Remonttia kerrakseen

On ihmisiä, jotka ovat luontaisia käden taitureita. Sitten taas on ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan saa lyötyä yhtä naulaa suoraan. Pelkään pahoin, että kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään.

Suurin osa remontista on kuitenkin kulunut huonekalujen siirtämiseen, joten vasaraa ei ole niin paljoa tarvittu. Olen tietysti joutunut jonkin verran laittamaan kaappeja, hyllyjä yms seinille...vinoon tietysti.

Remontoiti tuntui aluksi ihan kivalta, mutta nyt sitä toivoo vain ja ainoastaan, että kaikki olisi ohi mahdollisimman nopeasti. Tunne on sama kuin matkustaessa: "Voi kun oltaisiin jo perillä!"

Parasta tähän mennessä on ollut uusi takka ja oma työhuone. Saunaa saadaan vielä tovi odotella...
Liisa pienoinen uuden takan vieressä.

Mitä nyt kuuluu

Kristus nousi kuolleista!

Kävin viime viikonloppuna Lappeenrannassa. Oli erittäin mukava reissu ja laitan varmasti valokuvia tänne kunhan kerkeän.

Olin tänään Joensuussa. Seurakuntaviestin toimituskunnan kokous se siellä oli. Ehdin saada myös tuntumaa lankomiehen uudesta autosta.

Tällä hetkellä tappelen Ikean kirjalhyllyjen kanssa. Vaikuttaa sieltä, että hyllyn ovi ei tahdo suoristua sitten millään. Ohjeet ovat selkeät, mutta hienosäätö on hieman vaikeampaa.

Huomenna olen menossa Siilinjärven praasniekkaan ja sitten on illalla Kuopiossa hiippakuntaneuvoston kokous. Eli taas saan matkustaa. Nooh, vaihtelu virkistää.

Eli, kirjoittelen taas enemmän, kunhan sopiva aika vain löytyy...

Väki vähenee, mutta laatu paranee

Papin ammatissa ei voi välttyä näkemästä sitä tosiasiaa, että kirkossakävijöiden määrä on vuosien varrella vähentynyt. Tätä ei voi tietenkään yleistää, sillä varmasti kasvukeskuksissa tilanne voi olla jopa päinvastainen.

Oli kysymys sitten mistä tahansa kirkkokunnasta, niin yleinen suuntaus on ollut vähenevä. Päivän uutinen antaa kuitenkin toivoa paremmasta, sillä jonkinlainen pohja on ilmeisesti saavutettu, koska suuntaus on taas nouseva (todennäköisesti edelleen vain niissä kasvukeskuksissa).

Mutta onko tilanne sittenkään niin huono, vaikka kirkot eivät juuri nyt pullistele väkeä? Voi olla ainoastaan minun omaa kuvitelmaa, mutta jotenkin tuntuu siltä, että kirkossa on nyt suhteessa enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat siellä palavasta rakkaudesta Jumalaa kohtaan.

Edellä oleva toteamus voi tuntua hyvin julmalta, sillä nythän minä tässä väitän, että aikaisemmin kirkossa on ollut suhteessa enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat olleet siellä muusta kuin kristillisistä syistä.

Mutta eikös kirkossa käyminen ollutkin aikaisemmin yleisempää? Se kuului ihmisten viikottaiseen rytmiin siinä, missä tänä päivänä töllätään Salattuja elämiä telkkarista. Kirkossa käyminen oli tapa. Se oli sosiaalinen tapahtuma, johon mentiin näyttämään itseään ja katsomaan ketäs muita siellä paikalla oli. Sinne mentiin tapaamaan ihmisiä. Kirkossa käymätön ihminen oli jossain määrin epäsosiaalinen mörkö.
Seurakunnalliseen elämään osallistumisella haluttiin myös saavuttaa ulkoista statusta. Kirkkovaltuustoon kuuluminen oli ihan arvovaltainen ja jees juttu ja toimi myös hyvänä korvikkeena niille katkeroituneille ihmisille, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet kunnanvaltuustoon.

Koska kirkossa käyminen ei enää tänä päivänä ole niin muodissa, niin siellä käyvät enemmän enää ne ihmiset, jotka eivät mene sinne tavan tai sosiaalisen statuksen vuoksi, vaan todella palavasta rakkaudesta Jumalaa kohtaan. Joku saattaa tietysti etsiä sieltä myös selitystä sille, että mikä on elämän merkitys jne. Joka tapauksessa nykyään ihmistä ajaa kirkkoon enemmän sisäiset kuin ulkoiset motivaation lähteet. Tämän vuoksi uskallan väittää, että vaikka kirkossa käy vähemmän ihmisiä, niin laatu on kuitenkin suhteessa parantunut.

Eli väki vähenee, mutta laatu paranee!

Julkisuuskuva

Olen joskus aiemminkin lainannut erästä ystävääni, joka on hauskasti kuvannut meidän ihmisten tarvetta pitää yllä julkisuuskuvaa:
"Kun joku ihminen kaatuu kadulla, niin hän nousee nopeasti ylös ja katsoo että näkikö kukaan. Vasta sitten hän tarkistaa, että kuinka itselle kävi."

Julkisuuskuva on asia, jota varjellaan ja pidetään yllä viimeiseen asti. Otetaan vaikka esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon pedofiiliskandaalit. Meidän on vaikea tässä tilanteessa sanoa, että kuinka moni tiesi ja kuinka paljon, mutta epäilemättä monet työtoverit ja ylemmät esimiehet ovat sillä hetkellä vaienneet asiasta, koska se olisi turmellut julkisuuskuvan. Nyt voi tietysti tässä vaiheessa kysyä, että kannattiko yrittää pitää kulisseja yllä? Eikö sittenkin olisi pitänyt puuttua asioihin välittömästi ja samalla antaa varoittava esimerkki muillekin, että rikos (synti) ei kannata? Lisäksi on äärimmäisen surullista ajatella, että kuinka paljon uhrit ovat joutuneet kärsimään ja millaisia traumoja he joutuvatkaan kantamaan läpi elämän.

Mutta kyllä julkisuuskuvaa varjellaan monissa muissakin paikoissa kuten esimerkiksi polittiikassa. Siellähän positiivisella julkisuuskuvalla on erittäin suuri merkitys. Suurin osa polittikkaan liittyvistä skandaaleista on sellaisia, että ne ovat paljastuksia salatuista tapahtumista joista on kulunut jo jonkin verran aikaa. Mikäli jokin asia olisi oma-aloitteisesti tunnustettu, niin se olisi ollut otsikoissa päivän pari. Mutta nyt kun asiat tulevat julki monen mutkan kautta, niin siinä ovat sitten saaneet monen ihmisen kasvot paistaa etusivulla useamman viikon ajan.

Muistan omasta lapsuudesta isäni opetuksen siitä, että kannattaa tunnustaa heti, kun oli tehnyt jotain väärää. Tunnustuksesta seurasi varmasti läksytys, mutta se oli paljon vähäisempää verratuna siihen, jos asian yritti peitellä ja siitä jäi kiinni.

Mikäs sitten on tällaisen ihmeellisen ajattelun taustalla, että asioita pyritään salaamaan, vaikka maailma on pullollaan varoittavia esimerkkejä? Ehkä se on se outo ääni meidän päässämme, joka hokee "Mitä muut ihmiset ajattelevat, jos tietäisivät tämän?"
Ennen kuin ryhdymme tekemään jotain, niin pitäisi kysyä itseltään, että onko tämä teko oikein vai väärin? Valitettavasti, harvemmin ihmistä kuitenkin pitää kurissa vilpitön halu toimia oikein. Sen sijaan häntä pitää kurissa enemmänkin rangaistuksen pelko, jonka taustalla on ajatus: "Mitä siitäkin seuraa, kun teen tällä tavoin ja jään siitä kiinni?" Esimerkiksi suurinta osaa autoilijoista ei kiinnosta pätkän vertaa se, että voisiko ylinopeudesta olla oikeasti haittaa itselle ja muille. Sen sijaan poliisin ja tätä kautta rangaistuksen pelko pitää suurimman osan kaasujaloista kurissa.

Ehkä on kuitenkin lohdullista huomata, että monet asiat, joita haluamme peitellä ja salailla ovat lopulta hyvin arkipäiväisiä asioita, joista muut ihmiset ei välitä yhtikäs mitään. Muistan itseni, kun muutin pois kotoa ja menin kauppaan ostamaan ensi kertaa itselleni WC-paperia. Olo oli jostain syystä hyvin tukala ja vaivaantunut. Olihan se tietysti silloin suuri kynnys tulla ulos kaapista ja osoittaa ihan julkisesti, että tämäkin mies käy vessassa!