Kristus ajaa riivaajat sikalaumaan (opetuspuhe)

Päivän Evankeliumissa kuulimme siitä kuinka Kristus saapui opetuslastensa Gerasan alueelle, toiselle puolelle järveä. Tuo oli kreikankielisten aluetta ja ihmiset eivät siellä tunteneet Jeesusta, koska Hän ei ollut aiemmin edes käynyt siellä.

Kristus ei ehtinyt pitkään olemaan siellä, kun vastaan tuli mies, jossa oli riivaajahenkiä. Ilmeisesti paha aisti välittömästi Jumalan läsnäolon ja tuli anomaan armoa, että Kristus ei hävittäisi niitä pois. Tiedämmehän, että Kristuksen toisessa tulemisessa pahan voimat saavat lopullisen palkkansa ja se syöstään todellakin ”kadotuksen kuiluun”. Riivaajahenget pyysivät, että tätä ei tapahtuisi ennen tuota määrähetkeä.

Me emme tiedä suoraa vastausta sille, että miksi Kristus suostui tähän pyyntöön ja ajoi henget läheiseen sikalaumaan. Varmasti yksi syy oli se, että tämän teon kautta Hän halusi osoittaa ihmisille sen, että pahan vaikutuksesta seuraa aina tuho ja hävitys.

Paikalliset ihmiset hämmentyivät tästä teosta suuresti. Evankeliumissa ei kerrota yksityiskohtaisesti mitä ihmiset ajattelivat. Pelon lisäksi he saattoivat olla suuttuneita siitä, että sikalauman menettämisen myötä menetettiin myös rahan arvoista omaisuutta. Yhden ihmisen pelastuminen ei näyttänyt kiinnostavan heitä, ainoastaan tuo rahallinen tappio.

Mitä tämän Evankeliumin on tarkoitus meille sitten opettaa?
Varmasti ensimmäisenä meitä muistutetaan siitä, että paha toimii kaikkialla. Tässä yhteydessä saatamme tietysti ajatella, että suurin osa tuon ajan oudoista sairauksista ja käyttäytymisistä oli selitetty sillä, että ihminen oli jollain tavalla riivattu. Mutta tämä ei voi selittää kaikkea.

Löydämme Raamatusta niin monta viitettä, jossa puhutaan suoraan Paholaisesta ja sen toimista: Luomiskertomuksessa, Jobin koettelemuksissa, Jeesuksen ollessa erämaassa paastoamassa ja rukoilemassa sekä Juudaksen päättäessä kavaltaa Jeesuksen. Kaikissa yhteyksissä kysymys on suoraan persoonallisesta pahasta.

Jos tässäkin tapahtumassa olisi ollut kysymys vain jostain henkisestä sairaudesta, niin miksi ihmeessä sitten tuo sikalauma yllättäen sekosi? Ei kai kenenkään parantuminen henkisestä sairaudesta voi aiheuttaa sitä, että lähistöllä ollut eläinlauma päätti yllättäen syöksyä jyrkänteeltä alas? Kysymys oli todella pahasta, joka siirtyi tuosta ihmisestä pois!
 
Paholaisen yksi pyrkimyksistä on saada meidät ihmiset ajattelemaan, että sitä ei ole edes olemassa. Kun ihminen ei ota vakavasti jotain uhkaa, ei hän voi siltä silloin myöskään suojautua. Itse asiassa paha ei tyydy uskottelemaan, että sitä ei ole olemassa, vaan sen tarkoituksena on latistaa ihmisistä kaikki uskonnollisuuden rippeetkin pois.

Nykyihminen haluaa kaikille asioille vankat todisteet ennen kuin hän uskoo niihin. Vaikuttaa siltä, että jokaiseen hengelliseen asiaan tai ihmeeseen halutaan löytää tieteellinen selitys. Jos ihminen ei halua uskoa, niin silloin mikään ihme tai todiste ei voi saada häntä uskomaan. Ihminen on tehnyt tuolloin valinnan, että hän ei usko. Tässä käyvät toteen Kristuksen omakohtaisen opetuksen sanat: "--ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista!" (Luuk. 16:31)

Tietysti, mahdollisuus muutokseen on olemassa. Jumala voi tulla ja muuttaa tuon ihmisen, kuten kävi esimerkiksi apostoli Paavalille Damaskoksen tiellä. Hänen Kristus-vastaisuus muuttui totiseksi Kristuksen ja kristittyjen puolustamiseksi ja väsymättömäksi uskon julistamiseksi laajalle alueelle.

Mutta entä tuo alkuperäinen kysymys pahasta?
Voimmeko todella selittää sen, että milloin ja miten paha toimii? Evankeliumin perusteella siellä missä paha vaikuttaa, on myös järjetöntä tuhoa ja kuolemaa. Tässä valossa paha vaikuttaa tänä päivänä hyvin monessa paikassa. Voidaan sanoa, että lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon sellaista, mitä ei kerta kaikkiaan voi järjellä selittää. Kaikkia näitä tapahtumia yhdistää juuri tuo järjetön tuho ja kuolema.

Paha ei voi kuitenkaan vallata ihmistä, jollei hän anna sille tilaa toimia. Ihminen antaa tilaa pahalle ruokkimalla sitä, ylpeydellä, vihalla ja katkerilla ajatuksilla. Mitä kauemmaksi ihminen kulkee pois Jumalasta, sitä suuremmat ovat pahan mahdollisuudet toimia ihmisessä.

Jos ihminen ei jaksa tehdä hyvää, eikä pitää Jumalaa mielessä, niin silloin on suuri vaara antaa tilaa pahalle. Aikakauttamme leimaa maallistuminen, johon kuuluu välinpitämättömyys myös uskonnollisia asioita kohtaan. Ajatellaan, että jos istutaan neljän seinän sisällä tekemättä pahaa, ollaan hyviä. Mutta juuri tuo tekemättä jättäminen antaa tilaa pahalle.

Paikallaan oleminen ei sovi kristitylle, vaan meidän täytyy yrittää jatkuvasti kehittyä hengellisesti. Tuota kehittymistä ja hyvään pyrkimistä ei sovi lopettaa hetkeksikään. Merkkipäivien ja muiden juhlien yhteydessä ei toivoteta niinkään onnea, vaan "Monia armorikkaita vuosia!"
- Pyydämme ja rukoilemme Jumalalta, että Hän sallisi vielä meille elinvuosia yrittää kasvaa ja kehittyä niin, ettemme antaisi tilaa pahalle. Vielä keskeisemmin tämä toistuu "Isä Meidän" rukouksessa, kun pyydämme: "--äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.” Amen.

”Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet!” (opetuspuhe)

Viime sunnuntaina luettiin evankeliumiluku, jossa kerrottiin rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31). Kristus puhuu monin eri tavoin lähimmäisenrakkaudesta, mutta tässä kohden kyseessä on enemmänkin varoittava esimerkki siitä, että mitä tapahtuu kun ihminen on itsekäs ja välinpitämätön.

Tuossa evankeliumiluvussa Abraham toteaa helvetin kärsimyksissä olleelle rikkaalle miehelle:
”Muista poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa.” (Luuk. 16:25)

Meillä on mahdollisuus useammassakin evankeliumin kohdassa tehdä turhankin nopea johtopäätös siitä, että rikkaus ja maallisten ihanteiden mukaan hyvä elämä on sama kuin menolippu helvettiin. Näin ei tietenkään ole, mutta rikkaudet kylläkin lisäävät ihmisen vastuuta huolehtia muista, joilla ei ole maallista omaisuutta ja rahaa.

Tuon rikkaan miehen virhe oli nimenomaan siinä, että hän ei nähnyt köyhää Lasarusta joka muutaman metrin päässä oli kerjäämässä. Kysymys ei ollut yksittäistapauksesta, sillä päivästä toiseenhan siellä talossa juhlittiin.

Voidaan olettaa, että tuota rikasta miestä eivät kiinnostaneet hengelliset asiat. Häntä kiinnosti ainoastaan se, että elämä oli yhtä juhlaa päivästä toiseen. Koko hänen elämänsä tähtäsi tämän hetken onnellisuuteen, jonka saavuttaminen edellytti itsekästäkin elämäntapaa, jossa avuntarvitsijoita ei tarvinnut huomata. Tuo rikas mies ei varmasti olisi voinut kaikkia maailman köyhiä auttaa, mutta vähimmäisvaatimus olisi ollut tuo Lasarus, joka päivästä toiseen pyysi apua aivan hänen vieressään.

Tuosta rikkaasta miehestä tulee mieleen Kristuksen toisessa kohtaan antama toteamus: "Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet"(Matt. 6:5). Jos kerran haluaa kaiken tässä ajallisessa elämässä ja sen vieläpä saa, niin mitä ihmettä siinä sitten enää valittamaan? Jos iankaikkisuudella ei ole merkitystä, niin silloinhan sitä todella elää niin kuin viimeistä päivää. Muutoksen pitää tapahtua tässä ajassa. Jos ihminen ei ole tähän valmis, niin ei häntä silloin saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista!

On olemassa sellainen sanonta, että kukaan ei mene taivasten valtakuntaan yksin. Meissä tulee olla rakkautta muita ihmisiä kohtaan, jotta pääsemme iankaikkisuuteen. Oliko köyhällä Lasaruksella ystäviä? Voi olla, että olosuhteet olivat sellaiset että ei todellakaan ollut. Tästä ei voinut häntä kuitenkaan syyttää. Sitäpaitsi lopulta Lasarus ei mennyt taivaseen yksin, sillä hän lähti sinne enkelten saattelemana.
Tuo rikas ei välttämättä juhlinut yksin, mutta hänen ystävät eivät olleet paikalla rakkauden tähden, vaan samojen itsekkäiden ihanteiden tähden: Mennä ja olla siellä, missä saa juhlia, sekä syödä ja juoda vatsansa täyteen. Muut ihmiset olivat mukavaa seuraa, mutta todellisen rakkauden ja välittämisen kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä.

Kaiken tämän opetus on meille yksinkertainen. Meillä tulisi olla kyky huomioida lähimmäisemme. Lisäksi meidän elämämme onnellisuus ja päämäärä ei voi rakentua maallisten ihanteiden varaan. Kristityn ihmisen päämäärä ei voi olla sellainen, että koko elämänvaelluksen pitäisi olla päivästä toiseen yhtä yltäkylläistä juhlaa, aivan kuten oli tuolla rikkaalla miehellä. Tuollaisen itsekeskeisyyden rinnalla jopa koiratkin pystyivät osoittamaan enemmän huomiota köyhää Lasarusta kohtaan

Kaikilla saa olla omaisuutta, mutta jos annamme itsekkyydelle vallan niin silloin järkemme sumentuu, emmekä kykene silloin enää osoittamaan toisia kohtaan rakkautta. Kristuksen opetusta noudattaen, pitäkäämme siis elämässämme asiat oikeassa tärkeysjärjestyksessä, jolloin saamme palkan oikeana palkanmaksamisen päivänä.

"Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen"

Sanatarkasti tässä kohden viitataan sellaiseen murheeseen, joka koskettaa ihmistä silloin kun hän on menettänyt läheisensä. Kyse on siis todellisesta murheesta, eikä pelkästään pienimuotoisesta murehtimisesta. Me voimme ajatella tässä kohden murhetta myös hengellisenä murheena, jossa ihminen kantaa murhetta oman sielunsa tilasta. Hengellistä murhetta on se, että ihminen tajuaa oman syntisyytensä ja hänen omatuntonsa saa hänet murheen valtaan. Tällaiseen murheeseen ei kuitenkaan liity epätoivoa taikka masennusta, joka johtaisi itsetuhoisuuteen. Uskovainen ihminen on aina elämänmyönteinen ihminen, vaikka hän eläisi hengellisessä murheessa. Kenties parhaan kuvauksen hengellisen murheen tilasta antaa meille pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni. Sen sisältö voi tuntua jopa äärimmäisen ankaralta kaikkine itsesyytöksineen. Hengellinen murhe pitää kuitenkin ihmisen jalat maassa siitä, että hän pitäisi itseään valheellisesti täydellisenä. Ihminen voi oppia siitä, että hän on tehnyt syntiä. Ensinnäkin, hän oppii katumuksen kautta välttämään syntiä ja toiseksi, hän ei voi pitää itseään täydellisinä tai ylivertaisena, koska hän on tehnyt syntiä.

Murheen kantaminen ei aina liity ihmiseen itseensä, vaan se voi olla myös murhetta toisten puolesta. Profeetta Esra ei kantanut murhetta pelkästään itsensä, vaan koko kansan puolesta: ”Nousin paikaltani vaatteet revittyinä ja heittäydyin polvilleni. Ojensin käteni Herran, Jumalani, puoleen ja sanoin: Jumalani, minä häpeän niin, että tuskin uskallan nostaa kasvojani sinun puoleesi, sillä meidän syntimme tulvivat jo päämme yli ja syyllisyytemme kohoaa taivaaseen saakka.” (Esra 9:5-6) Samalla tavoin profeetta Daniel kantoi murhetta kansan syntien tähden: ”Me olemme tehneet väärin, me olemme tehneet syntiä, olemme rikkoneet sinua vastaan, kapinoineet ja poikenneet sinun käskyistäsi ja laeistasi.” (Dan. 9:5) Kyse ei ole tietenkään pelkästä murheesta ja voivottelusta, vaan profeetat nimenomaan palavasti rukoilivat, että Jumala kaikesta ihmisten synneistä huolimatta ei kääntäisi katsettaan pois.

Murhe voi murhetta syntien tähden, mutta se voi olla murhetta myös niiden puolesta, jotka joutuvat kärsimään. Meillä tulisi olla kyky asettua ajattelemaan asioita myös toisen ihmisen näkökulmasta. Meillä tulisi olla kyky edes jonkinlaiseen myötätuntoon. Ihmisen täytyy olla  tunteiltaan harvinaisen kylmä, mikäli hän ei tähän pysty. Toisaalta ulkoiset tekijät voivat myös kylmettää ihmistä: sodat, vainot, terrorismi ja kaikenlainen pahuus ajaa ihmisen tilaan, jossa kyky myötätuntoon voi heiketä. Lopulta kyse myötätunnon puutteesta johtuu aina itsekkyydestä. Onko kyse sitten siitä, että jotakuta on kiusattu tai hän on jäänyt vaille tarvittavaa huomiota lapsuusvuosina? Joka tapauksessa toisten aiheuttama paha on jättänyt valitettavan syvän jäljen ihmiseen, joka on joutunut luomaan tämän vuoksi itselleen itsekkyyden suojamuurin, joissa toisia ihmisiä ei ole enää käytännössä olemassa. Kristus kuitenkin kannustaa meitä aina huomioimaan toisen ihmisen. Apostoli Paavalikin roomalaiskirjeessään kannustaa seurakuntaa seuraavasti: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15)

Mutta murhe ei aina ole hengellistä murhetta, vaan siihen voi liittyä asioita, jotka liittyvät meidän jokapäiväiseen elämään. Eikö ihminen olekin murheellinen jos hän sairastuu tai kokee vastoinkäymisiä? Vaikka murheet ja vastoinkäymiset eivät ole toivottavia, niin ne kuitenkin opettavat meitä ihmisiä ymmärtämään asioita aivan uudella tavalla. Monesti ihannoimme nautintoja ja yltäkylläistä elämää, jossa kaikki olisi helppoa ja vaivatonta. Elämään liittyvät nautinnot ovat mukavaa vaihtelua arjen keskellä, mutta ne eivät käytännössä tee meistä yhtään viisaampia. Nautintoihin ei kätkeydy syvällistä opetusta, toisin kuin vastoinkäymisiin. Miten ihminen voi oppia ymmärtämään elämän ainutlaatuisuuden ja rajallisuuden, jos hän ei joudu millään tavoin ponnistelemaan? Kristuksen ylösnousemusta kuvaavassa veisussa sanotaan, että ”ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan”. Risti kuvaa kärsimystä ja vaivannäköä, jonka kautta on kuitenkin ilo saavutettavissa. Risti ei liity pelkästään Kristukseen, vaan meidän jokaisen elämään.

Eivätkö opetuslapsetkin olleet murheellisia Kristuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen. Tämä mainitaan evankeliumissakin, kun kaksi opetuslasta oli matkalla Emmaukseen ja Kristus itse kysyi heiltä tapahtumista, ”He pysähtyivät murheellisina”. (Luuk. 24:17) Ja näinhän Kristus oli ennustanut ennen kärsimyksiään: ”Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi.” (Joh. 16:20)

Murheelliselle Kristus tarjoaa lohdutusta. Eikä kysymys ole mistä tahansa lohdutuksesta, sillä tässä tapauksessa se tarkoittaa Kolmiyhteisen Jumalan lohdutusta. Ihminen saa apua ja tukea, jos hän sitä pyytää. Monet kirkon jumalanpalveluksista alkavat rukouksen sanoilla: ”Taivaallinen Kuningas, LOHDUTTAJA totuuden Henki.” Me pyydämme rukouksessa Jumalalta lohdutusta ja armahdusta. Me saamme lohdutuksen, jos käännymme ja ojennamme käden kohti Jumalaa. Tämän verran meiltä ihmisiltäkin vaaditaan vaivannäköä. Jumala auttaa ihmistä, mutta ihmiseltä vaaditaan edes sitä, että hän on kääntynyt kohti Jumalaa. Tämän päivän murhenäytelmä on siinä, että ihminen vaatii ihmeitä ja suuria asioita Jumalalta, vaikka hän ei ole edes vaivautunut kääntymään Jumalan puoleen.

"SAISINKO EHTOOLLISEN SIJAAN KAUKOSÄÄTIMEN"

Tuossa jokin aika takaperin uutisoitiin siitä, että pakollisen TV-maksun myötä jotkut ihmiset ovat päättäneet erota kirkosta säästääkseen rahaa. Olen yrittänyt pohtia tätä asiaa jo jonkin aikaa ja samalla odottanut että verenpaineeni laskisi sellaiselle tasolle, etten kirjoittaisi liian rumasti. En voi kuitenkaan välttyä ajattelemasta, että pyytävätkö tällä perusteella kirkosta eronneet ihmiset kuolinvuoteellaan ehtoollisen sijaan sitten kaukosäätimen?

Ainakin elämässä tehdyt valinnat tukisivat tätä olettamusta. Joku voi tietysti laskea sen varaan, että liitynpä sitten myöhemmin takaisin kirkkoon, niin saan eläkepäivinä ehtoollista ja kunnon kirkolliset hautajaiset. Tällainen harkittu laskelmointi ei ole oikein! Ihminen ei yksinkertaisesti ole siinä asemassa, että hän voisi käydä laskelmoitua kauppaa Jumalan kanssa.

On sellaisia kirkosta eronneita, jotka ovat sitä mieltä, että Jumala suhde hoituu yksityisesti ja siinä ei kirkon kaltaista välikättä tarvita. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin valmiita maksamaan terveydenhuollosta ja koulusta. Eikös tällä samalla "ei välikäsiä -periaatteella" jokainen voisi kouluttaa itsensä kotona ja parantamaan itsensä myös kotikonstein. Kirkollisvero nähdään asiana, jossa ahne seurakunta haluaa lisää rahaa pohjattomaan kassaansa. Kirkollisvero menee kuitenkin kirkollisen toiminnan ylläpitämiseen. Kirkon työntekijöiden täytyy elää, joten he tarvitsevat palkkaa. Kirkkorakennukset täytyy pitää kunnossa ja mielellään lämpimänä ettei laasti ja tiilet ala ropista kirkkokansan päälle. Lastenkerhot ja diakoniatyö kysyvät myöskin rahaa. Veroa ei kanneta turhaan, eikä rahoja haudota pankkitileillä tarpeettomasti (tämän voin sanoa ainakin oman seurakuntani osalta). Jos kirkon toimintaa ei halua tukea, niin silloin ei voi myöskään olla seurakunnan jäsen. Kyllä maksamatta jättäminen on niin selkeä kannanotto.

Lopulta kysymys on siitä, että mikä on ihmisellä asioiden tärkeysjärjestys. Jos televisio on tärkeämpi kuin seurakunta, niin näin kai asia on sitten nähtävä. Rahallisesti kysymys ei ole kuitenkaan täysin ylivoimaisesta panostuksesta. - Se on  huono puolustus.  Juopolla ei tahdo olla rahaa ostaa ruokaa, mutta viinaan löytyy kuitenkin aina rahaa. Verotus on kuitenkin siinä mielessä reilu, että se kasvaa tulojen mukaan. Vähävarainen maksaa pienempää veroa kuin varakas. Jos jollakin on todellinen taloudellinen ahdinko, niin silloin voi kääntyä myös oman seurakuntansa puoleen.

Toki on niitäkin ihmisiä jotka eroavat muun kuin rahan takia. Jos ei usko, niin sitten ei usko ja sillä selvä. Sekin on mahdollista, että seurakunta tekee suoranaisen laiminlyönnin. Kirkon työntekijät ovat ihmisiä ja hekin tekevät virheitä. Mutta kyse voi olla väärinkäsityksestäkin ja siksi asia kannattaa selvittää. Siksi kannattaa antaa palautetta, jotta asia voidaan mahdollisesti korjata. Suurin osa kuitenkin livahtaa takaovesta nimeltä "Eroa kirkosta" - sivusto, jolloin ei tarvitse olla niin suoraselkäinen, että menisi tekemään eroamisilmoituksen ja antamaan palautetta suoraan seurakuntaan. Eroamissivustossa voi antaa palautetta, mutta ainakaan meidän seurakunta ei ole sitä saanut.

Kyllähän joskus sentään selviää, että miksi ihminen eroaa kirkosta. Voisin kertoa montakin tarinaa siitä, että millaisin perustein ihmiset ovat kirkosta eronneet. En kuitenkaan halua kertoa niistä, koska niistä voisi helposti jopa tunnistaa henkilön. Kyse on aikuisen ihmisen kiukuttelusta, jolla ei ole uskon ja hengellisen elämän kanssa monestikaan mitään tekemistä. Olen ollut tilanteissa, joissa kyse on ollut myös suoranaisesta kiristyksestä. Kiristyksestä, jonka välineenä käytetään kirkon jäsenyyttä. Itse noudatan kyllä sitä periaatetta, että jos kirkon jäsenyydellä aletaan kiristämään, niin olen silloin omakohtaisesti hakemassa kynän ja eroamisilmoituksen tälle ihmiselle ja pidän vielä viraston ulko-oveakin auki.

Pohjimmiltaan olen vain surullinen siitä, että seurakunnan arvoa ja sen merkitystä ei ymmärretä. Terve uskonnollisuus tekee ihmisestä monella tapaan terveemmän. Monet ovat selvinneet erilaisten  haasteiden yli juuri kirkon avulla ja ihmeitäkin tapahtuu itse asiassa joka päivä. Minusta on yksinkertaisesti käsittämätöntä, että ihmiset ovat hukanneet yhteyden seurakuntaan ja uskaltavat vielä asettaa television Jumalaa tärkeämmäksi. En halua demonisoida televisiota. Sen on vain pahuksen huono veruke erota kirkosta. Surullista…niin surullista.

”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta”

Mitä me ymmärrämme tällä ensimmäisellä Kristuksen lausahduksella? Millainen ihminen on ”hengessään köyhä”?

Ensinnäkin hengessään köyhä ihminen on nöyrä. Jos ajattelemme yleensäkin köyhyyttä, niin köyhä ihminen on todellakin saanut kokea sen, että hän on täysin riippuvainen muista. Hänen elämälle tarpeellisten ja välttämättömien asioiden saanti on riippuvaista toisten ihmisten armosta ja hyväntahtoisuudesta. Kristus itse osoitti suurta rakkautta köyhiä kohtaan ja tunnusti monesti, että he olivat lähellä Jumalaa. Rikkauksilla sen sijaan on vaarana sumentaa ihmisen ymmärrystä ja hänestä voi tulla hyvin ylpeä ja jopa kylmä ihminen. Tästä Kristus antoi myös varoittavan esimerkin, esittäessään kertomuksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Kristus ei sanonut, että rikkaat ihmiset eivät pelastuisi. Hän ainoastaan antoi ymmärtää, että rikkaudet voivat vaikeuttaa pelastusta.

Haluan vielä korostaa, että Kristus ei opeta siihen, että meidän tulisi maallisessa mielessä ihannoida tai pyrkiä köyhyyteen, sillä eihän se ole ihmiselle mikään hyvä tila. Olemme varmasti nähneet kuvia niistä maailmankolkista, joissa köyhyys on arkipäivää ja se ei voi olla kenenkään päämäärä. Kristuksen muussa opetuksessa korostuukin se, että meillä tulisi olla kyky huomioida toiset ihmiset, jolloin myös köyhyydestä päästäisiin eroon.

Luostarikilvoitukseen liitetään sana köyhyys ja puhutaan kilvoittelijan köyhyyslupauksesta. Mutta siinäkään ei ole kyse pyrkimyksestä sellaiseen äärimmäiseen köyhyyteen, jossa ihminen joutuisi ruumiillisesti näkemään tarpeettomasti nälkää ja kärsimään. Kirkon historiassa on ollut suoranaisia vääristymiä, joissa kyse on ollut ruumiillisesta itsekidutuksesta. Tämä on kuitenkin vastoin kirkkomme opetusta, sillä esimerkiksi monet  suuret opettajat ovat korostaneet sitä, että ruumiin hyvinvointi mahdollistaa myös sielun hyvinvoinnin. Pyhä Johannes Krysostomos on verrannut ruumista soittimeen ja hän on sanonut tästä seuraavasti:

”Jos soittimen kielestä kuuluu vaimea tai vääränlainen ääni, niin se voi johtua siitä, ettei sitä ole kiristetty tarpeeksi. Soittaja ei tällöin pysty millään keinoin osoittamaan lahjakkuuttaan. Vika kielissä peittoaa kaikki taidot. Sama on ihmisen ruumiin kanssa. Se voi aiheuttaa paljon harmia sielulle.” 

(Homilea Hebrealaiskirjeestä 29, 3)

Palatkaamme takaisin itse aiheeseen. Tässä nimenomaisessa autuuden lauseiden kohdassa puhutaan hengessään köyhistä. Sellaisessa tilassa ihminen on siis ymmärtänyt, että hän on riippuvainen Jumalan armosta ja rakkaudesta aivan kuten maallisessa mielessä köyhä on ymmärtänyt riippuvaisuutensa suhteessa muihin ihmisiin. Köyhällä ei ole kunniaa tai vaikutusvaltaa yli muiden, eikä hän pysty esittämään mitään vaatimuksia muille ihmisille. 

Hengessään köyhä ei siis kuvittele itsestään liikoja. Hän ei kuvittele olevansa sellaisessa asemassa, että hän voisi esittää vaatimuksia Jumalalle ja muille ihmisille. Hän voi ainoastaan pyytää armoa. Septuaginnan mukaisessa psalmissa 33 sanotaan seitsemännessä jakeessa seuraavasti: ”Tässä on köyhä, joka huutaa, ja Herra kuulee ja pelastaa hänet kaikista hänen ahdistuksistaan.”

(vrt. Vuoden 1992 käännös Ps. 34:6, jossa sanotaan: ”Minä olin avuton ja huusin apua” ja vanhemmassa 1933/38 käännöksessä: ”Tässä on kurja, joka huusi”.)

Hengessään köyhä on kuin Kristuksen vertauksen publikaani, joka tunnustaa oman arvottomuutensa Jumalan edessä. Tämän vuoksi hengessään köyhät ovat jo lähempänä Jumalaa ja taivasten valtakuntaa ja tämän vuoksi heillä on myös syytä iloon. Ja kyse ei ole pelkästään tulevasta, sillä hengessään köyhä pääsee siitä osalliseksi Jumalan valtakunnasta jo tässä ajassa. Taivasten valtakunta avautuu hengessään köyhälle!

Autuuden lauseet (johdanto)

Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa pidetään raamattupiiriä. Syksyn aiheena ovat Autuuden lauseet. Käytän nyt blogiani opintomateriaalin levittämisen välineenä raamattupiiriläisille. Muutkin asiasta kiinnostuneet pääsevät tästä nyt samalla osallisiksi.

 

 

KRISTUKSEN  VUORISAARNA  JA  AUTUUDEN  LAUSEET

Kun tutkimme evankeliumia Matteuksen mukaan, löydämme heti ensimmäisenä Kristuksen opetuksena mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota kutsutaan Vuorisaarnaksi (Matt. 5-7). Nimitys johtuu siitä, että Kristus nousi vuorelle, istuutui ja ryhtyi opettamaan. Vanhan liiton aikana Mooses nousi vuorelle vastaanottamaan lakia, jonka hän toi ihmisille. Uuden liiton aikana taas Kristus nousi vuorelle ja opetti siellä ihmisiä.

Todennäköisesti kysymys ei ole sellaisesta suuresta vuoresta, niin kuin me helposti sen ajatuksissamme miellämme. Kysymys oli ennemmin rinteestä, jonka päältä Jeesuksen oli helppo saarnata suuremmallekin kansanjoukolle.

Vuorisaarnassa ei välttämättä ollut kysymys tapahtumasta, jossa Kristus tuolla yhdellä kertaa opetti nuo kaikki asiat siellä olleille ihmisille. Kreikan kielessä on olemassa aoristi-muoto, jota käytetään jo menneestä tapahtumasta, jolla on selkeästi alku ja loppu.  Imperfektimuodossa tuo menneisyyden tapahtuma on taas jatkuvaa. Kristuksen vuorisaarnassa kyse ei ollut aoristista, eli tapahtumasta, jolla oli alku ja loppu, vaan imperfektistä. Kristuksen opetuksen sisältöön kuuluivat nämä asiat siis muulloinkin, kuin jonkin tietyn hetken. Tämä tulkinta ei tietenkään sulje pois vuorisaarnaa tapahtumana, vaan meidän on ymmärrettävä sen opetus ajallisesti laajemmin. Evankeliumista löytyy paljon sellaisia kohtia, joissa mainitaan ainoastaan Kristuksen opettaneen ihmisiä. Varmasti hänen opetuksensa on pitänyt sisällään juuri näitä asioita. Matteus on halunnut heti kirjoituksensa alussa tuoda esiin Kristuksen keskeisimmät opetukset.

Kun nyt ajattelemme niin, että Vuorisaarna on ollut yksi tärkeimmistä Kristuksen opetuksista, niin on hyvä huomata sekin, että Vuorisaarnan ensimmäisenä opetuksena olivat nimenomaan ”Autuuden lauseet”. Nämä ovat meille tutut jokaisesta sunnuntain liturgiasta. Niitä lauletaan samaan aikaan, kun evankeliumikirja kannetaan saatossa ihmisten keskelle. Kristus tuli ihmisten keskelle ja aloitti julistustyönsä juuri Autuuden lauseilla.

Lyhyesti voisi todeta, että autuuden lauseiden tarkoituksena on lohduttaa ihmistä. Jumalan tahdon mukainen elämä ja Kristuksen seuraaminen kysyvät paljon. Lisäksi monet päivittäiset huolet ja murheet kuluttavat ihmistä. Vaarana onkin vaipua epätoivoon ja luopua kilvoittelusta ja Kristuksen seuraamisesta.

Autuuden lauseet antavat lupauksen paremmasta, ja siitä, että ulkoisesti heikko ja kärsivä ihminen onkin lopulta voimakas, joka voi iloita ja riemuita siitä palkasta, joka odottaa häntä Jumalan valtakunnassa. Mutta yhtä aikaa voimme sanoa, että kyse ei ole vain paremman tulevaisuuden lohdutuksesta, vaan tuosta autuudesta ihminen pääsee osalliseksi jo nyt tässäkin ajassa. Autuuden lauseet eivät ole jossittelua, vaan ne ovat todellisuutta jo nyt. Esimerkiksi jokainen liturgia alkaa alkusiunauksella: ”Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen”.

Jumalan valtakunta tulee todeksi jo tässä ajassa. Kristitty ihminen ei pakene maailmaa kirkon seinien sisään, vaan hän osallistuu Jumalan valtakunnasta jo tässä ajassa ja Jumalan valtakunnan todellisuus tulee esille jo NYT. Samalla tavoin autuuden lauseetkin tulevat todeksi jo tässä ajassa, vaikka samanaikaisesti voidaan sanoa niiden saavan lopullisen täyttymyksen iankaikkisuudessa. Sanoma on siis hyvin voimallinen. Kaikki se maailman silmissä vähäpätöinen ja surkuteltava onkin Jumalan silmissä merkittävää ja suurta. Tähän liittyen pitää hyvin osuvasti paikkansa Kristuksen toteamus: ”Ensimmäiset tulevat viimeiseksi ja viimeiset ensimmäisiksi.”

Sana AUTUAS (μακαριοι) on nykypäivänä vähemmän käytetty ja meidän on vaikea käsittää sen todellista raamatullista merkitystä. Se tarkoittaa ihmistä, joka on onnellinen sekä iloinen ja hän on saanut osakseen erityisen siunauksen. Ihmisestä tulee autuas, kun hän saa olla yhteydessä Jumalaan. Voidaan ajatella, että Jumalan valtakunnassa kaikki ovat autuaita ja ihminen voi päästä tästä autuudesta osalliseksi jo tässäkin ajassa, kun hän elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Sana autuas ei ole mitenkään ennenkuulumaton Raamatussa. Esimerkiksi useissa psalmeissa käytetään sanaa ”autuas”.

- ”Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomien tavoin” (Ps. 1:1LXX)

  ”Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin” (1992)

- ”Autuaita ovat kaikki, jotka häneen turvaavat” (Ps. 2:12 LXX (sama vuoden 1933/38 käänn)

  ”Hyvä on sen osa, joka turvaa häneen!” (1992)

- ”Autuaita ne, joiden rikkomukset on annettu anteeksi, ne, joiden synnit--” (Ps. 31:1-2 LXX)

  ”Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on--” . Ps. 32:1  1992)

- ”Autuas se ihminen, joka panee toivonsa sinuun” (Ps. 83:13 LXX)

  ”Autuas se, joka turvaa sinuun, Herra Sebaot” (Ps. 84:12   1992)

- ”Autuas se mies, joka Herraa pelkää!” (Ps. 111:1 LXX) (sama vuoden 1933/38 käännöksessä)

  ” Hyvä on sen osa, joka pelkää Herraa” (Ps. 112:1  1992)

Edellä olevista poiminnoista voi ainakin sanan autuas kohdalla tehdä sen huomion, että vuoden 1933/38 käännös ja Septuaginta käännös ovat lähempänä toisiaan kuin vuoden 1992 käännös. Monessa kohden sana autuas on käännetty ”hyvä on”.

Autuuden lauseiden kohdalla voisimme puhua yksinkertaisesti iloisesta ihmisestä, vaikka ilon luonne on tässä tapauksessa hyvin toisenlainen. Tavallinen maallinen iloa on sitä, kun joku hankkinut itselleen uuden auton. Tuo ilo häviää kuitenkin heti, kun hän löytää autostaan naarmun. Joku toinen ihminen on iloinen auringonpaisteesta, mutta siitäkin saatu ilo häviää  ukkoskuuron myötä. Jumalallinen ilo on jotakin muuta, mitä ulkoiset asiat eivät voi hävittää. Kristus itse puhuu opetuslapsilleen siitä, kuinka he siirtyvät murheesta ja tuskasta iloon, jota ei kukaan voi riistää heiltä pois. (kts. Joh. 16:22)