"--tehkää te heille" (opetuspuhe)

Päivän evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen opetuksen siitä, että miten meidän tulisi suhtautua toisiin ihmisiin. Opetus kiteytyy Kristuksen sanoihin: ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.” (Luuk. 6:31)

Tämän nimenomainen opetus ei ollut juutalaisille vieras, sillä tunnettu rabbi Hillel oli antanut jo yli sata vuotta ennen Kristusta tuon kultaisen ohjeen, jossa mitä emme halua ihmisten tekevän meille, niin sitä me emme saisi tehdä heille. Antiikin ajan filosofitkin olivat julistaneet samankaltaista ohjeita.

Kristus kuitenkin erottuu joukosta uudenlaisella julistuksella. Hän antaa ohjeen myönteisessä hengessä. Kristusta edeltäneet käskyt ja säännöt ovat perustuneet melkein poikkeuksetta kieltoihin, jossa ihmiset eivät saa tehdä sitä taikka tätä. Kiellot toimivat hyvänä opetuksen välineenä, mutta pelkät kiellot eivät toimi kovin hyvänä kannustimena. Kristus kääntää tuon kultaisen säännön myönteiseksi, jolloin sen toteuttaminenkin alkaa tuntua mielekkäältä.

Tässä samaisessa evankeliumiluvussa Kristus antaa meille kuvauksen myös siitä, että millaisen kristityn ihmisen tulisi olla. – Meidän tulisi kyetä osoittamaan rakkautta toisella aivan uudella tavalla. Kysymys ei ole enää sellaisesta kahden kaupasta, jossa me osoitamme rakkautta ja myötätuntua juuri saman verran mitä olemme itse saaneet.

Kristus sanoo, että ei siinä ole mitään ihmeellistä tai erikoista, sillä kyllähän muutkin ihmiset tekevät niin. Ja tämä toteamus pitää paikkansa myös tänä päivänä. Kyllähän esimerkiksi kirkkoon kuulumattomatkin ihmiset osaavat olla huomaavaisia ja osoittaa rakkautta. Sehän on ihan normaalia!

Mutta kristityiltä vaaditaan jotain paljon enemmän. Meidän tulee pystyä osoittamaan rakkautta myös niitä kohtaan, jotka eivät ole meitä kohtaan myötämielisiä. Meidän tulee kyetä rakastamaan myös niitä, jotka suoraan sanottuna toimivat meitä vastaan.

Tässä kohden on hyvä pysähtyä pohtimaan sanaa ”rakastaa”. Suomen kielessä me ymmärrämme sen helposti hyvin yksipuolisesti ja ajattelemme sen tarkoittavan asiaa, jota esimerkiksi nimensä mukaisesti rakastuneet osoittavat toisilleen.

Voimme ulottaa sanan ”rakastaa” tarkoittavan myös sellaista läheisyyttä ja myötätuntoa, jota osoitamme nimenomaan läheisille ihmisille, kuten esimerkiksi hyville ystäville tai sukulaisille.

Kristus tarkoittaa kuitenkin rakastamisella jotain sellaista, joka ylittää nämä kaksi meille niin perinteistä sanan ”rakastaa” merkitystä. Tällainen rakkaus on ei odota minkäänlaista vastapalvelusta ja se rakkaus kestää, vaikka toisen osapuolen toiminta olisi jotain sellaista, joka ei vastaisi millään tavoin meidän odotuksia. Tällaisen rakkauden päämääränä on tehdä kaikki mahdollinen, jotta toisella ihmisellä olisi hyvä olla.

Kenties tämän kristillisen rakkauden voisi jossain mielessä rinnastaa sellaiseen rakkauteen, jota me ihmiset pystymme osoittamaan omia lapsiamme kohtaan, siitäkin huolimatta, että he saattavat joissakin tilanteissa toimia meitä kohtaan kaikkea muuta kuin kiitollisin tai rakastavin mielin.

Kristillinen rakkaus on siis asia, joka vaatii meiltä todella paljon. Me monissa tilanteissa puhumme esimerkiksi ”kristillisestä tasajaosta”, kun leikkaamme kakkupalaa kahtia. Tämä ilmaisu näyttääkin olevan siinä mielessä väärä, sillä kristitty ihminen antaisi vaikka koko oman osuutensa toiselle, jos tämä sitä tarvitsisi. Kristillinen rakkaus lähtee liikkeelle toisen ihmisen hyvinvoinnista.

Onko tämä sitten meille mahdoton tehtävä? Pystymmekö oikeasti osoittamaan vilpittömin mielin kaikkia kohtaan sellaista rakkautta, johon Kristus meitä kannustaa.

Rakkaus on kuitenkin avain siihen, että me kykenemme voittamaan kaikki ne esteet, jotka saattaisivat etäännyttää meitä muista. Ajatelkaamme vaikka sellaista tilannetta, jossa joku ihminen toimii meitä vastaan. Eikö ensimmäisenä ajatuksena olisi ryhtyä vihaamaan ihmistä, joka ei toimi meidän hyväksemme?

– Mutta Kristuksen opetus perustuu siihen, että meillä on kyky kääntää viha armoksi ja rakkaudeksi. Jos me mietimme, että mitä me voimme tehdä siinä tilanteessa, kun joku toimii meidän tahtomme vastaisesti, niin silloin meidän tulee ensimmäisenä kantaa rukouksia tällaisen ihmisen puolesta.

Me emme silloin ryhdy ensimmäisenä ruokkimaan katkeruutta ja vihantunnetta meidän sisimmässä, vaan käännämme kaiken toisinpäin. Toisen puolesta kannettu rukous on jo rakkauden osoittamista ja se on ensimmäinen askel myös siinä, että pystymme toteuttamaan Kristuksen ohjetta. Sitä ohjetta, jossa meidän tulisi osoittaa rakkautta kaikkia kohtaan. Myös niitä kohtaan jotka eivät osoita meitä kohtaan rakkautta.

Kunnia olkoon Sinulle, ihmisiä rakastava Jumala!

Joutua vai päästä kirkkoon?

Tässä eräänä sateisena kesäpäivänä (joita on ollut itse asiassa aika monta) kaikki tuntui olevan taas pielessä. Kenties mikään ei ollut oikeasti pielessä, mutta sellaisia tuntemuksia vain joskus tulee. Vaimoni yritti kääntää asian toisin päin ja sanoi sitten illalla: "mieti ja sano nyt joku asia tästä päivästä, mikä oli mielestäsi hyvää". Hetken tuumailtuani totesin, että aamupalvelushan se oli. Vaimo sanoi että minun tulisi mainita vielä jokin toinen asia. Tähän vastasin: "ehtoopalvelus!"

Meillä Nurmeksessa toimitetaan arkisinkin jumalanpalveluksia. Kuten edellä olleesta dialogista kävikin ilmi, niin jumalanpalvelukset antavat paljon enemmän kuin luulemme. Pohdin pitkään sitä, että miten päivittäiset jumalanpalvelukset vaikuttaisivat elämääni. Ehkä ensimmäisenä ajatuksena oli nimenomaan se, että kestääkö kunto. Nyt voin jo rehellisesti sanoa sen, että jumalanpalvelukset eivät kuluta meitä, vaan ne rikastuttavat.

Oikeastaan vika on pääsääntöisesti "vastaanottimessa" jos jumalanpalvelukset rasittavat ja niistä  haluaa mahdollisimman nopeasti pois. Asiahan on lopulta hyvin yksinkertainen. Joudummeko kirkkoon vai pääsemmekö kirkkoon? Varmasti tulee hetkiä jolloin meillä ei ole voimia eikä motivaatiota saada itseääme liikkeelle. Ongelmaksi se muodostuu silloin jos meillä on pysyvänä asenteena se, että kirkkoon pitää pakottautua ja sieltä pitää päästä mahdollisimman nopeasti pois.

Isä Rauno Pietarinen teki mielenkiintoisen huomion siitä, kuinka festareilla ihmiset jaksavat seistä tuntitolkulla (käytännössä koko päivän) lavan edessä kuulemassa musiikkia. Kyse ei ollut pelkästään nuorisosta, sillä esimerkiksi Ilovaarirockissa on varttuneempaa väkeä, jotka jaksavat seistä lavan edessä nuorten lailla. Sen sijaan lyhyt ehtoopalveluskin alkaa käydä monelle (nuorellekin) työlääksi heti 10 minuutin jälkeen. Ajatukset alkavat suuntautumaan kirkon seinien ulkopuolelle ja kirkon sisällä on ihminen, joka on ainoastaan fyysisesti paikalla ja joka nostelee jalkoja siihen malliin, että täältä pitäisi myös fyysisesti päästä jo pois.

Sanoin aiemmin vian olevan pääsääntöisesti ihmisen asenteessa jos jumalanpalveluksissa oleminen ei miellytä. Mutta ei kaikki sentään niin yksipuolista ole. Tietysti myös papilla ja kanttorilla on vastuu siinä, että jumalanpalvelukset olisivat luokseenkutsuvia. Oikeastaan vastuu on kaikilla, jotka toimivat kirkossa.

Jos kellonsoitto on epämääräistä rämpytystä niin jo pelkästään se saattaa saada ihmisen haikailemaan takaisin kotiin, ennen kuin hän on edes päässyt sisälle kirkkoon! Jos kirkon eteisessä on vastassa hapannaamainen isännöitsijä, niin fiilis ei siitä ainakaan parane. Jos pappi puhuu mitä sattuu ja epäselvästi, niin vaikea siinä on olla vastaanottavainen kirkkokansalainen. Jos kanttori kirkuu tai mylvii, niin ei sekään hyvältä tunnu. Eikä väsymyksestä vihainen ja tiuskiva  piispa ole toimittavalle papistolle yhtään sen helpompaa.

Me aina painotamme sitä, että kirkossa toimivien henkilökohtaiset puutteet ja heikkoudet eivät estä Pyhän Hengen toimintaa jumalanpalveluksissa. Jokin asia saattaa ärsyttää jotain, mutta yleensä siihen pystyy ajan myötä mukautumaan. Minä esimerkiksi opin pieneä nukkumaan käkikellonkin kanssa samassa huoneessa. Vielä nykyäänkin oikeastaan kaipaan päiväunille huoneeseen, jossa kuuluu kellon tikitys. Eli asia häiritsee erityisesti silloin jos me annamme sen häiritä.

Oletusarvona kirkossa täytyy kuitenkin olla se, että puitteet jumalanpalveluksissa olisivat parhaat mahdolliset. Tämän vuoksi meidän (kirkossa toimivien) tulisi yrittää parhaamme, jotta mahdollistaisimme hyvät puitteet rukoukselle. Tämä koskee ikonimaalareita, kirkkokuorolaisia, lukijoita, ponomareja, isännöitsijöitä, kanttoreita pappeja, piispoja jne. Mekin myötävaikutamme siihen, että onko seurakuntalaisten kirkkoon meneminen joutumista vai pääsemistä.

 

Luontevaa ja luokseenkutsuvaa ortodoksisuutta

Jälleen kerran minulla vahvistui käsitys siitä, että monet ortodoksisuuteen liittyvät asiat ovat äärettömän luontevia Kreikassa. Päädyin sanaan luonteva, sillä sanat arkinen tai huoleton pitävät tässä yhteydessä sisällään hieman negatiivisen sävyn.

Ortodoksisuus on tietysti arkipäivää Kreikassa ja ihmiset esimerkiksi tekevät ristinmerkin kulkiessaan kirkon ohi. Jumalanpalveluksiin tullaan ja mennään omaan tahtiin. Turha siis kuvitella, että tasan klo 7 kaikki ihmiset olisivat saapuneet aamupalvelukseen. Jotkut tulevat aiemmin ja jotkut myöhemmin, mutta kirkkoon kuitenkin tullaan.
Meillä Suomessa on edelleen monissa paikoissa se hieman suorituskeskeinen asenne, jossa kirkkoon ei viitsitä lähteä ollenkaan jos jumalanpalvelusta ei jakseta seistä alusta loppuun. Ehkä tämän vuoksi meillä osaltaan aristellaan ottaa aamupalveluksia käyttöön ennen liturgiaa, koska jumalanpalvelus kestää "kohtuuttoman" pitkään. Meiltä tahtoo unohtua se, että kirkossa saa myös tarvittaessa istua ja kaiken ei aina tarvitse olla minuuttipeliä (älkää sitten tulkitko tätä niin, että kannustaisin hälläväliä asenteeseen).

Ollessani paikalla Kreetalla kirkonvihkimisessä huomasin, että patriarkan vastaanotto tapahtui hyvin luontevasti. Ihmiset keskustelivat leppoisasti pihalla, kunnes patriarkka saapui paikalle. Ihmiset väistivät ja patriarkka meni kaikessa rauhassa kirkkoon (kukkien terälehtien saattelemana).

Patriarkkaa puettaessa huomattiin, että mitra oli jäänyt eri rakennukseen. Sieltä se sitten käytiin kiikuttamassa kirkkoon.
Yritin mielessäni miettiä tätä samaista tilannetta Venäjällä. Vastaanotto olisi todennäköisesti ollut hieman muodollisempi ja patriarkan puvustosta (ja nimenomaan mitrasta) vastannut henkilö olisi viety kirkon taakse ammuttavaksi (ehkä hieman liioitellusti sanottuna).

En yritä tässä nyt luoda asetelmaa Kreikka vs Venäjä, sillä kyllähän Kreikasta löytyy epäkohtia. Esimerkiksi video- ja valokuvaaminen jumalanpalveluksissa on mennyt aivan neuroottiselle tasolle. Valokuvaajia on enemmän kuin papistoa ja tunnelma muuttuu tämän myötä hyvin levottomaksi. Ristinmerkin tekeminenkin näyttää välillä enemmän kärpästen hätistelyltä kuin ristinmerkiltä.

Mutta edelleen näen tuossa muunlaisessa luontevuudessa jotain ihanaa. Se ei ole arkista eikä välinpitämätöntä ja sitä on hyvin vaikea edes kuvata tarkalleen. Asiat menevät eteenpäin ikään kuin omalla painollaan, se ei ole suoritus, vaan jumalanpalvelus. Ulkopuolinen voisi sanoa, että liturgisesti siellä tehdään mitä sattuu, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Kyllä liturgiset ja traditioon liittyvät kehykset ovat varsin hyvin tiedossa. Ja käytöstavoista puheenollen, ei Kreikassakaan kirkoissa istuta jalka toisen päällä huolettomasti. Kyllä joku tulee siitä äkkiä huomauttamaan.

Tuon oikean terveellisen luontevuuden löytyminen olisi meille oikea aarre. Tämä tietysti edellyttää sitä, että tiedämme mitä olemme tekemässä. Jumalanpalvelusten kaavoja ei voi soveltaa, ellei niitä ensin osata, muutoinhan kysymys on liturgisesti epäterveestä sooloilusta.
Yleinen luontevuus olisi  erittäin tärkeää lähetystyön kannalta. Suomi on pullollaan ihmisiä, joita ortodoksisuus kiinnostaa, mutta sitä viimeistä askelta ei kyetä ottamaan. Kirkon kynnys on vain noussut liian korkeaksi ja tämä johtuu osaltaan siitä, että jumalanpalvelus nähdään enemmän suorituksena, jota ohjaavat hyvin tiukat säännöt (esimerkiksi käytös ja pukeutuminen). Jos näitä sääntöjä ei osaa, niin silloin nähdään paremmaksi pysyä kotona.

Epävarmuus pelottaa varmasti jokaista ihmistä ja sen vuoksi näen jossain mielessä hyvinkin inhimmilisenä tuon kirkkopelon. Vaikka jumalanpalveluksistamme kirjoitettaisiin satasivuinen käytösopas, niin tästä huolimatta se ei voi täysin poistaa tuota epävarmuutta. Tämän vuoksi paras opetuksen väline on itse jumalanpalvelus. Kirkon työntekijöillä, luottamushenkilöillä ja muilla vapaaehtoisilla on suuri vastuu siinä että ilmapiiri seurakunnassa olisi avoin ja nimenomaan terveellä ja luontevalla tavalla. Se ei tarkoita sitä, että arvokkuus ja asianmukaisuus lakaistaisiin ulos kirkosta. Siinä mielessä meidän on tervettä ottaa mallia niin Venäjästä kuin Kreikasta.
Hyviä asioita saa mielestäni huoletta kopioida muualta, kunhan toimimme Tradition puitteissa. Kirkon Traditio ei vaadi meiltä maksimalistista suorituskeskeisyyttä (itse asiassa siitä voi paljonkin haittaa). Kirkon Traditio vaatii meiltä pyrkimystä terveeseen Jumala suhteeseen, joka saa olla luontevaa.

Ristin ylentäminen (opetuspuhe)

Vietämme tänään Pyhän Herran Ristin juhlaa. Risti on yksi kristillisen julistuksen perusasioista ja joka paikassa mistä löydämme kristittyjä, on myös Herran Risti näkyvästi esillä.

Mutta miksi juuri rististä tuli meille kristityille tuo niin keskeinen merkki? Päivän evankeliumiluku kuvaa meille ristiinnaulitsemisen tapahtumat. Miten tuosta suunnattoman kärsimyksen ja nöyryytyksen välineestä voi tulla meille suoranaisen ylpeyden väline?

Kun Kristus omassa julistuksessaan ensi kerran puhui ristin kantamisesta Hänen seuraamisensa edellytyksenä, niin se oli varmasti käsittämätöntä puhetta kaikille. Miksi Kuninkaan ja Vapahtajan seuraaminen voisi edellyttää sen välineen kantamista, jonka tarkoituksena oli tuottaa häpeää, tuskaa ja kuolemaa?

Kuitenkin Kristus joutui kokemaan ristin kärsimyksen ja niin joutuivat niin monet hänen opetuslapsistaan ja muista seuraajistaan kokemaan häpeän ja jopa marttyyrikuoleman. Ja tämä on jatkunut läpi myöhempien vuosisatojen.

Kristus julisti totuutta. Tuota totuutta eivät fariseukset ja kirjanoppineet kyenneet kuulemaan, vaan he kielsivät sen. Ja he eivät pelkästään kieltäneet sitä, vaan halusivat raivata sen julistajan pois, jotta he saisivat olla rauhassa. Näin he tekivät Kristukselle, aivan kuten he olivat tehneet niin monille profeetoille ennen häntä. Katumuksen ja kääntymyksen sijaan he vajosivat yhä syvemmälle pimeyteen.

Kristus on sanonut, että meistä jokainen joutuu kantamaan oman ristinsä. Toisin sanoen jokainen meistä joutuu kärsimään ja kokemaan vastoinkäymisiä. Joskus tuntuu aivan siltä, että viattomat ja erityisesti uskovaiset joutuvat kärsimään enemmän kuin ne, jotka syntiensä vuoksi ansaitsisivat enemmän kärsimyksiä tässä ajallisessa elämässä.

Kärsimys on tämän langenneen maailman seuraamusta, sillä paratiisissa ei ollut kärsimystä. Puun kautta tuli synti ja kärsimys tähän maailmaan. Ja synnin ja pahuuden seuraamukset eivät ikinä ole reiluja meitä ihmisiä kohtaan. Pahan seurauksena usein juuri viattomat joutuvat kärsimään. Paha ei ole koskaan reilu hyvää kohtaan!

Mutta kuten aiemmin jo todettiin, että puun kautta tuli synti ja kärsimys tähän maailmaan, niin myös puun kautta sen merkitys on muuttunut. Kristus kärsi meidän puolestamme ja nosti meidät pois pysyvän ja iankaikkisen kärsimyksen tilasta. Siihen nähden nämä ajalliset kärsimykset eivät ole kuin pientä hetkellistä tuskaa, jonka hyvitys on iankaikkisuudessa ylittää koko käsityskykymme.

Kristus teki tyhjäksi kuoleman ja muutti myös meidän käsityksemme kärsimyksestä aivan toisenlaiseksi. Sen todistaa jo se, että niin monet ihmiset ovat vapaaehtoisesti menneet marttyyrikuolemaan. He eivät ole pelänneet sitä suunnatonta kipua ja tuskaa, jonka heidän vakaumuksensa aiheutti, sillä heidän katseensa oli suunnattuna jo kohti Kristusta.

Risti ja siihen liittyvä kärsimys ovat varmasti olleet kautta aikojen monen mielestä pelkkää hulluutta ja sen merkitystä eivät voi ymmärtää kuin ne, jotka uskovat sen merkitsevän voittoa. Yhä uudestaan ja uudestaan nousevat esille ne voimat, jotka eivät kestä totuutta ja jotka painavat kristittyjä alas, joko aivan ruumiillisesti tai sitten henkisesti.

Me joudumme tänä päivänä todistamaan sitä, kuinka Kirkkoa ja kristittyjä pistetään halvalla esimerkiksi julkisuudessa. Onko tässä kaikki, vai mitä kaikkea on vielä odotettavissa? Meidän ei joka tapauksessa tule lannistua siitä, sillä maailma ei voi käsittää totuutta. Se ei käsittänyt sitä Kristuksen omasta suusta, eikä se tule käsittämään sitä meidän suusta, jotka yritämme toimia Hänen opetuksensa mukaan.

Totuuden vastustajat eivät koskaan ole reiluja. Mutta siitäkin huolimatta meillä ei ole mitään syytä huoleen. Risti on voiton merkki ja se itsessään kertoo siitä, että kuolema on kukistettu. Millaisia tahansa ovatkaan ne kärsimykset ja vastoinkäymiset elämässämme, niin niiden merkitys on lopulta mitätöitynyt. Kaikki saa uuden merkityksen Kristuksessa ja lopullisen kirkastumisen Hänen toisessa tulemisessaan ja iankaikkisuudessa.

Kaiken tämän vuoksi Kristuksen Ristin päivä on meille kristityille aina voiton päivä. Ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan ja tuota iloa ei Kristuksen oman lupauksen mukaisesti kukaan voi meiltä riistää!

Kuvakuulumisia kirkon vihkimisestä Kreetalla

Kuvat liittyvät seuraavaan uutiseen LINKKI

Pyhiinvaeltajien joukko matkalla aamuvarhaisella luostariin

Patriarkkaa odotellessa

Patriarkka Bartholomeos saapuu paikalle

Patriarkka kantaa ristisaatossa reliikkejä vihittävän kirkon ympäri

Patriarkka toimittaa Pyhää Liturgiaa

Kreetan arkkipiispa Ireneos jakaa antidoraa kirkkokansalle

Patriarkan pöytä

Piispojen pöydät

Athoksen munkkeja seuraamassa patriarkan puhetta parvelta käsin

Vastavihitty Kristuksen kirkastumisen kirkko