Pyhän Johannes Krysostomoksen jouluhomilia

Seuraava teksti on pyhän Johannes Krysostomoksen jouluhomilia. Olen kääntänyt sen englannista suomeksi ja se on varmasti kieliopillisesti ja luettavuudeltaankin hieman raskas. Lisäksi se ei varmasti kaikilta osin ole käännökseltään sanatarkka. Toivon kaikesta huolimatta, että se välittää Kristuksen syntymäjuhlan sanoman teille kaikille.

Katso uutta ja ihmeellistä salaisuutta. Korvissani kaikuu paimenten laulu, ei huilujen pehmeänä melodiana, vaan voimallisena taivaallisena veisuna. Enkelten veisuna: Kerubien riemullisena kiitoksena, serafien ylistäessä Hänen kunniaansa ja arkkienkelten äänten sulautuessa tähän harmoniaan. Kaikki kokoontuvat ylistämään tätä pyhää juhlaa, katselemaan jumaluutta maan päällä ja ihmistä taivaassa. Hän, joka on yläpuolella, asuu nyt meidän lunastuksemme tähden maan päällä. Hänen nöyrtymisessä on jumalallinen armo esille tuotu.


Tänä päivänä Betlehem muistuttaa taivasta, enkelten äänten kuuluessa taivaan avaruudesta, ja siellä missä aurinko on, taivuttaa itsensä kaikkialle Vanhurskauden Aurinko. Älä kysy miten: sillä siellä missä Jumala niin tahtoo, kumoutuu luonnon järjestys. Sillä näin Hän tahtoi, Hänellä oli valta, Hän laskeutui maan päälle, Hän lunasti, kaikkien asioiden kääntyessä Jumalalle kuuliaiseksi.
Tänä päivänä Hän, joka on, on syntynyt. Ja Hän, joka on, tulee sellaiseksi mitä Hän ei ollut. Sillä olleessaan Jumala, Hän tuli ihmiseksi, luopumatta kuitenkaan jumaluudestaan. Eikä Hän menettänyt jumalallisuuttaan tullessaan ihmiseksi. Eikä Hän muuttunut tavanomaisella tavalla ihmisestä jumalaksi. Hänen läpipääsemätön luontonsa ei ollut muutokselle altis, vaan ollen Sana, Hän tuli lihaksi.


Ja niin kuninkaat ovat saapuneet. He ovat nähneet taivaallinen Kuninkaan saapuneen maan päälle. Häntä eivät tuoneet enkelit, eivät arkkienkelit, valtaistuimet, hallitukset, vallat tai voimat. Hän tuli uutta yksinäistä polkua kulkien, tullen esiin tahrattomasta kohdusta.
 
Koska tätä taivaallista syntymää ei voi kuvata, niinpä ei myöskään hänen tulemistaan ihmisten keskelle voida seikkaperäisesti tarkastella. Vaikka tiedän neitseen tänään synnyttäneen, ja uskon, että Jumala on siinnyt ennen kaikkia aikoja. Tästä sukupolvesta olen oppinut sen, että kunnioitan tätä hiljaisuudessa ja hyväksyen, että tätä ei pidä tutkia liialla uteliaisuudella ja monisanaisesti selittäen.

Sillä Jumalaa emme etsi luonnonlakien avulla, vaan uskomme lepää Hänessä, joka toimii.


Mitä minä voin teille sanoa? Mitä kertoa teille? Minä näen äidin ja näen esille tuodun lapsen, joka on syntymässä nähnyt päivänvalon. Hänen sikiämisensä tapaa en voi ymmärtää.

Luonto on levännyt, kun taas Jumalan tahto on toiminut. Oi sanomatonta armoa! Ennen kaikkia aikoja ollut Ainosyntyinen, joka on koskettamaton ja käsittämätön. Joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on ruumiiton; on nyt pukenut ruumiini ylleen ja on nyt näkyväinen ja altis turmelukselle. Ja minkä vuoksi? Jotta tullessaan meidän keskellemme, hän voisi opettaa ja opettamalla johdattaa meidät kädestä pitäen tuntemaan asioita joita ihminen ei voi nähdä. Sillä ihmiset uskovat silmien olevan luotettavampia kuin korvat ja he epäilevät sitä, mitä he eivät näe. Niinpä hän on sallinut näyttää itsensä ruumiillisena, jotta Hän voisi poistaa kaikki epäilykset.

Kristus, löytäen neitseen pyhän ruumiin ja sielun, rakentaa itselleen elävän temppelin, ja tahtonsa mukaisesti muovautuu ihmiseksi neitseestä; tullen tänä päivänä esille, häpeämättä vähäistä luontomme.


Sillä alentavaa Hänelle ei ollut se, että Hän pukeutui siihen, minkä Hän oli itse tehnyt. Olkoon tuo käsityö ikuisesti ylistetty, mihin verhoutui sen oma Luoja. Sillä kuten lihaa alussa luotaessa, niin ihmistäkään ei voitu tehdä ennen kuin savi oli ollut ensin Luojansa käsissä. Siksi ei turmelukselle altista ruumistakaan voitu ylentää, ennen kuin se oli ensin ollut sen oman tekijänsä vaatteena.

Mitä minä sanoisin! Ja miten minä kuvaisin tätä syntymää teille? Tämä ihme täyttää minut hämmästyksellä. Muinaisten päivien ikäinen on tullut lapseksi. Hän, joka istuu ylhäisellä ja taivaallisella valtaistuimella, makaakin nyt seimessä. Ja Hän, joka on koskematon, joka yksinkertaisuudessaan, vailla monimutkaisuutta on aineeton, onkin nyt ihmiskäsien kosketeltavana. Hän, joka on rikkonut synnin siteet, nyt itse sidottuna lapsen kääreisiin. Mutta Hän on säätänyt, että kunniaton muuttuu kunnioitettavaksi, vailla mainetta oleva puetaan loistolla ja täydellisestä nöyryydestä tulee Hänen hyvyytensä mitta.


Tämän vuoksi Hän otti minun ruumiini, jotta kykenisin vastaanottamaan Hänen Sanansa. Ottaessaan lihana, Hän antaa minulle henkensä ja niin Hän lahjoittaa ja minä vastaanotan. Hän valmistaa minulle elämän aarteen. Hän ottaa lihani pyhittääkseen minut. Hän antaa minulle Hänen Henkensä, jotta Hän voi pelastaa minut.

Tulkaa, viettäkäämme juhlaa. Todella ihmeellinen on koko syntymän tapahtuma. Sillä tänä päivänä on muinainen orjuus päättynyt. Paholainen on saatettu hämmennykseen, demonit perääntyvät, kuoleman valta on murtunut, paratiisi avautuu, kirous poistuu, synti nostetaan pois päältämme, valhe karkotetaan pois ja totuus tulee takaisin. Ystävälliset sanat leviävät kaikkialle, taivaallisen elämä on nyt istutettu maan päälle, vailla pelkoa enkelit keskustelevat ihmisten kanssa.


Miksi näin on? Koska Jumala on nyt maan päällä, ja ihminen taivaassa. Eri puolilla olevat asiat näin yhdistyvät. Hän tuli lihaksi. Hän ei tullut Jumalaksi, sillä Hän oli Jumala. Sentähden Hän tuli lihaksi, niin että Hän, jota taivas ei voi mahduttaa sisäänsä, on nyt seimeen sijoittunut. Hänet laitettiin seimeen, niin että hän, jonka kautta kaikki on ravittu, voi nyt saada Neitsyt äidiltään pienokaisen ruokaa. Kaikkien aikakausien Isä on nyt lapsena rinnalla, imeväisenä äitinsä käsissä, jotta tietäjät saattoivat paremmin nähdä Hänet. Tänä päivänä piti tietäjien tulla ja alulle saatettiin hirmuvallan vetäytyminen ja taivas antoi kunniansa, kun Herra ilmestyi tähdessä.

Hänelle, joka vailla epäselvyyttä on tasoittanut selkeän polun, Kristukselle, Isälle, ja Pyhälle Hengelle me kannamme kaiken ylistyksen, nyt ja iankaikkisesti. Amen.

Jouluisia blogikirjoituksia viime vuodelta

Ajatuksia suomalaisesta joulusta

Voittavatko tontut Jeesuksen?

Joulua edeltävän sunnuntain opetuspuhe

”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa”

Tämä jae liittyy läheisesti edelliseen, mutta sillä erotuksella, että siinä kysymys on nimenomaan Kristuksen seuraajien, eli kristittyjen yleisestä vainoamisesta. Kristus näki ennalta kaiken ja halusi antaa lohdutuksen kaikille niille, jotka tämän vuoksi joutuivat kärsimään. Ensinnäkin, hän sanoi opetuslapsilleen: ”Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. -- Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. – Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 15:18, 20, 21)

Ensin esimerkiksi fariseusten, kuten Saulin (myöhemmin Paavalin) ja tämän jälkeen roomalaisten toimesta varhaisia kristittyjä vainottiin ja surmattiin. Kautta eri aikakausien ovat myös monet valtiovallat vainonneet kristittyjä.

Rooman keisarivallan aikana kristittyjä vainottiin, koska heitä pidettiin ”ateisteina” ja epämääräisiä salamenoja harrastavina ihmisinä. Ateisteina heitä pidettiin siksi, koska he eivät osoittaneet palvontaa keisaria kohtaan. Kristityt kunnioittivat lakia, mutta he eivät voineet ryhtyä palvomaan hallitsijaa yli Jumalan. Heiltä ei olisi vaadittu kovinkaan ihmeellisiä toimenpiteitä sille, että he olisivat osoittaneet uskollisuuttaan keisarille. Käytännössä kyse saattoi olla esimerkiksi yhdestä suitsutusuhrista keisarin kuvapatsaan edessä ja suullinen tunnustus siitä, että keisari oli heidän herransa. Mutta miten kristityt olisivat saattaneet sanoa keisaria herraksi, jos Kristus on heidän Herransa? Varmasti kaikki kristityt apostoli Paavalin opetuksen mukaan pyrkivät elämään ja toimimaan lainmukaisesti ja esivaltaa kunnioittaen. He elivät lähimmäistä rakastaen ja kunnioittaen. Keisari oli kuitenkin koko Rooman valtakunnan ja esivallan ruumiillistuma, jonka herruuden tunnustamatta jättäminen oli käytännössä maanpetturuutta. Viranomaisia ei kiinnostanut se, että kuinka hyviä kristityt olivat. Heitä kiinnosti ainoastaan se, että jokainen kansalainen antoi keisarille uskollisuudenvalan.

Kristittyjen ateismi keisarikulttia kohtaan ei ollut ainut ongelma. Kristinuskosta ei tiedetty paljoa ja heidän jumalanpalvelusmenoihinsa liittyi termistöä, joka oli pakanoille vierasta, niin siitä syntyi pahoja väärinkäsityksiä. Ruumiin ja veren nauttiminen yhteisissä kokoontumisissa kuulosti kannibalismilta ja rakkauden ateria taas rietastelulta. Puheet viimeisestä tuomiosta ja Kristuksen toisesta tulemisesta saivat monet varpailleen ja tällaiset puheet aiheuttivat joissakin varmasti mielen levottomuutta. Varmasti kristittyjä pidettiin siis myös rauhattomuuden lietsojina. Emme takerru nyt yksityiskohtiin, mutta tiedämme monista historianlähteistä sen, että kristityt joutuivat kestämään suunnattomia kärsimyksiä

Historian saatossa on tapahtunut paljon. Esimerkiksi Armenian kansanmurhassa kuoli 1.2 miljoonaa kristittyä. Tästä tapahtumasta on vasta nyt ryhdytty keskustelemaan enemmän, vaikka se edelleen Turkissa on vaiettu asia.

Yksi suurimmista vainojen kausista tapahtui Neuvostoliiton aikana, jossa kristittyjä vainottiin ja surmattiin järjestelmällisesti. On vaikea sanoa, että paljonko nimenomaan kristittyjä surmattiin. On arvioitu, että pelkästään Stalinin aikana surmattiin 20 miljoonaa ihmistä ja koko neuvostoaikana yli 60 miljoonaa ihmistä. Monet heistä olivat kristittyjä. Tämän lisäksi on tietysti suuri joukko niitä, jotka kärsivät vainoissa ja joita suljettiin vankileireille ja mielisairaaloihin.

Kristinusko ja sen puitteet pyrittiin hävittämään kokonaan. Esimerkiksi Neuvostoliitossa oli vuoteen 1940 tultaessa toiminnassa oli enää 700 pyhäkköä, kun niitä oli ennen vallankumousta ollut 72.936. II maailmansodan seurauksena kirkolle annettiin myönnytyksiä ja pyhäkköjä oli parhaimmillaan auki yli 20.000. Nikita Hruštšovin toimenpiteiden seurauksena pyhäkköjä taas suljettiin ja 1980-luvulle tultaessa toimivia kirkkoja oli enää 7000.

Kirkkoja oli suljettu (eri aikoina) mm. seuraavin perustein:

- Ne muutettiin ”olosuhteiden pakosta” viljavarastoiksi, mutta niitä ei kuitenkaan missään vaiheessa palautettu takaisin kirkolle.

- Seurakuntalaisia vaadittiin korjaamaan kirkot erinomaiseen kuntoon ja tähän annettiin kohtuuttoman vähän aikaan. ”Huonossa kunnossa” olevat kirkkorakennukset voitiin sulkea.

- Paikalliset viranomaiset kieltäytyivät rekisteröimästä uskonnollista yhteisöä.

- Kirkkoja suljettiin ”poikkeuksellisesti” epidemioiden ym. vuoksi ja näitä poikkeuksellisia sulkemisia ei koskaan peruttu.

- Uusille papeille ei viranomaisten taholta annettu oikeutta toimia.

- Verotus muutettiin hyvin raskaaksi ja verorästien vuoksi kirkkorakennus voitiin  ”oikeutetusti” sulkea.

Mikä sitten on muovannut tiettyjen yhteiskuntien asennetta niin kristinuskonvastaiseksi? Osaltaan juuret löytyvät varmasti valistuksen ajasta Euroopasta, jossa luonnontieteiden kehittyminen avarsi ihmisten käsityskykyä maailmasta ja elämästä. Samanaikaisesti tuo valistus myös alkoi rajoittaa ihmisten käsityskykyä. Kaikki maailmaan ja elämään liittyvät asiat haluttiin sisällyttää tiettyihin kehyksiin, luonnonlakeihin, jotka sen ajan tiedemiehet olivat määritelleet. Tiede kulki edistyksen ja kehityksen tiennäyttäjänä ja yhteiskunnan kehittämisen nähtiin vaativan sitä, että pitäydyttiin valistuksen tuomissa opeissa. Kristinuskon nähtiin olevan selkeästi kehityksen jarruna, koska se ei tahtonut hyväksyä tieteellistä maailmankuvaa. Tämän vuoksi Neuvostoliitto uutena ateistisena ja valistuneena yhteiskuntana koko kristinuskon vanhana tsaarinajan jäänteenä ja valistuksen vastustajana. Vankileireillä saivat ankaramman rangaistuksen juuri ne, jotka kyseenalaistivat järjestelmän ja hallinnon. Murhamiehet ja varkaat pääsivät monesti huomattavasti vähemmällä. Yhä edelleen kuulee puhuttavan siitä, että esimerkiksi veropetoksista seuraa henkirikoksia kovemmat rangaistukset. Tälle toteamukselle minulla ei ole nyt osoittaa tilastollisia todisteita.

1900-luvulla on 50 miljoonaa ortodoksia[1] menettänyt henkensä vainojen, sotien, vankileirien, karkotusten, nälänhädän ja muun vastaavan seurauksena.

Meillä länsimaissa saattaa olla hyvinkin vääristynyt käsitys siitä, että lähes kaikilla maailman ihmisillä olisi täydellinen uskonvapaus. Edelleen on monia paikkoja, joissa kristityksi tunnustaminen tietäisi ankaraa vainoamista tai jopa kuolemaa. Viimeisimpänä vainojen sarjasta voidaan mainita koptikristityt Egyptissä.

Maallistunut yhteiskunta alkaa myös muovata ihmisten käsityksiä koko kristinuskosta. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että kristittyjä herjattaisiin sivistyneissäkin valtioissa. Julkisuudessa puitavat uskontoon liittyvät asiat tuntuvat nyt vähäpätöisiltä, mutta niihin kätkeytyy itse asiassa paljon enemmän. Paljon on jo niitä, joille kristinusko ei ole yhdentekevä asia, vaan kristinuskoon liittyviä asioita suoranaisesti vihataan. Olemme jo aikaisemmin käsitelleet sitä, että kristinusko nähdään vapautta rajoittavana tekijänä, koska ihminen ei voi hyvin omintunnoin tehdä mitä haluaa. Dostojevskin mukaanhan ”ilman Jumalaa kaikki on sallittua”.

Kirkkomme pyhät ovat ennalta nähneet sen, että uskon säilyttäminen tämän maailman pyörteissä muuttuu ajan myötä aina vain vaikeammaksi. Kristuksen seuraamisen sitoutumisen astetta kysytään nyt aivan toisella tavoin kuin ennen. Uskonnollisesti välinpitämättömiä on ”sivistyneissä” länsimaissa yhä ja enemmän. (Sana sivistyneissä lainausmerkeissä sen vuoksi, että en pidän ihmisten uskonnollisuuden häivyttämistä sivistyksen merkkinä). Tämän kaiken seurauksena kristityt kokevat olevansa vähemmistönä ja sen seurauksena taas paineet oman uskonsa luopumisesta kasvaa. Missään ei ole kuitenkaan sanottu sitä, että enemmistö olisi oikeassa. Kristuksen ennustukset pitävät hyvin paikkansa: Hänen tähtensä monia herjataan ja vainotaan ja heistä puhutaan valheellisesti. Kristityn haasteellinen elämä ei ole missään vaiheessa yllätyksenä, sillä jo kasteessa (ja kirkkoon liittymisessä) ihminen on ottanut ristin kannettavakseen, kun hän on lupautunut seuraamaan Kristusta.

---

[1] http://www.serfes.org/orthodox/memoryof.htm

"Ihmiset ovat sanoneet..."

Olen aikaisemminkin kertonut siitä, että työssäjaksamiseen vaikuttaa monien muiden tekijöiden lisäksi työhön liittyvä arvostus ja palaute. Työskentely muuttuu jossain vaiheessa hyvin ontoksi jos nämä asiat puuttuvat. Papin työssä kaikki on itse asiassa kaikkea muuta kuin yksioikoista. Arvostetaanko sinua oikeasti ihmisenä, vai perustuuko kunnioitus ja arvostus ainoastaan siihen, että sinulla roikkuu risti rinnalla? Tämän kysymyksen voi ulottaa yhtä lailla piispallisella tasolle, jolloin rinnalla roikkuu panagia.

Mikä on oikeanlaista arvostusta ja palautetta? Jokaisella ihmisellä on omia toiveita tämän suhteen, mutta varmasti huomioiminen on tärkeää. Kirkon vapaaehtoistyössä olevia ja muita työntekijöitä  monesti laiminlyödään huomioimisessa ja kiitoksen antamisessa. Me palkkatyössä olevat pidämme liian itsestäänselvyytenä sitä, että vapaaehtoiset pakertavat päivästä toiseen hymyssä suin, vailla kunnon kiitosta, koska hehän jo nauttivat toiminnastaan niin paljon.
Seurakuntalaisten onkin hyvä muistuttaa pappia siitä, että tämän muistaisi aika ajoin osoittaa kiitoksen (tai huomionosoituksen) niille tahoille joille se erityisesti kuuluu. Kaikesta hajamielisyydestäni huolimatta olen yrittänyt kouluttaa itseäni siihen, että kävisin aina kirkkokahvien jälkeen keittiön ovella sanomassa emännille kiitoksen (ellen ole sitä isoon ääneen kahvin päätteeksi sanonut). Se on varmasti vähintä, mitä voin siinä tilanteessa tehdä.

Rakentava palaute on myöskin tärkeää. Kukaan ei halua varmaankaan kuulla kielteistä palautetta, mutta olen hiljalleen oppinut arvostamaan niitä, jotka sanovat asiansa suoraan (rakentavassa ja asiallisessa hengessä tietenkin). Mielestäni pahempaa on se, että ei sanota mitään, mutta samanaikaisesti selän takana jotain epäkohtaa sitten ruoditaan päivästä toiseen.

Tuo otsikko: "Ihmiset ovat sanoneet..." liittyy taas epämääräiseen ja ei niin rakentavaan palautteeseen, jossa vedotaan erityisesti meidän suomalaisten mielenlaatuun. Meidän toimintaa ohjaa yleensä se suorainainen pakkomielle siitä, että "mitähän muut ihmiset nyt ajattelevat minusta". Me emme perustele tekemisiämme aina järjellä, vaan sen olettamuksen mukaan mitä muut saattavat ajatella ja sen vuoksi loukkaantua tekemisistämme. Tämä anteeksipyytävä asenne näkyy esimerkiksi siinä, että vaahdotaan siitä, että muiden uskontojen edustajat saattavat loukkaantuvat kristillisistä joulujuhlista (aivan kuten niistä betoniporsaista aikoinaan). Asia ei ole kuitenkaan näin, sillä se on jo huomattu että enemmän muita uskontoja loukkaa se, että koulujen juhlaperinne laimennetaan täysin värittömäksi, hajuttomaksi, mauttomaksi eli käytännössä siis olemattomaksi. Ainoastaan ne vajaat 2000 vapaa-ajattelijaa tapauttavat käsiään, kun kouluissa koetetaan toteuttaa (mahdottoman) arvotyhjiön mukaisia joulujuhlia. Jos ei jouluna voi puhua päivänsankarista mitään, niin sitten on parempi lähettää koululaiset suoraan kotiin se todistus kourassaan.

Mutta takaisin asiaan, josta jo kykenin melkein eksymään. Koska me siis pelkäämme muiden ajatuksia meistä, niin palautteenannossa lausahdus: "ihmiset ovat sanoneet" toimii kyllä oikein hyvänä kiristyskeinona. Siinähän palautteensaaja ihan hätääntyy kun ryhtyy ajattelemaan, että "nyt ne ihmiset paheksuvat toimintaani. On pakko tehdä jotain ja äkkiä!"
Kuka on lopulta sanonut ja mitä? Onko tuo ainoastaan esittäjän oma mielipide, jota hän on maustanut sillä, että muutkin saattavat ajatella samoin? Kuinka moni ihminen on oikeasti sitä mieltä? Ja voihan olla niinkin, että kukaan ei ole sanonut mitään. Näin kuitenkin varmuuden vuoksi sanotaan, jottei vahingossakaan ketään loukattaisi.

Asia on kuitenkin niin, että Kristuksen tulisi olla meille esimerkkinä. Kristuskin avasi suunsa ja sai jopa fariseukset ja lainaopettajat loukkaantuneeksi. Jos pyrimme olemme kaikille mieliksi, niin kohta emme voi sanoa tai tehdä mitään. Ehkä juuri sellaisista tyypeistä pidetään, jotka istuvat ja hymyilevät kaikille (mutta eivät liiemmin sano kenelläkään mitään...edes aiheesta).

Jos tässä vajaan kymmenen vuoden aikana olen jotain työssäni oppinut, niin ainakin sen, että on olemassa rakentavaa palautetta ja ei niin rakentavaa palautetta. Jälkimmäisen tunnistaa esimerkiksi juuri siitä lausahduksesta, että "ihmiset ovat sanoneet...". Jos palautteen antamisella halutaan muutoksia, niin pitää rohkeasti astua esiin ja sanoa, että mikä mättää ja miten asioita voisi tehdä paremmin.
Haluan tässä lopuksi kiittää erityisesti kaikkia niitä, jotka uskaltavat antaa sitä rakentavaa palautetta henkilökohtaisesti sekä tietysti asiallisesti ja rakentavasti. Tällainen palaute on opettanut minua avaamaan silmäni monille sellaisille asioille joita en ole aiemmin tullut edes ajatelleeksi.

"Kehdosta hautaan" - KODINPYHITYS

 
Ortodoksinen kirkko on tunnettu siitä, että se siunaa kaikki pelastuksen kannalta oleelliset asiat. Kun me puhumme ”pelastuksen kannalta oleellisista asioista”, niin silloin puhumme asioista joissa toimintamme täällä heijastuu myös iankaikkisuuteen. Kodinpyhityksen eräässä rukouksessa pyydetään, että pyhitetyn kodin asukkaat pääsisivät osallisiksi myös taivaallisen kodin kirkkaudesta. Tässäkin toimituksessa emme siis ajattele vain maanpäällisiä asioita, vaan kaikessa heijastuu se, että elämämme päämäärä on Jumalan valtakunta. Metropoliitta Kallistos Ware on vertauskuvallisesti sanonut, että tämä maanpäällinen elämämme muodostaa vain kirjan johdannon ja iankaikkisuus on se itse varsinainen tarina.

Kodinpyhityksen kaavaa sovelletaan myös työskentelytilojen ja muiden rakennusten  (kuten koulujen ja hoitokotien) siunaamiseen. Kyse ei ole niinkään siitä, että onko siunattava rakennus uusi tai vanha, vaan siitä, että siellä asuvat tai työskentelevät ihmiset haluavat pyytää Jumalan siunausta sille paikalle. Esimerkiksi aina kristinoppileirien alussa toimitetaan vedenpyhitys ja majapaikkojen siunaus. Tämä toimitus pidetään useamman kerran kesässä samassa leirikeskuksessa, sillä siellä järjestetään useita leirejä. Siunaus ei keskity pelkästään tilaan, vaan sen käyttäjät ja asukkaat ovat siinä tärkeässä roolissa. Hehän tätä siunausta Jumalalta pyytävät. Eri maissa kodinpyhitysperinteellä on hieman eri muotoja. Suomessa on totuttu siihen, että kodinpyhitystä pyydetään silloin, kun uuteen kotiin on muutettu ja kaikki huonekalut ja tavarat ovat omilla paikoillaan. Venäjällä taas kodinpyhitys toimitetaan jo ennen varsinaista muuttoa, jolloin tavarat kannetaan jo siunattuun kotiin. Kreikassa on tapana toimittaa kodinpyhitys kerran vuodessa.

Lisäksi voidaan siunata lukuisia muitakin asioita. Maataloudessa siunataan esimerkiksi kylvövilja, karja ja puutarhat. Kuka tahansa voi pyytää kulkuneuvolleen siunauksen, oli se sitten polkupyörä taikka auto. Siunaus siis pyydetään kaikelle sille, mikä on nähty pelastuksen kannalta hyväksi ja hyödylliseksi asiaksi. Siinä valossa siunausta ei voi pyytää turhaan.

Kuten edellä kävi jo ilmi, vedenpyhitys kuuluu esimerkiksi leireillä tähän siunaukseen. Yleensä kodinpyhitystä toimitettaessa papilla on matkassa pyhitettyä vettä, jota sitten vihmotaan asuintilojen ja sen asukkaiden päälle. Ortodoksisessa kirkossa käytetään paljon luonnonelementtejä kaikissa tilanteissa ja vesi on yksi oleellisimmista. Vesi on elämän kannalta välttämätön ja se tarkoituksena on myös  puhdistaa ja uudistaa. Ehkä kaikkein selvemmin tämä tulee esille juuri kasteessa, jota edeltää myös vedenpyhitys. Ortodoksinen kirkko on tunnettu nimenomaan siitä, että jumalanpalveluksissa tapahtuu monia asioita. Se ei ole koskaan paikallaan olemista tai pelkästään sivusta seuraamista. Kaikki läsnäolijat tulevat pyhityksestä ja siunauksesta osallisiksi.

"Kehdosta hautaan" - AVIOLIITTO

Hääliturgia Nurmeksen ortodoksisesta kirkosta. Kuva: Birgitta Selin

Avioliittoon vihkimisen sakramentissa mies ja nainen ottavat vastaan Jumalalta siunauksen, jonka tarkoituksena on vahvistaa heitä yhdessä tehtävään matkaan kohti Jumalan valtakuntaa. Varsinaista vihkimistoimitus edeltää kihlaus, sormusten vastaanotto. Kirkollinen kihlaus voidaan toimittaa erikseenkin. Se on lupaus tulevasta avioliitosta ja se ei voi olla pysyvä tila. Ortodoksisessa kirkossa kihlauksessa laitetaan sormus oikeaan nimettömään. Monesti kysytään, että mistä tämä johtuu? Itäisessä perinteessä ja esimerkiksi Lähi-idän kulttuurissa oikea käsi on nähty hyviä ja voimallisia tekoja tekevänä kätenä. Sen vuoksi sormuskin laitetaan oikeaan käteen.

Vihkitoimituksen eräs keskeisimmistä kohdista on vihkiparin kruunaaminen. Suomessa on yleisesti käytössä slaavilainen perinne, jonka mukaisesti vihkiparin päiden päällä kannatellaan kruunuja. Avioliittoon vihityt mies ja nainen ovat oman kotinsa kuningas ja kuningatar, mutta he myös muodostavat oman pienen seurakunnan jonka tehtävänä on auttaa ja tukea toinen toisiaan mutta myös lähimmäisiä. Vihkikruunut saavat täydellisen kirkkautensa Jumalan valtakunnassa, josta ihminen pääsee jo tässä maailmassa osalliseksi kirkon pyhien toimitusten kautta.
Kreikkalaisessa perinteessä kruunujen sijaan käytetään seppeleitä, jotka viittaavat marttyyrien kilvoitukseen, heidän uhrauksiinsa ja lopulliseen voittoon. Tämäkin liittyy läheisesti kristilliseen ajatteluun. Elämä ei ole aina helppoa, kuten ei avioparin yhteinen elämäkään ole vastoinkäymisistä vapaata. Avioliitossa täytyy pystyä kunnioittamaan puolisoa ja tekemään tämän puolesta uhrauksiakin, sillä itsekkyys ei voi koskaan kantaa pitkälle. Avioliitto ei luo tyhjästä rakkautta, sillä sitä pitää olla jo valmiina, mutta avioliitto vahvistaa ja enentää jo olemassa olevaa rakkautta, jonka voimistamana aviopari selviää elämän vaikeistakin hetkistä. Olennaista on että kummatkin ovat ottaneet avioliittoon vihkimisessä Kristuksen mukaan yhteiseen elämään ja he ovat valmiita myös elämään Kristuksen opetuksen mukaan.

Tämä edellä mainittu on tärkeä seikka, sillä liian usein ihmisillä on tapana toimia niin, että he pyytävät Jumalalta monia asioita, mutta eivät ole kuitenkaan valmiita toimimaan Jumalan tahdon mukaan. Voisi sanoa, että avioliiton onnellisuuden ja hyvinvoinnin perustana on juuri se, että aviopari toimii Kristuksen opetuksen mukaan. Eräässä vihkimisen rukouksessa pyydetään, että Jumala täyttäisi avioparin kodin kaikella hyvällä, jotta sitä samaa hyvää tämä aviopari voisi välittää myös niille, jotka apua tarvitsevat. Pyynnöt eivät perustu itsekkäisiin syihin, vaan nimenomaan siksi, että maallinen hyvinvointi antaa edellytykset auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua.
Totta kai vihkimisessä pyydetään paljon muutakin, mutta keskeinen ajatus on, että siunauksen pyytäjät toimivat siunauksen edellyttämällä tavalla. Vihkitoimituksen loppupuolella vasta vihitty aviopari ottaa yhteisen elämänsä ensimmäiset askeleet papin taluttaessa heidät kolmesti vihkipöydän ympäri. Tämän ympärikäymisen aikana kuoro laulaa yhden ortodoksisen kirkkomusiikkiperinteen riemukkaimmista veisuista, "Jesajan tanssin".

"Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta"

Edellä mainittiinkin jo siitä, kuinka Kristuksen seuraaminen voi aiheuttaa ristiriitoja tässä maailmassa ja jopa perheiden sisällä. Kristikunnan historiassa on oudoksuttu ja suoranaisesti väheksytty niitä, jotka ovat pyrkineet elämään Jumalan tahdon mukaista elämää. Kristus puhui siitä, kuinka ihmiset syyttivät sekä Johannes Kastajaa, että häntä itseään: ”Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: 'Hänessä on paha henki. Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: 'Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!' Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan!" (Matt. 11:18-19)
 

Johannes Kastaja vietti hyvin askeettista elämää ja häntä pidettiin tämän vuoksi jotenkin riivattuna tai vähintäänkin hulluna. Jeesus, joka taas vietti aikaa syntisten ihmisten kanssa leimautui myös oudoksi ja epähurskaaksi. Yhdistävänä seikka oli se, että tuomio ei tullut pakanoilta tai toisuskoisilta, vaan oman kansan suusta. Itse asiassa Jumalan tahdon mukaan elävää ihmistä harvemmin kunnioitetaan, teki hän asioita miten päin tahansa. Kristuksen edellä oleva lainaus kuvaa hyvin sitä, että aina löytyy syitä, joilla vanhurskasta voidaan jollain tavalla vainota. Sielunvihollinen yrittää saada ihmiset kaikin keinoin taistelemaan vanhurskautta ja hyvyyttä vastaan. Se esittää ihmisille näennäisiä tekosyitä, joilla hyvät teot voisi jättää tekemättä. Kaiken lisäksi se yllyttää tuomitsemaan vanhurskaita, jotta nämäkään eivät pystyisi toteuttamaan omaa uskonmukaista elämää.

Yhä edelleen on niitä tilanteita, joissa ihmisen uskonmukaista elämää arvostellaan. Valitettavan usein tämä arvostelu saattaa tulla nimenomaan omien joukosta. Kirkkoa koettelevat usein sisäiset ristiriidat huomattavasti enemmän, kuin ulkoa päin tuleva arvostelu. Lisäksi totuuteen ja hurskauteen pyrkivää ihmistä arvostellaan monesti ankarammin. Mutta Kristuksen sanojen mukaisesti, juuri vanhurskaat saavat osakseen taivasten valtakunnan. Tämä vanhurskaus ei ole kirjaviisautta, vaan nimenomaan sitä yksinkertaista lapsen uskoa. Kristushan on sanonut: ”Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta”. (Matt. 19:14)

Vaikka lapsia joissakin tapauksissa nimitetäänkin hyvin laskelmoiviksi, niin siitä huolimatta lapset ovat myös viattomia. Pienet lapset eivät vielä tietoisesti tee pahaa ja kaiken lisäksi heillä on kyky antaa paljon helpommin anteeksi. Lapset sanovat suoraan mitä ajattelevat, joka saattaa monista aikuisista tuntua hyvinkin tukalalta. Tästä huolimatta on paljon rehellisempää sanoa asiat suoraan, kuin puhua pahaa selän takana.

Muistamme varmasti, että vanhurskautta on juuri Jumalan tahdon mukainen elämä. Ja Jumalan tahdon mukainen elämä taas tekee ihmisestä hyvän. Miksi juuri hyvät ihmiset sitten joutuvat kärsimään niin paljon?

– Se johtuu siitä, että tämän maailman ihanteet yllyttävät meitä ottamaan itsekkäästi täyden ilon irti tästä ajallisesti elämästä. Kristillinen opetus taas tähtää iankaikkisuuteen. Maallisten ihanteiden mukaan elävä kokee kristilliset ihanteet omia etujaan rajoittavina, koska hän ei saa silloin täysin vapaasti ja hyvällä omallatunnolla nauttia itsekkäästä ja yltäkylläisestä elämää. 
Kuinka osuva onkaan Dostojevskin toteamus: ”ilman Jumalaa kaikki on sallittua”. Kristuksen opetus koetaan näennäistä maallista vapautta rajoittavana opetuksena ja siksi sitä vastaan halutaan taistella ja siksi vanhurskauteen pyrkiviä pilkataan ja suoranaisesti vainotaan. Vanhurskaus halutaan mitätöidä ja sitä vastaan suorastaan soditaan, koska se rajoittaa itsekkyyttä, ylpeyttä ja kaikkia muitakin paheita. Kaikki ne jotka haluavat taistella vanhurskautta vastaan, haluavat elää paheellista elämää, vaikka tätä he tuskinpa suostuvat suoraan myöntämään. Vanhurskauden vastustajat ovat niitä, jotka vastustavat Jumalan tahtoa. He luulevat Jumalan vastustamisen antavan heille täydellisen vapauden, vaikka todellisuudessa elämä Jumalan yhteydessä tekee ihmisestä vapaan. Kristitty ihminen osaa erottaa näennäisen ja todellisen vapauden toisistaan ja hänen palkkanaan on ”taivasten valtakunta”.

Kuvakuulumisia arkkipiispa Paavalin muistoseminaarista 2.12.2012

Arkkipiispa Paavalin muistoseminaari pidettiin 1.-2.12.2012 Joensuun ortodoksisessa seminaarissa. (linkki uutiseen sekä valokuviin).
Nurmeksen ortodoksisesta seurakunta järjesti retken seminaarille sunnuntaina, jolloin toimitettiin liturgia arkkipiispa Leon johdolla pyhä Johannes Teologin kirkossa.
Valokuvat: Anssi Mikael Okkonen

Muidenkin virheistä saa oppia

Omat ja muiden virheet opettavat. Koemme virheet ja synninteot epäonnistumisina. Katumuksen sakramentissa olen joskus sanonut, että jos tehdyistä synneistä pitäisi löytää jotain "myönteistä", niin varmaan ne opettavat meitä olemaan toistamasta niitä uudestaan. Eri asia on sitten se, että pystymmekö ottamaan opiksi ja olemaan toistamatta vääriä tekoja. Mutta vaikka teemmekin syntiä, niin missä vaiheessa olemme oikeasti epäonnistuneet? Eräs hieno viisaus on se, että olemme epäonnistuneet vasta siinä vaiheessa, kun emme enää yritä onnistua. Tämän vuoksi katumus ja mielenmuutos ei ole taakse katsomista ja voivottelua, vaan eteenpäin kulkemista ja yrittämistä.

Omista virheistä voi ja pitää oppia, mutta myös muiden tekemistä virheistä. Ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista lähteä kaivelemaan toisten ihmisten virheitä. Kristuskin on sanonut, että kuinka voimme nähdä roskan toisen silmässä, kun omassa silmässä on hirsi. Mutta uskallan edelleen väittää, että toisten virheistä voi kuitenkin oppia, vaikka emme ryhtyisikään osoittamaan ketään sormella. Rabbi Hillel antoi ennen Kristusta opetuksen: Mitä emme halua muiden tekevän meille, niin sitä emme saisi tehdä heille. Kristus käänsi tämän saman opetuksen myönteiseksi: Meidän tulisi tehdä muille sitä hyvää, mitä haluaisimme heidän tekevän meille.
Kuinka usein olemme tilanteessa, joissa kohtaamme  sellaista toimintaa, joka ei käsityksemme mukaan voi olla oikein? Kuinka usein olemme tilanteessa, jossa meille tehdään jotain sellaista, mitä emme haluaisi meille tehtävän? Pystymmekö siinä tilanteessa katkaisemaan pahan kierteen? Sen sijaan, että ryhtyisimme kiroamaan toista ihmistä maanrakoon tai syyllistämään tätä, niin voisimmeko rukoilla tämän puolesta ja tehdä tälle hyvää?
Meillä on valitettavasti taipumus toistaa kohtaamamme epäoikeudenmukaisuus korkojen kera. Pystyisimmekö sittenkin kääntämään vihan armoksi?

Tämä on hyvä kysymys, sillä jos pystyisimme ottamaan opiksi omista ja muiden synneistä, niin silloin asiat olisivat varmasti paljon paremmin. Saatamme ajatella, että tuolla tavoin en varmasti voisi koskaan tehdä, mutta tästä huolimatta jossain tilanteessa käyttäydymme tismalleen samalla tavoin. Me kannamme kohtaamiamme pahoja asioita mukanamme ja pahimmassa tapauksessa moninkertaistamme niitä. Pahat asiat alkavat toistumaan turhanpuhumisella ja katkeroitumisella ja lopulta ne muuttuvat teoiksi. Haemme hyvistystä kohtaamillemme vääryyksille toisten ihmisten kustannuksella.

Epäonnistumista on pahojen asioiden toistaminen. Onnistumista taas pahan kierteen katkaiseminen.