KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Nuo armahaiset vapaaehtoiset...


Mitä olisi seurakunnallinen toiminta ilman vapaaehtoisia?
- Ei varmasti paljon mitään.

Kaikesta huolimatta näiden vapaaehtoisten merkitys tahtoo meiltä työsuhteessa olevilta unohtua liian helposti. Itse poden kyllä huonoa omaatuntoa siitä, että en vieläkään ole oppinut sanomaan kiitoksen sanoja tarpeeksi selvästi. Koetan tässä nyt edes omassa blogissani sanoa ääneen sen kiitoksen, minkä niin helposti muutoin unohdan.

Mistä päähäni pälkähtivät nämä vapaaehtoiset?
Kaikki alkoi oikeastaan eilen, kun menin seurakuntamme keittiön kautta hautajaisiin. Siellä keittiössä oli täysi tohina päällä, kun joukko seurakuntamme aktiivisia naisia oli valmistelemassa seuraavan päivän lähetysateriaa. Täyden työviikon jälkeen he olivat siis heti launtaiaamusta alkaen kattamassa ja  laittamassa ruokaa seurakunnan tapahtumaa varten. Valmistelutyötä oli tehty jo tätä ennen.

Kun sitten menin kirkkoon hautajaisiin, niin siellä oli kanttorin lisäksi neljä kuorolaista tullut paikalle laulamaan hautajaisia. Siis täysin vapaaehtoisesti ilman erillistä korvausta nämä kuorolaiset halusivat tulla lauantaina aamupäivällä kirkkoon laulamaan ja tekemään omalta osaltaan hautajaisista arvokkaan ja kauniin jumalanpalveluksen.

Tässä siis mainitsin ainoastaan Nurmeksen ja eilisen päivän. Yhtä lailla muuallakin seurakunnassani (Juuassa, Valtimolla ja Rautavaaralla) tehdään jatkuvasti arvokasta vapaaehtoistyötä. Tuota työtä tehdään rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan, sekä tietysti auttamisen ja palvelemisen ilosta. 

Meillä on Suomessa 24 seurakuntaa ja kaikissa näissä aherretaan jatkuvasti. Kiitos kuuluu siis hyvin suurelle joukolle. Pidän monia asioita itsestäänselvyyksinä, oli kyse sitten kirkkokahvin järjestämisestä, tiistaiseurojen toiminnasta, nuorisotyöstä, kirkon kaunistamisesta, kuorolaulusta, käsityöistä ja ikonimaalauksesta, luottamustehtävistä, jne.

Mutta koskaan ei saisi pitää liian itsestäänselvänä sitä, että ihmiset antavat arvokasta vapaa-aikaansa näin paljon seurakunnan hyväksi. Tästä kaikesta pitäisi olla erittäin kiitollinen. Tämän blogikirjoituksen myötä haluan kiittää kaikkia vapaaehtoisia ja kannustaa kaikkia jatkamaan tuolla samalla palavalla innolla. Vaikka me papit inhimillisessä heikkoudessa monesti unohdamme sanoa tuon kiitoksen suureen ääneen, niin Jumala onneksi näkee jokaisen ihmisen hyvät teot ja siksi ne eivät koskaan jää vaille lopullista kiitosta.



lauantai 19. lokakuuta 2013

Arkipäivien rikkaus



Olen etuoikeutetussa asemassa. Asun aivan kirkon vieressä ja vaimoni on kanttori. Minulla on mahdollisuus joka päivä aloittaa työpäiväni aamupalveluksella tai liturgialla ja taas illalla mennä ehtoopalvelukseen (päivä ei välttämättä vielä pääty ihan siihen).

Tässä alkaa vasta hiljalleen tajuamaan, että minulla on mahdollisuus osallistua jostakin sellaisesta mikä antaa minulle paljon voimia näinä kiireisinä aikoina. Tuolla kiireellä en välttämättä tarkoita työkiireitä, vaan sitä kiirettä mikä kuuluu näemmä lähes kaikkien ihmisten nykyiseen elämänrytmiin.

Näihin arkipäivien jumalanpalveluksiin osallistuu tietysti muitakin seurakuntalaisia. Harvassa ovat lopulta ne päivät, jolloin olen kahdestaan puolisoni kanssa kirkossa. En koe oloani ja työtäni siitäkään huolimatta turhaksi, vaikka muita ihmisiä ei olisi aamulla paikalla. Olen itsekin ihminen ja seurakuntalainen, joka tarvitsee näitä palveluksia. Lisäksi meillä harvoilla on tärkeä rehtävä rukoilla niiden puolesta, jotka syystä tai toisesta eivät pääse kirkkoon.
Sanon vielä tässä kohden sen, että me emme luonnollisesti saa mitään erillistä korvausta näistä arkipäivien palveluksista, vaan niiden toimittaminen perustuu vapaaehtoisuuteen.
Miksi me sitten menemme sitten kirkkoon arkiaamuina ja iltoina?

- Minun on pakko kääntää tämä kysymys toisinpäin. Olisiko minulla mitään järkevää tai oikeutettua syytä olla menemättä kirkkoon, kun se sattuu olemaan vieläpä kivenheiton päässä kodistani? Pitäisikö minun ennemmin istua sohvalla ja katsoa televisiota, kuin olla kirkossa?

Televisio-ohjelmien sisällöstä ja jumalanpalveluksesta ei voi edes puhua samana päivänä. Olen löytänyt arkipäivien palveluksista todella paljon syvällistä opetusta. Näen aivan uusin silmin arjen ja juhlan eron koko kirkkovuodessa. Tekstit puhuttelevat myös aivan toisella tavalla mihin me olemme monesti tottuneet. Päivän ja pyhän ihmisen muisto avautuu silloin aivan uudella tavalla.
On oikeastaan sääli, että meillä radioidaan ainoastaan liturgioita, jotka ovat sisällöltään lähes muuttumattomia. Lisäksi liturgian keskipiste on ehtoollinen, johon kukaan ei voi myöskään radion välityksellä osallistua. Olisi varmasti parempi edes joskus tehdä nauhoitus aamupalveluksesta, jolloin vaihtuvat tekstit pääsisivät oikeuksiinsa.

Viime keskiviikkona sain aamupalveluksessa mahdollisuuden myös lukea tekstejä kanttorin apuna. Kuinka puhuttelevia ovatkaan nämä tekstit, jotka muistuttavat Kristuksen rististä ja kärsimyksistä:

"Sinä ihmisiä rakastava, joka olet kaiken korkeimmankin kunnian tuolla puolen, suostuit kunniattomaksi, että antaisit kunnian minulle, joka olin kunniani menettänyt, ja pelastaisit minut ristin kautta."

"Puulle ylennettynä Sinä tosin olit kuollut, mutta minun kuolettajani Sinä teit kuolleeksi ja täytit kaikkinaisella häpeällä. Minun Luojani, veisuin minun ylistän Sinun voimaasi."

"Omasta tahdostasi Sinä Kuolematon, ainoa joka vaatetat taivaat pilviin, tulit alastomana ristiinnaulituksi ja puet iankaikkiseen häpeään sen, joka kerran riisui esi-isät alastomiksi".

(Otteita oktoehoksen 4. sävelmän kanonista keskiviikko aamuna. Teksit koko laajudessaan löytyvät Ortodoksi.netin sivuilta LINKKI.)

tiistai 8. lokakuuta 2013

Oikeudenmukaisuutta kateudella

"Naapurit, entiset seurustelukumppanit ja tutut soittavat ja lähettävät kirjeitä Kelalle havaitsemistaan tai epäilemistään etuuksien väärinkäytöistä yhä useammin."

Tämä edellä oleva lainaus on YLE:n uutisista (LINKKI), jossa kerrotaan, kuinka Kelalle tulleista ilmiannoista suurin osa johtaa oikeudenmukaiseen tuomioon, mutta osassa kyse on pelkästä kiusanteosta.
Pitää heti aluksi todeta, että on oikein hyvä asia, että epärehellinen toiminta voidaan kitkeä pois tällaisella kansalaistoiminnalla. Myös monet rattijuopot on saatu kiinni nimenomaan ilmiantojen perusteella ja siinä on varmasti säästynyt lukuisia ihmishenkiä.

Mutta vaikka uutinen on hyvä, niin kaikesta huolimatta en osaa olla aivan sujut tämän kaiken kanssa. Tämä johtuu kenties siitä, että ainakin nämä kiusantekotapaukset, mutta varmasti myös monet oikeuden tuomioon johtaneet ilmiannot ovat puhtaasta kateudesta tehtyjä. Tätä en tietenkään pysty todistamaan, mutta minä yksinkertaisesti oletan kateuden olevan yksi motiiveista (tietysti voi toivoa, että olettamukseni on väärä).
Joku saattaisi nyt yksinkertaisesti todeta, että paha saa palkkansa ja ilmiantojen motiiveilla ei ole tässä tapauksessa mitään väliä.

Ja mistä me lopulta tiedämme, että tapahtuuko ilmianto oikeudentunnosta vai kateudesta? Tässä on todellakin se mielenkiintoinen piirre, että kuka tahansa voi sanoa täyttäneensä ainoastaan kansalaisvelvoitteensa, vaikka hän todellisuudessa olisi ollutkin kateuden katkeroittama ja odottanut vain sopivaa tilaisuutta kostaa.

Sanon tähän väliin lohdutukseksi seuraavasti: että te jotka teette oikeutettuja ilmiantoja vailla kateutta, niin olkaa huoleti. Tämä seuraava ei koske teitä. Mutta haluan seuraavaksi muistuttaa siitä, että paha käyttää monesti samoja työvälineitä, mitä me voimme käyttää oikedenmukaisuuden edistämisessä.


Kateus on piirre, joka ei ole ihailtava. Kristillisessä mielessä se on selvä synti, joka saattaa ajaa ihmisen entistä pahempaan tilaan. Naapurikateuden voimalla on juutalaisia saatettu tuhoamisleireille ja venäläisiä Siperian keskitysleireille. Ilmiantaja on kuitenkin voinut olla huoleti, sillä hän on täyttänyt vain kansalaisvelvollisuutensa.

Ihminen on altis synnille ja hän helposti ryhtyy tekemään pahoja asioita. Olen aiemmin maininnutkin siitä, että pahuus aktivoituu ihmisessä, kun tietyt ehdot täyttyvät. Paholainen on valheen isä, jolloin pahuus perustuu valheeseen, joka menettää merkityksensä jos se paljastuu.

Taloudellista hyötyä etsivät väärinkäyttäjät luulevat pystyvänsä toimimaan salassa. Kuinka moni tekisikään vääryyttä, jos tietäisi jäävänsä kiinni? Samalla tavoin kateuden innoittamat ilmiantajat  verhoutuvat tuon anonymiteetin taakse, jossa heidän toimintaansa ei pystytä todistamaan. Internetin keskustelufoorumeissakin pääsee ihmisen pahuus myös erityisiin mittoihin, kun kiinnijäämisen mahdollisuus tuntuu olemattomalta.

Toinen pahuuden mahdollistaja on oikeutus. Kuten jo tuossa edellä sanoin, niin keskitysleireillekin ihmisiä saattaneilla ilmiantajilla oli näennäinen oikeutus toimia näin. Samalla tavoin keskitysleireillä työskentelevillä ja teloittajillakin oli oikeutus ja suoranainen velvollisuus toimia annettujen ohjeiden mukaan.

Tässä tullaan erityisen kysymyksen äärelle, josta tunnettu psykologi Philip Zimbardo on kirjoittanut kirjassaan "The Lucifer Effect - Understanding How Good People Turn Evil".
Jonkin järjestelmän, eli esimerkiksi yhteiskunnan ja auktoriteettien antama oikeutus mahdollistaa erityisen pahuuden ilmenemisen. Esimerkiksi saksalaisilla ei geneettiisesti ole mitään sellaista ominaisuutta, joka olisi tehnyt heistä luontaisia sadisteja, jotka halusivat II maailmansodan aikana tappaa miljoonia juutalaisia. Sama koskee venäläisiä Stalinin vainojen aikana. Ihmisille annettiin oikeutus ja lisäksi lupaus siitä, että vastuun seurauksista kantaisivat ylemmät tahot.


Gestapon päämajan rippeitä Berliinissä.








Yhteiskunta ja auktoriteetit ohjaavat ihmistä. Zimbardo viittaa useaan otteeseen sanontaan "yhdestä mädästä omenasta" (väärintekijästä), joka poistaminen ratkaisisi jonkun yhteisön ongelman, vaikka todellisuudessa vika onkin itse astiassa eikä yksittäisessä omenassa. Lupaan palata Zimbardon päätelmiin vielä myöhemmin, sillä ne kertovat karua kieltä meidän taipumuksista ja toisaalta järjestelmistä, jotka mahdollistavat tuon pahuuden.

Mutta palataanpa alkuun. Meillä Suomessa yhteiskunta osaa käyttää hyväksi tätä taipumustamme (kateutta), jotta sillä voidaan saattaa rötöstelijöitä oikeiden eteen. Tämä on mielestämme aivan hyvä ja toimiva systeemi ja siinä ei ole mitään väärää. Mutta pelottavaa onkin se, että juuri tällä tavoin ajateltiin myös holokaustin aikana. Suurin osa ihmisistä uskoi tekevänsä oikein.

Haluan vielä muistuttaa, että ilmiannot Kelalle eivät ole mielästäni väärin, koska siitä on todellista hyötyä. Ja muutenkaan näitä kahta asiaa ei tarvitse suhteuttaa aivan samalle viivalle.
Kaikesta huolimatta haluan kuitenkin muistuttaa siitä, että me käytämme nyt hyväksi tuota kateutta, vaarallista ihmiseen pesiytyvää pahuuden työkalua, jonka voimasta miljoonia ihmisiä on surmattu. Ehkä juuri siksi minulle jäi tästä uutisesta kaikesta huolimatta hieman levoton olo.