan tavallisesta katukuvastakin ja mainosten ja koristeiden teemana näyttää olevan juuri tuo "Hei tonttu-ukot hyppikää". Tontuista on aika vaikea vetää yhtymäkohtaa meidän Vapahtajaamme.

Mutta tämä edellä oleva toteamukseni ei ole tuulesta temmattu. Koettakaapas etsiä kaupasta esimerkiksi joulukalenteria, jonka aiheena olisi Jeesus, enkelit, paimenet tai tietäjät. Voi olla aika työn ja tuskan takana. Samoilla linjoilla ollaan kohta joulukorttienkin kanssa. Kuinka paljon niissä on enää kristillistä sisältöä.

Tonttujen ja porojen ja kauniiden joulukuusten keskellä me emme saisi unohtaa itse päivänsankaria, eli Kristusta. Monissa maissa tätä seikkaa ei ole unohdettu. Esimerkiksi Saksassa monilla joulumarkkinoilla Kristus tulee tavalla tai toisella esille. Ja ottakaa huomioon, että juuri Saksassa on paljon maahanmuuttajia, jotka eivät koe näitä kristillisiä piirteitä mitenkään loukkaavina.

Kuva saksalaisesta puusepän joulumarkkinahyllystä.

Tässä kojussa ei myydä Jeesus-aiheisia koristeita, mutta risti löytyy silti seinältä.

Minä edelleen hämmästelen sitä, että mikä on saanut meidät suomalaiset häpeämään kristillisiä juuriamme niin, että ne täytyy  peittää joka paikasta ja neutralisoida joulun sanoma sellaiseksi, että jäljellä ei ole kohta muuta kuin ne hyppivät tonttu-ukot.

Tässä me voimmekin ryhdistäytyä ja taistella valtavirtaa vastaan. Lähetetään edelleen niin kristillisiä joulukortteja ja muistetaan toivottaa läheisellemme hyvää ja siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa. Ja pidetään sellaisia jouluunvalmistautumisjuhlia, joissa noudatamme noita hyviä kristillisiä periaatteita. Muutenhan muut kristityt alkavat pitää meitän täysin tonttuina.