Pukeutumisesta ja käytössäännöistä

Juuassa sijaitsevan pyhän Herman Alaskalaisen tsasouna.

Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin pukeutumisesta kirkkoon. Hämmästyksekseni huomasin, että juuri kirkkopukeutumiseen liittyvä kirjoitus on yksi luetummista blogiteksteistäni. Syy tähän lienee siinä, että netistä ei löydy ainakaan kovin helposti selostusta siitä, että mikä on "oikeaoppinen" tapa pukeutua ortodoksiseen kirkkoon. Ja selväähän on, että kaikenlainen epätietoisuus saa aikaan epävarmuuden, joka taas saa kirkon kynnyksen nousemaan tarpeettoman korkeaksi.

Ortodoksisesta kirkosta ja sen jumalanpalveluselämästä voisi kertoa hyvinkin monisanaisesti. Tosiasiassa tuhatkaan kirjaa ei kerro niin paljoa kuin osallistuminen itse jumalanpalvelukseen. Ortodoksisen kirkon oppii tuntemaan parhaiten juuri jumalanpalvelusten kautta, jotka kantavat sisässään koko kirkon Traditiota. En ryhdy kuitenkaan kuvailemaan tätä seikkaa liiaksi, sillä tarkoitukseni on rohkaista teitä astumaan tuon kynnyksen yli.

Me olemme kuulleet puhuttavan pukeutumissäännöistä ja koetan olla tässä asiassa lyhyt ja ytimekäs. Kirkkoon tulisi pukeutua arvokkaasti eikä turhan paljastavasti. Hartiat peitettynä (ei siis hihatonta paitaa) ja shortsit tai hame polven yli ulottuvana. Tämä on oikein hyvä yleisperiaate meillä Suomessa. Maailmalta löytyy kuitenkin erilliaisia käytäntöjä, joissa pukeutumisperinteet ovat tarkemmin säädeltyjä. En ryhdy sekoittamaan teitä liiaksi näillä muilla perinteillä. Sanottakoon ainostaan, että meillä Suomessakin luostareissa on suotavaa että naisilla on pää peitettynä.

Mutta tässä tapauksessa haluan pitäytyä edelleen tässä mainitsemassani yleisperiaatteessa, joka sopii niin hautajaisiin, häihin kuin vaikkapa kristinoppileirin päätökseen meidän seurakunnissamme. Asiallisen pukeutumisen taustalla on ajatus siitä, että kukin meistä voisi keskittyä täysipainoisesti jumalanpalvelukseen. Paljastava pukeutuminen on näet huomiota herättävää, eikä se ole tarpeen kirkon seinien sisäpuolella. Ymmärrämme myös sen, että luostareissa asialliseen pukeutumiseen suhtauduttaan tarkemmin.

Muutoin kirkkokäytöksestä sanon sen verran, että ortodoksisessa kirkossakin on penkkejä. Ja ne eivät ole pelkästään koristeita, vaan ne on tarkoitettu istumista varten. Me emme tuli kirkkoon nimenomaisesti istumaan tai seisomaan, vaan rukoilemaan. En ryhdy tässäkään kohden yksityiskohtaisesti selostamaan tiettyjä jumalanpalveluksen kohtia joissa seisominen on suotavampaa, sillä me opimme parhaiten tulemalla paikalle ja omaksumalla näitä tapoja. Sama pätee ristinmerkin tekemiseen ja muihin yksityiskohtiin.

Olisi suorastaan käsittämätöntä, jos meiltä vaadittaisiin yhtäkkiä täydellistä tietämystä kirkollisista tavoista. On syytä muistaa, että tavatkin ovat meille nimenomaan apukeinoja, jotka auttavat meitä keskittymään olennaiseen, eli itse jumalanpalvelukseen. Joskus tavoista saattaa tulla suurempi palvomisen kohde kuin itse Jumalasta, jolloin olemme jo väärillä teillä.

Ortodoksisen kirkon kaikki jumalanpalvelukset ovat kaikille avoimia ja ainoa rajoitus on siinä, että ehtoolliseen voivat osallistua ainoastaan ortodoksisen kirkon jäsenet. Me voimme siis tulla ja lähteä kirkosta silloin kun haluamme.

Pystyn ainakin oman seurakuntani osalta vakuuttamaan, että kirkon isännöitsijöitä ja muita seurakuntalaisia on kannustettu toimimaan hyvin ystävällisesti ja tahdikkaasti erityisesti silloin, kun pyhäkköihimme saapuu uusia ihmisiä. Ja meillä on pyritty toimimaan juuri näin. Kirkon tulisi olla se paikka jossa saamme olla turvallisin mielin ja omana itsenämme. Pystymmekö lopulta edes rukoilemaan tai toimimaan väärin? Kukin meistä osaa normaalit kohteliaat käytöstavat ja se riittää mainiosti myös kirkossa.

Jos haluatte jakaa kokemuksia tai tietää enemmän jostain asiasta, niin olkaa rohkeasti yhteydessä minuun (etunimi.sukunimi@ort.fi) Voin yrittää selittää näitä asioita tarkemmin ja ottaa ne esille myös täällä blogissani.

Itseopiskelua... (päivitetty 29.5.)

Liturgiaa pyhän Herman Alaskalaisen tsasounassa Paalasmaalla viime kesänä.

Mitäs tänne kuuluu?

Seurakuntamme praasniekkasesonki  avautui Valtimolla viime pyhänä. Tästä juhlat jatkuvat sitten yhdeksällä muulla praasniekalla aina Ristin ylentämisen päivään (14.9.) saakka. Tulkaa rohkeasti kyläilemään seurakuntamme praasniekoissa.

Kaikenlaista touhua on muutenkin riittänyt. En yhtään nyt valita, että minulla olisi liiaksi töitä. Niitä on ihan sopivasti. Sen olen vain huomannut, että itseopiskelu on jäänyt taas hieman vähemmälle. Tässä työssä pitäisi koko ajan opetella uusia asioita, sillä ainakin minua alkaa äkkiä turhauttamaan jos alan toistamaan itseäni turhan usein. Onhan se totta että evankeliumin sisältö on sama koko ajan, mutta siitäkin pitäisi löytää uusia ja puhuttelevia näkökulmia.

Tässä onkin haastetta juuri praasniekkakauden alussa. Joka vuosi samoissa pyhäköissä toistavat nämä juhlat ja ainakin sitä itse toivoisi, että liturgian opetuspuhe ei olisi sanasta sanaan sama, mitä se on ollut edellisenä vuonna.
Uusia asioita taas ei voi tietenkään oppia tyhjästä, vaan tässä pitäisi harjoittaa itseopiskelua. Käytännössä lukea kirjallisuutta, käydä hyviä keskusteluja, katsoa netistä vaikkapa hyviä luentoja yms. Keinoja on varmasti monenlaisia.

En ole kuitenkaan varannut omaan kalenteriini hetkiä tälle itseopiskelulle ja sen vuoksi tämä tärkeä asia on jäänyt nyt puolihoidolle. Kesä on onneksi tulossa ja toivon mukaan löytyy myös sellaisia hetkiä, että pystyn ammentamaan jotain uutta. Paljon olisi kiinnostavia asioita ja paljon haluaisin tärkeää tietoa välittää seurakuntalaisille ja myös teille, jotka jaksatte edelleen lukea blogiani.

Voi olla, että mielenkiintoisia ja teräviä kirjoituksia ei ihan heti tännekään ilmesty, jolloin saatte tyytyä opetuspuheisiin (toivon mukaan kuitenkin tuoreisiin) ja sen lisäksi kuvakuulumisiin.

Pari isompaa projektia olisi työn alla. Pitäisi kirjoittaa seikkaperäiset ja hyvin käytönnönläheiset ohjeet ortodoksisesta hautaustoimituksesta.
Lisäksi haaveena on edelleen tutkia liturgian historiaa ja löytää siitä tärkeitä asioita. Haluan tässä kohden tähdentää, että en ole "typikonisti", joka selittäisi jokaisen kaavaan liittyvän liturgisen poikkeavuuden esimerkiksi tietyissä juhlissa tai paastossa. En ole myöskään sellaisen liturgisen koreografian tutkija joka kertoisi, että kenelle kumarretaan missäkin tilanteessa.

Monet muut asiat minua kylläkin kiinnostavat liturgiassa ja näistä olen joskus muutamia ajatuksia kirjoittanutkin. Ehkä pohjimmiltaan tarkoituksenani olisi oppia selittämään liturgiaa ymmärrettävästi. Miksi me kokoonnumme yhteen ja mitä tämä kaikki merkitsee? Miksi liturgian kaava on sellainen, kuin se tänä päivänä on?

Paljon hyviä kysymyksiä joiden tutkiminen vaatii paljon itseopiskelua...


P.S. (29.5. klo 8.30) Lisätään tuohon projektilistaan seikkaperäisempi blogikirjoitus kirkkopukeutumisesta ja ylipäätänsä kirkkokäytöksestä. (Olen pukeutumisesta kirjoittanut aiemmin blogissani, mutta se ei kenties opetuksellisesti ole paras mahdollinen).

Ja nöyrä pyyntö kaikille. Tässä blogissa ei ole tekstien  kommenttitoiminto käytössä, vaan toivon vilpittömästi teidän lähettävän kysymykset ja palautteen suoraan minulle sähköpostissa. Älkääkä pelätkö, vaikka joudutte omalla nimellä silloin esiintymään. Minä en vihoittele negatiivisestakaan palautteesta. Sen sijaan minulla ei riitä energia kirjeenvaihtoon sellaisella  yleisellä foorumilla, jossa keskustelu aina enemmin tai myöhemmin muuttuu sen luontoiseksi, että joku menee henkilökohtaisuuksiin. Olen muutaman kerran yrittänyt käydä kirjeenvaihtoa foorumeilla, mutta aina olen joutunut karvaasti pettymään siitä, että miten asiat tietoisesti halutaan ymmärtää väärin. Lisäksi olen liian läheltä joutunut seuraamaan tapauksia, joissa kysymys on ollut kunnianloukkauksesta. En voi siis suositella  sellaisia internetin keskustelufoorumeita, joissa kukaan ei esiinny omalla nimellä (tai ole edes kirjautunut).

Tällä edellä mainitulla toteamuksella en halua kannattaa sensuuria tai tyrehdyttää tervettä keskustelua internetin foorumeilla. Itse en kuitenkaan henkisesti jaksa enää käydä sellaisilla sivuilla, joista tulee aina pahalle tuulelle. Se hyvä puoli netissä on, että siellä surffaaminen perustuu meidän omiin valintoihin ja voimme pysyä poissa miltä sivuilta vain haluamme. Ainoa mihin on syytä (ainakin minun "virkamiehenä") reagoida on henkilökohtainen sähköposti.

Helluntain opetuspuhe

”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat. – Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan.”

Kristus viittaa veteen ja Henkeen. Miten nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa?

Jos me ajattelemme, että mitä vesi meille merkitsee, niin sehän on meille kaikille välttämättömyys. Ei vain ihmisille, vaan myös eläimille ja kasveille. Eli biologisesti ajateltuna vesi on koko elämän edellytys täällä maan päällä.

Mutta me kristittyinä tiedämme sen, että ihmisellä on myös sielu, jonka eläväksi tekijä ei ole vesi, vaan Pyhä Henki. Ihminen on ruumiillisesti riippuvainen vedestä, mutta sielultaan hän on riippuvainen Jumalasta.

Vesi ja Pyhän Hengen armo liittyvät läheisesti toisiinsa myös kirkon elämässä. Kasteessa ihminen uudistuu. Ja siinä hän todellakin syntyy uudelleen vedestä ja Hengestä. Tätä liturgiaa on edeltänyt vedenpyhitys, jonka rukouksissa olemme pyytäneet, että Pyhän Hengen armo ja siunaus välittyisi myös veden nauttimisen ja vihmomisen kautta meidän päällemme. Näkyvästä ja elämää ylläpitävästä elementistä tulee myös armon ja siunauksen välikappale.

Meissä ihmisissä asuu kaipaus kohti Jumalaa. Luotu haluaa tuntea olevansa yhtä oman Luojansa kanssa. Kristus kuvaa autuaiksi niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Tuo vanhurskaus on juuri sitä, että ihminen haluaa olla yhteydessä Jumalaan ja noudattaa Hänen tahtoaan. Autuaita eivät siis ole ne, jotka kuvittelevat olevansa kaikessa jo hyviä, vaan autuaita ovat nimenomaan ne, jotka janoavat tuota yhteyttä Jumalaan.

Me tiedämme mitä on olla janoissaan. Me tiedämme, että tuo janon tunne ei häviä ennen kuin olemme saaneet juotavaa. Samalla tavoin on ihmisen sielunkin kanssa. Ihminen voi olla sielultaan janoissaan ja tämän janon sammuttaa Kristus: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon.”

Mutta kuinka moni lopulta löytää Kristuksen? Evankeliumista kävi ilmi, että läheskään kaikki eivät uskoneet Kristukseen, vaan hänet haluttiin jopa ottaa kiinni. Tänä päivänä tilanne on samankaltainen, sillä hyvin paljon löytyy niitä, jotka eivät halua sammuttaa hengellistä janoaan kääntymällä Kristuksen puoleen. Tänä päivänä löytyy myös niitä, jotka haluavat pidättää Kristuksen. Raivata hänet pois silmistä: pois kouluista, pois julkisista tiloista, pois juhlaperinteestämme. Siis sellaisistakin juhlista joiden perusta on kristinuskossa!

Kristus ja Jumalaan turvautuminen nähdään uhkana, joka näyttää rajoittavan joidenkin elämää. Kielteisiä asioita uskonnosta kaivetaan uutisotsikoihin ja näiden yllyttämänä ihmiset päättävät erota kirkosta. Aina löytyy jokin näennäinen syy. Joskus vedotaan ajankohtaisohjelmissa käytettyihin puheenvuoroihin tai sitten joihinkin yksittäisiin väärinkäytöksiin.

Mutta miksei kukaan vaivaudu raottamaan ensin oman seurakuntansa ovea kysyäkseen, että miten asiat oikeasti ovat siinä yhteisössä mihin minä kuulun? Miksei tätä tehdä ennen kuin vihan vimmassa käännetään selkä Kristuksen kirkolle? Sille Kirkolle, jonka syntymäpäivää tänään vietämme.

Kristuksen meille asettama kutsu on harvinaisen selkeä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon MINUN luokseni ja juokoon!”

Me löydämme tästä maailmasta vaikka millaisia asioita ja meille tyrkytetään kaikenlaisia tuotteita joiden tarkoituksena on parantaa meidän elämisemme laatua. Ihminen yrittää sammuttaa janonsa monin eri keinoin, mutta yhä uudestaan ja uudestaan hän huomaa, että kaikki ei olekaan täydellistä. Kaiken tuon maallisen ihanuuden keskellä ihmisen sielu on edelleen janoissaan.

Ihmisen ruumis on Pyhän Hengen temppeli ja vaikka miten yrittäisimme tyydyttää maallisilla asioilla itseämme, niin sielu on edelleen janoissaan. Sen vuoksi meidän tulee mennä Kristuksen luokse. Ja Kristuksen luokse kulkeminen ja Kristuksen kohtaaminen tapahtuu Kirkossa. Se on paikka, missä me kohtaamme Kristuksen ja osallistumme Hänestä.

Juuri Kirkko on se paikka, jossa korostuu meidän kristittyjen yhteisöllisyys. Rakkauden osoittaminen edellyttää sitä, että kohtaamme toisia ihmisiä. Kristus on sanonut, että ”--missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20)

Kirkko koostuu ihmisistä, joilla kaikilla on pyrkimys kohti Jumalaa. Se on yhteisö, joka haluaa tulla Kristuksen luokse. Tuon yhteisöllisyyden vastakohta on itsekkyys ja itserakkaus, jossa kaikki omien etujen saavuttaminen käy kaiken muun yläpuolelle. Tuossa itsekkyydessä ihminen kuvittelee olevansa itse Jumala ja täydellinen. Juuri tuolloin ihmisestä kuitenkin tulee epätäydellinen, koska hän menettää elämän merkityksen ja elämän päämäärän. Ihminen ei ole todellinen ihminen ilman Luojaansa. Tällöin ihminen on hengellisesti kuollut, vaikka hän täällä maan päällä hengittäisi ja liikkuisikin.

Kun me käännymme Kristuksen puoleen, niin silloin Pyhä Henki tekee meistä todella eläviä. Aamupalveluksen veisun sanojen mukaisesti: ”Pyhä Henki tekee eläväksi jokaisen sielun ja puhtaudella hänet korottaa ja Kolminaisuus hänet kirkastaa pyhällä salaisuudella.” Amen.

Nikean isien sunnuntai (opetuspuhe)

 Elämme nyt kirkkovuodessa erityistä juhlan aikaa. Olemme läpikäyneet 40 päivän ylösnousemuksen juhlakauden sekä tämän jälkeen Herran taivaaseenastumisen juhlan. Edessämme on vielä Helluntai, eli Pyhän Hengen vuodattamisen juhla.

Tämä sunnuntai on nimetty "pyhien isien sunnuntaiksi". Tänä sunnuntaina muistelemme ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen pyhiä isiä. Tämä kokous pidettiin Nikeassa vuonna 325 ja siinä määriteltiin kirkkomme uskonoppia ja nimenomaan sitä, että miten me ymmärrämme Kristuksen jumalallisuuden ja ihmisyyden.

Saatamme ajatella, että onko ollut välttämätöntä säätää uskonopillisia ohjeita ja muita säädöksiä kristittyjä varten? Täytyykö uskonasiat tosiaankin rajata joihinkin raameihin?

Meidän täytyy muistaa, että näin ei olisi tehty ellei olisi jo tuolloin 300-luvulla ollut niin paljon erilaisia harhaoppeja, jotka vääristävät todellista uskoa. Sitä uskoa jota apostolit olivat julistaneet Helluntaista lähtien.

Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen jäähyväisrukouksesta, jossa viitataan oikeaan uskoon ja Jumalan tuntemiseen. Tätä edeltävässä epistolaluvussa Paavali varoittaa Efeson seurakuntaa siitä, että sisäiset ristiriidat tulevat repimään seurakuntaa ja kaikki eivät tule pysymään totuudessa:

”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa.” (Ap.t. 20:29-30)

Apostoli Paavali siis ennalta näki ne harhaopit, jotka tulisivat repimään Kirkkoa.

Muistamme varsin hyvin, että Kristus antoi opetuslapsilleen ohjeen välittää evankeliumin ilosanomaa eteenpäin. On varsin selvää, että Kristus ei antanut kaikkiin tilanteisiin yksityiskohtaisia ohjeita, vaan kieltojen ja säännösten sijaan Hän kannusti rakkauteen. Vasta myöhemmin löydämme yksityiskohtaisempia ohjeistuksia kirkon elämästä, kuten  esimerkiksi juuri apostoli Paavalin lähetyskirjeistä ja myöhemmin ekumeenisten kirkolliskokousten kanoneista.

Lain ja säädösten noudattamisessa meidän tulisi löytää oikeanlainen tasapaino. On selvää, että pelkkiä pykäliä tuijottaessamme meistä voi tulla samanlaisia sokeita kuin Jeesuksen ajan fariseuksista ja lainopettajista, jotka olivat menettäneet jopa yksinkertaisen lähimmäisenrakkauden lakiuskossaan.

Toisaalta ei ole oikein vähätellä oppia ja säädöksiä ja näin antaa itselle näennäistä  oikeutta ryhtyä laskemaan rimaa omien mielihalujemme mukaan. On asioita, jotka on nähty meille hyväksi ja näistä jatkuva ja omapäinen poikkeaminen voi johtaa lopulta vakaviinkin ongelmiin.

Voidaan sanoa, että meissä ihmisissä asuu luontainen halu kapinoida sääntöjä vastaan. Tämä kapinointi tuli esille jo luomiskertomuksessa, jossa ihminen ei pystynyt noudattamaan yhtä Jumalan hänelle antamaa ohjetta.

Ehkä tämän kaiken alkusyy on siinä, että ihminen kuvittelee tietävänsä mikä on hänelle kaikkein parasta, jolloin ihminen kuvittelee näkevänsä Jumalan peilistä. Hän siis kuvittelee itse hallitsevansa ja tietävänsä kaiken. Ylpeys ja itsekeskeisyys ovat sielunvihollisen ihmiselle  antamaa salakavalaa myrkkyä, jonka seurauksena loitonnumme Jumalasta ja lähimmäisistämme.

Monesti tuo ylpeys ja itsekeskeisyys ei välttämättä aiheuta ihmiselle niin helposti ulkoista vahinkoa, mutta sielu sen sijaan haavoittuu päivittäin sen vuoksi, ettei ihminen  halua noudattaa Jumalan tahdon mukaista elämää.

Helpointa onkin lähteä liikkeelle siitä, että myönnämme sen tosiasian, että emme me koskaan voi olla kaikkitietäviä. Suurimmat vahingot tapahtuvat juuri silloin, kun ihminen luulee tietävänsä kaiken ja toimii oman päänsä mukaan.

Kenties näin äitienpäivänä on hyvä mainita vertauksen omaisesti lapset, jotka joissakin tilanteissa toimivat myös oman päänsä mukaan; kaikista vanhempien kielloista huolimatta.

Tiedämme varsin hyvin, että lasten omapäisyyden tähden ovat monet äidit ja isätkin saaneet viettää useita tunteja terveyskeskuksen päivystyksessä tai myöhemmin he joutuvat valvomaan öitä odottaen lastensa kotiinpaluuta. Se on kasvattajan suuri vastuu ja äidit kantavat monesti huolta vielä enemmän. On kohtuullista ja oikein, että muistamme kohta erillisessä rukouksessa kaikkia äitejä.

Tiedämme sen, että todellista huolenpitoa on se, että asetamme lapsille selkeät säännöt ja rajat joiden puitteissa lapsen on turvallista toimia. Samalla tavoin on myös Kirkon piirissä. Meille on annettu sääntöjä, joita noudattamalla meidän on turvallista kilvoitella eteenpäin ja sielumme säästyy suurilta vahingoilta. Lasten tavoin meidän on joskus vaikea ymmärtää, että tässäkin on kysymys huolenpidosta ja rakkaudesta. Nimenomaan Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan. Amen.

Yksinkertaisesta ja hyvästä valistuskirjallisuudesta...onko sitä?

Heti alkuun todettakoon, että tämä kirjoitukseni ei ole maksettu kirjamainos tai esittely. Luettelen ainostaan nimeltä muutaman (omasta mielestäni) hyvän valistuskirjan.

Sattumanvarainen otos omasta kirjahyllystäni.

Seurakuntamme kirjahyllyyn on koetettu haalia monenlaista kirjallisuutta. Siellä on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin vähän sellaista kirjallisuutta, joka sopisi alkupaloiksi ortodoksisuudesta kiinnostuneille. Tämä on suoranainen ongelma meillä Suomessa. Netistä toki löytyy toki paljon hyvää ja suositeltavaa, mutta esimerkiksi minä koen jatkuvan ruudulta lukemisen rasittavana asiana. Kirja tuntuu edelleen mukavimmalta vaihtoehdolta, joka on helppo ottaa luettavaksi niin kotona yöpöydältä, kuin laukusta esim. junamatkalla.

Kyllähän meillä on uskonnollista kirjallisuutta saatavilla, mutta onko se lopulta niin helppolukuista? Muistan kuulleeni toteamuksen siitä, että papin tulisi kirkossa pitää  sellainen opetuspuhe jonka 12-vuotiaskin ymmärtää. Koululaisjumalanpalveluksessa ymmärtämämyksen ikärajaa on syytä laskea entisestään.

Tällä en halua vähätellä ketään, mutta ovathan juuri yksinkertaiset helpot asiat on helppo sisäistää ja oppia. Opetuspuhetta pitävän papin helmasyntinä (mitä se sana sitten todellisuudessa tarkoittaakin) voi pitää sitä, että liian paljon asiaa halutaan mahduttaa liian lyhyeen hetkeen ja lisäksi vaarana on ryhtyä pitämään kuulijakuntaa teologisen koulutuksen saaneena. Tämän seurauksena ihmiset palaavat kirkosta onnellisina koteihinsa muistamatta yhtikäs mitään siitä, mitä pappi on yrittänyt heille selittää.

Mutta takaisin kirjallisuuteen. Mitä helppolukuista kirjallisuutta meillä on lopulta ortodoksisuudesta ja mitkä kirjat kuvaisivat ymmärrettävällä tavalla esimerkiksi  evankeliumin opetuksia ja jumalanpalveluksiamme?
- Rehellisesti sanottuna näitä kirjoja ei ole paljoa ja minun on vaikea nimetä niistä montaakaan. Kaikesta huolimatta aion nyt mainita muutaman kirjan nimeltä.

Edelleen pitäisin äärimmäisen kauniina ortodoksisuuden kuvauksena Nikolai Saikin kirjaa "Vanhan Valamon esilukija kertoo" (1981). Harva meistä on luostariin menossa, mutta hänen kaunis ja yksinkertainen tapa kertoa näistä ortodoksisuuteen liittyvistä asioista upposi minuun jo 12-vuotiaana. Tätä kirjaa on kuitenkin nykyään vaikea löytää.
Toinen hyvä kirja on Alexander Menin kirja "Ihmisen poika" (2005), jossa on suhteellisen yksinkertaisesti kerrottu Kristuksen toiminnasta ja  opetuksesta sekä valotettu samalla sen ajan historiaa ja kulttuuria. Pari ensimmäistä lukua on historiallista katsausta, joka saattaa puuduttaa jonkun. Voin kuitenkin rohkaista, että näiden lukujen jälkeen kirja muuttuu paljon mielenkiintoisemmaksi. Tätä kirjaa on saatavilla varmasti monesta paikasta.

Yksinkertaista ja hyvää kuvausta liturgiasta on vaikea löytää. Ehkä eräs mainitsemisen arvoinen kirja on Arkkipiispa Paavalin "Uskon pidot" (1986). Tämän lisäksi en tahdo muistaa, että meillä olisi selkeää suomenkielistä kirjaa nimenomaan liturgiasta.

Ortodoksisista uskonnonopetuskirjoista voin mainita rovasti Stefan Holmin "Ortodoksinen uskontokirja - Kirkon jäsenenä" (2007), joka on sisällöltään hyvä. Tätä kirjaa voivat lukea siis muutkin kuin ysiluokkalaiset.

Varmasti moni löytää muitakin hyviä kirjoja, mutta minä edelleen peräänkuulutan yksinkertaisuutta ja ymmärrettävyyttä. Esimerkiksi Alexander Schmemannin kirja "Maailman elämän edestä" on hyvä, mutta toisaalta se on sisällöltään jo sen verran raskas (mutta sitäkin asiapitoisempi), että se ei mene yksinkertaisesta peruskirjallisuudesta.

Nykytilanne ortodoksisen kirjallisuutemme suhteen on sellainen, että kirjoja  tuotetaan pitkälti hyvin omista (kirjoittajan tai kustantajan) lähtökohdista. Suurin osa luostareiden toimesta julkaistuista kirjoista on lähes väistämättä suunnattu syvemmän hengellisen tutkiskelun omaaville ihmisille. Jos minun pitäisi suositella jotain helppoa luettavaa ortodoksisuudesta kiinnostuneille, niin silloin nunna Kristodulin lapsille tarkoittama "Pienet pyhiinvaeltajat" (2003) päihittää Filokalian mennen tullen. (Tämä siis enemmän tällaisena vertailevana toteamuksena, vaikkakin meillä kotona luetaan lapsille iltasaduksi Pieniä pyhiinvaeltajia.) Maallikkokäyttöönkin hyvän jumalanpalveluskirjallisuuden kääntämisessä on Lintulan luostarissa tehty arvokasta työtä ja erityisesti nunna Ksenian "Kiitosakatistos" (2010) on tästä hyvänä esimerkkinä.

Luostariväen kirjallisuudesta mainittakoon vielä (pappis)munkki Serafimin kirjan "Tie Ylösnousemukseen" (2006), joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen erityisesti Suuren paaston aikana. Lisäksi arkkimandriitta Arsenin (nyk. piispa Arsenin) "Ortodoksinen sanasto" (1999) on omalta osaltaan mielenkiintoinen, vaikka se varmasti sopii paremmin niille, jotka ovat jo enemmän olleet kosketuksissa ortodoksiuuden kanssa.

Sanon tässä samaan hengenvetoon sen, että olen tietoinen siitä, että kirkossamme  ollaan kohta julkaisemassa uutta kirjaa, jossa painopiste on juuri valistuksellisessa puolessa ja kohderyhmä on ymmärtääkseni katekumeenit, eli kirkkoonliittyjät. Ainut harmi on siinä, että tämä kirja olisi pitänyt julkaista vähintään 20 vuotta sitten.

Kysymys kuuluu siis edelleen, että missä on meidän hyvä ja yksinkertainen valistuskirjallisuus?

Jos joku nyt vastaa tähän viimeiseen kysymyykseen, että "Kirjoita sinä", niin kiitos kohteliaisuudesta. Seurakuntatyötä tekevän papin (tai ainakin minun) on kuitenkin vaikea löytää aikaa pitkäjänteiseen kirjalliseen työhön. Melkein pitäisi ottaa virkavapaata, jotta tämä olisi mahdollista.  Siihen asti kirjalliset tuotokset jäävät hajanaisiksi ja jopa epäjohdonmukaisiksi.
Sanon tässä vielä senkin, että Suomessa on monta henkilöä (ja nyt en yritä vihjata itseeni), joilla olisi meille paljon annettavaa myös kirjallisesti. Mutta monesti unohtuvat ne kannustuksen sanat ja suoranaisen mahdollisuuden antaminen tällaiseen toimintaan. Ihan lopuksi pitää (nyt hieman itsekriittisestikin) todeta, että suurinta meteliä itsestään pitävät eivät läheskään aina ole niitä kaikkein lahjakkaimpia.