Olen joskus aiemminkin lainannut erästä ystävääni, joka on hauskasti kuvannut meidän ihmisten tarvetta pitää yllä julkisuuskuvaa:
"Kun joku ihminen kaatuu kadulla, niin hän nousee nopeasti ylös ja katsoo että näkikö kukaan. Vasta sitten hän tarkistaa, että kuinka itselle kävi."
Julkisuuskuva on asia, jota varjellaan ja pidetään yllä viimeiseen asti. Otetaan vaikka esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon pedofiiliskandaalit. Meidän on vaikea tässä tilanteessa sanoa, että kuinka moni tiesi ja kuinka paljon, mutta epäilemättä monet työtoverit ja ylemmät esimiehet ovat sillä hetkellä vaienneet asiasta, koska se olisi turmellut julkisuuskuvan. Nyt voi tietysti tässä vaiheessa kysyä, että kannattiko yrittää pitää kulisseja yllä? Eikö sittenkin olisi pitänyt puuttua asioihin välittömästi ja samalla antaa varoittava esimerkki muillekin, että rikos (synti) ei kannata? Lisäksi on äärimmäisen surullista ajatella, että kuinka paljon uhrit ovat joutuneet kärsimään ja millaisia traumoja he joutuvatkaan kantamaan läpi elämän.
Mutta kyllä julkisuuskuvaa varjellaan monissa muissakin paikoissa kuten esimerkiksi polittiikassa. Siellähän positiivisella julkisuuskuvalla on erittäin suuri merkitys. Suurin osa polittikkaan liittyvistä skandaaleista on sellaisia, että ne ovat paljastuksia salatuista tapahtumista joista on kulunut jo jonkin verran aikaa. Mikäli jokin asia olisi oma-aloitteisesti tunnustettu, niin se olisi ollut otsikoissa päivän pari. Mutta nyt kun asiat tulevat julki monen mutkan kautta, niin siinä ovat sitten saaneet monen ihmisen kasvot paistaa etusivulla useamman viikon ajan.
Muistan omasta lapsuudesta isäni opetuksen siitä, että kannattaa tunnustaa heti, kun oli tehnyt jotain väärää. Tunnustuksesta seurasi varmasti läksytys, mutta se oli paljon vähäisempää verratuna siihen, jos asian yritti peitellä ja siitä jäi kiinni.
Mikäs sitten on tällaisen ihmeellisen ajattelun taustalla, että asioita pyritään salaamaan, vaikka maailma on pullollaan varoittavia esimerkkejä? Ehkä se on se outo ääni meidän päässämme, joka hokee "Mitä muut ihmiset ajattelevat, jos tietäisivät tämän?"
Ennen kuin ryhdymme tekemään jotain, niin pitäisi kysyä itseltään, että onko tämä teko oikein vai väärin? Valitettavasti, harvemmin ihmistä kuitenkin pitää kurissa vilpitön halu toimia oikein. Sen sijaan häntä pitää kurissa enemmänkin rangaistuksen pelko, jonka taustalla on ajatus: "Mitä siitäkin seuraa, kun teen tällä tavoin ja jään siitä kiinni?" Esimerkiksi suurinta osaa autoilijoista ei kiinnosta pätkän vertaa se, että voisiko ylinopeudesta olla oikeasti haittaa itselle ja muille. Sen sijaan poliisin ja tätä kautta rangaistuksen pelko pitää suurimman osan kaasujaloista kurissa.
Ehkä on kuitenkin lohdullista huomata, että monet asiat, joita haluamme peitellä ja salailla ovat lopulta hyvin arkipäiväisiä asioita, joista muut ihmiset ei välitä yhtikäs mitään. Muistan itseni, kun muutin pois kotoa ja menin kauppaan ostamaan ensi kertaa itselleni WC-paperia. Olo oli jostain syystä hyvin tukala ja vaivaantunut. Olihan se tietysti silloin suuri kynnys tulla ulos kaapista ja osoittaa ihan julkisesti, että tämäkin mies käy vessassa!
