KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Helluntain opetuspuhe



Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat. – Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan.”

Kristus viittaa veteen ja Henkeen. Miten nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa?
Jos me ajattelemme, että mitä vesi meille merkitsee, niin sehän on meille kaikille välttämättömyys. Ei vain ihmisille, vaan myös eläimille ja kasveille. Eli biologisesti ajateltuna vesi on koko elämän edellytys täällä maan päällä.

Mutta me kristittyinä tiedämme sen, että ihmisellä on myös sielu, jonka eläväksi tekijä ei ole vesi, vaan Pyhä Henki. Ihminen on ruumiillisesti riippuvainen vedestä, mutta sielultaan hän on riippuvainen Jumalasta.

Vesi ja Pyhän Hengen armo liittyvät läheisesti toisiinsa myös kirkon elämässä. Kasteessa ihminen uudistuu. Ja siinä hän todellakin syntyy uudelleen vedestä ja Hengestä. Tätä liturgiaa on edeltänyt vedenpyhitys, jonka rukouksissa olemme pyytäneet, että Pyhän Hengen armo ja siunaus välittyisi myös veden nauttimisen ja vihmomisen kautta meidän päällemme. Näkyvästä ja elämää ylläpitävästä elementistä tulee myös armon ja siunauksen välikappale.

Meissä ihmisissä asuu kaipaus kohti Jumalaa. Luotu haluaa tuntea olevansa yhtä oman Luojansa kanssa. Kristus kuvaa autuaiksi niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Tuo vanhurskaus on juuri sitä, että ihminen haluaa olla yhteydessä Jumalaan ja noudattaa Hänen tahtoaan. Autuaita eivät siis ole ne, jotka kuvittelevat olevansa kaikessa jo hyviä, vaan autuaita ovat nimenomaan ne, jotka janoavat tuota yhteyttä Jumalaan.

Me tiedämme mitä on olla janoissaan. Me tiedämme, että tuo janon tunne ei häviä ennen kuin olemme saaneet juotavaa. Samalla tavoin on ihmisen sielunkin kanssa. Ihminen voi olla sielultaan janoissaan ja tämän janon sammuttaa Kristus: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon.”

Mutta kuinka moni lopulta löytää Kristuksen? Evankeliumista kävi ilmi, että läheskään kaikki eivät uskoneet Kristukseen, vaan hänet haluttiin jopa ottaa kiinni. Tänä päivänä tilanne on samankaltainen, sillä hyvin paljon löytyy niitä, jotka eivät halua sammuttaa hengellistä janoaan kääntymällä Kristuksen puoleen. Tänä päivänä löytyy myös niitä, jotka haluavat pidättää Kristuksen. Raivata hänet pois silmistä: pois kouluista, pois julkisista tiloista, pois juhlaperinteestämme. Siis sellaisistakin juhlista joiden perusta on kristinuskossa!

Kristus ja Jumalaan turvautuminen nähdään uhkana, joka näyttää rajoittavan joidenkin elämää. Kielteisiä asioita uskonnosta kaivetaan uutisotsikoihin ja näiden yllyttämänä ihmiset päättävät erota kirkosta. Aina löytyy jokin näennäinen syy. Joskus vedotaan ajankohtaisohjelmissa käytettyihin puheenvuoroihin tai sitten joihinkin yksittäisiin väärinkäytöksiin.
Mutta miksei kukaan vaivaudu raottamaan ensin oman seurakuntansa ovea kysyäkseen, että miten asiat oikeasti ovat siinä yhteisössä mihin minä kuulun? Miksei tätä tehdä ennen kuin vihan vimmassa käännetään selkä Kristuksen kirkolle? Sille Kirkolle, jonka syntymäpäivää tänään vietämme.

Kristuksen meille asettama kutsu on harvinaisen selkeä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon MINUN luokseni ja juokoon!

Me löydämme tästä maailmasta vaikka millaisia asioita ja meille tyrkytetään kaikenlaisia tuotteita joiden tarkoituksena on parantaa meidän elämisemme laatua. Ihminen yrittää sammuttaa janonsa monin eri keinoin, mutta yhä uudestaan ja uudestaan hän huomaa, että kaikki ei olekaan täydellistä. Kaiken tuon maallisen ihanuuden keskellä ihmisen sielu on edelleen janoissaan.

Ihmisen ruumis on Pyhän Hengen temppeli ja vaikka miten yrittäisimme tyydyttää maallisilla asioilla itseämme, niin sielu on edelleen janoissaan. Sen vuoksi meidän tulee mennä Kristuksen luokse. Ja Kristuksen luokse kulkeminen ja Kristuksen kohtaaminen tapahtuu Kirkossa. Se on paikka, missä me kohtaamme Kristuksen ja osallistumme Hänestä.

Juuri Kirkko on se paikka, jossa korostuu meidän kristittyjen yhteisöllisyys. Rakkauden osoittaminen edellyttää sitä, että kohtaamme toisia ihmisiä. Kristus on sanonut, että ”--missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20)

Kirkko koostuu ihmisistä, joilla kaikilla on pyrkimys kohti Jumalaa. Se on yhteisö, joka haluaa tulla Kristuksen luokse. Tuon yhteisöllisyyden vastakohta on itsekkyys ja itserakkaus, jossa kaikki omien etujen saavuttaminen käy kaiken muun yläpuolelle. Tuossa itsekkyydessä ihminen kuvittelee olevansa itse Jumala ja täydellinen. Juuri tuolloin ihmisestä kuitenkin tulee epätäydellinen, koska hän menettää elämän merkityksen ja elämän päämäärän. Ihminen ei ole todellinen ihminen ilman Luojaansa. Tällöin ihminen on hengellisesti kuollut, vaikka hän täällä maan päällä hengittäisi ja liikkuisikin.

Kun me käännymme Kristuksen puoleen, niin silloin Pyhä Henki tekee meistä todella eläviä. Aamupalveluksen veisun sanojen mukaisesti: ”Pyhä Henki tekee eläväksi jokaisen sielun ja puhtaudella hänet korottaa ja Kolminaisuus hänet kirkastaa pyhällä salaisuudella.” Amen.