Kuvakuulumisia Petrun praasniekasta

Vedenpyhitys Nurmesjärven rannalla. (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Vedenpyhitys (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Ristisaatto palaamassa vedenpyhityksestä takaisin kirkkoon. (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Isä Leevi Saatsi kantaa evankeliumikirjaa. (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Kirkkoa kiertämässä (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Liturgian pieni saatto toimitetaan kirkon ulko-ovella. (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Diakoni Jaakko Vainio pitää opetuspuhetta (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Liturgian suuri saatto (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Praasniekkalounas seurakuntasalissa.

Kuvakuulumisia Rasimäen praasniekasta

Juhannuskokko Tulehmon vieressä

Rasimäen uusi Tulehmo

Iltaruokailua

Lasin takana munkki Stefanos, jolle kuuluu kiitos ruokatarjoilun järjestämisestä.

Ristisaatto matkalla tsasounasta rannalle.  Kuva: Anssi Mikael Okkonen

Kuva: Anssi Mikael Okkonen

Kuva: Anssi Mikael Okkonen

Kuva: Anssi Mikael Okkonen

Kuva: Anssi Mikael Okkonen

Kuva: Anssi Mikael Okkonen

Isä Kosti Heikkisen autoa siunataan. Kuva: Anssi Mikael Okkonen

Kuva: Anita Kulmala

Isät Veikko Lisitsin ja Kosti Heikkinen vaihtavat kuulumisia.   Kuva: Anssi Mikael Okkonen

Igumenia Marinan hautajaiset

Oikeutetusta syystä poissaolevat

Pienessä vedenpyhityksessä luetaan rukous, jossa rukoillaan niiden puolesta, jotka ovat "oikeutetuista syistä" jääneet tulematta yhteiseen rukoukseen.

Oikeutettuja syitä kirkosta poisjäämiseen ovat sairastaminen, liikuntarajoitteisuus, tietyissä tapauksissa ammatinharjoittaminen tai toisesta ihmisestä huolehtiminen (esimerkiksi vauvat ja vanhukset). Muitakin oikeutettuja syitä varmasti löytyy.

Mutta tässä voisi vielä pohtia niitäkin syitä jotka eivät ole niin oikeutettuja. Kajoan nyt tietysti hyvin arkaan asiaan, sillä kirkkossakäyminen koetaan hyvin herkkänä ja henkilökohtaisena asiana. En aio mennä henkilökohtaisuuksiin tai yksittäistapauksiin ja seuraavat päätelmät olenkin tehnyt viimeisen 30 vuoden aikana. Olen saanut olla seurakuntaelämässä aktiivisemmin mukana hyvin pienestä pitäen, sillä myinhän jo pikkupoikana tuohuksia Turun ortodoksisessa kirkossa.

Mutta seuraavassa nyt näitä omia päätelmiä siitä, että miksi kirkkoon vähemmän oikeutetuista syistä jätetään menemättä:

1) PELKO

Kirkkoon menemistä pelätään esimerkiksi siksi, että toimisimme siellä jotenkin väärin. Tämä jos mikä on inhimillistä, mutta meillä tulisi olla rohkeutta mennä kirkkoon peloista ja epävarmuudesta huolimatta. Rohkeutta vaan! Rohkea ihminen ei ole sellainen joka ei yhtään pelkäisi, vaan sellainen joka peloista huolimatta uskaltaa lähteä liikkeelle.

2) UNOHTAMINEN

Tuo sana "unohtaminen" on lopulta aika laimea ilmaisu, sillä yhtä hyvin voisi puhua myös laiskuudesta, jota se monissa tapauksissa on. Ehkä lieventävänä asianhaarana voidan pitä sitä, että nykymaailmassa ihminen on joutunut informaatioähkyn orjaksi, jolloin kirkko ja jumalanpalveluselämä hukkuvat tuon valtavan kaaoksen keskelle. Ihmisen pieneen päähän ei kertakaikkisesti voi mahtua kaikki asiat mitä meille tarjotaan. Tästä huolimatta meillä jokaisella on valta ja voima asettaa asioita tärkeysjärjestykseen omassa elämässä.

3) BOIKOTOINTI

Sana "boikotointi" kuulostaa hyvin oudolta tässä yhteydessä, mutta valitettavasti se on totista totta. Kun jokin asia ei jumalanpalveluksissa miellytä, niin silloin ei sinne mennä. Monesti se liittyy johonkin ihmiseen (usein kirkon työntekijään) tai yksityiskohtaan kirkossa. Kyllä! Jopa tekstiilit, ikonit ja muiden kirkollisten esineiden "väärä" järjestys voi antaa meille omasta mielestämme oikeutetun syyn jäädä kotiin.

Mutta tästäkö on lopulta kysymys? Kenen puoleen me jätämme kääntymättä, jos jäämme tietoisesti ja jatkuvasti pois kirkosta? Ainut ketä vastaan me tässä tapauksessa sodimme on Kristus. Me voimme kotona rukoilla ja tehdä vaikka 1000 maahankumarrusta, mutta se on aina vähemmän kuin liturgia ja Herran pyhä Ehtoollinen.

4) VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS

Tämä on tietenkin aina yhtä valitettavaa. Hyvin monelle jumalanpalvelus on vaihtoehto. Esine uskonnollisten tavaroiden supermarketissa, joka voidaan jättää poimimatta, koska se koetaan tarpeettomana. Mutta tätä ei se koskaan voi olla. Kun ihminen liittyy kirkkoon, niin ensimmäinen askel on tutustuminen ja syventyminen kirkon jumalanpalveluselämään. Jos jumalanpalveluselämä koetaan turhaksi, niin silloin liittyminenkin kirkkoon on turhaa.

Tämäkään asia ei ole aivan yksioikoinen. Kuinka paljon meille lopulta jää jäseniä kirkkoon, jos kirkossa käymättömät "kannatusjäsenet" erotettaisiin vähäisen aktiivisuuden vuoksi? Siinä mielessä nämäkin ihmiset ovat tärkeitä. Julkean kuitenkin sanoa, että tämä "kannatusjäsenyys" on ristiriidassa kirkkomme Tradition kanssa.

Aiheuttiko edellä oleva vuodatukseni jollekin huonon omantunnon tai pahan mielen? Huonoon omatuntoon auttaa se, että astutaan rohkeasti kirkkoon heti kun se vain on mahdollista. Huono mieli on voinut tulla taas siitä, että huomautan asiasta joka ei ole niin yksioikoinen kuin annan tässä ymmärtää. Kuten tuossa jo alussa mainitsin, niin oiketettuja syitä poisjäämiseen on muitakin. Tiedän senkin, että on seurakuntalaisia joita esimerkiksi lähipiiri suoranaisesti painostaa jäämään pois kirkosta pyhäpäivinä, tai heitä vähintäänkin syyllistetään kun he menevät kirkkkoon. (Siitä kerron joskus tuonnempana lisää).

Minä en halua tuomita enkä oikeastaan myöskään syyllistääkään ketään, sillä jokainen vastaa omista teoistaan itse...ja itse Kristukselle.

Unohtamatta perustehtäväämme

Jokaisella meistä on omia työhön liittyviä painopisteitä ja kiinnostuksen kohteita. Eivät papit tai muutkaan kirkon työntekijät ole samasta puusta veistettyjä. Jokainen meistä on erilainen ja toivoa sopii, että jokaisen kyvyt pääsevät oikeuksiinsa.  On olemassa tietysti se vaara, että kiinnostuksen kohteet ovat aika kaukana omasta toimenkuvasta. Tämä muunlainen puuhastelu näkyy tietenkin  työntekijän voimavaroissa,  motivaatiossa ja yleensäkin työn laadussa.

Olen aiemminkin pohtinut sitä, että onko kirkkoherra enemmän ”toimitusjohtaja” kuin sielunpaimen? Hallinto ei ole varmasti lähellä kaikkien pappien sydäntä, vaikka onneksi kirkkokunnasta löytyy myös niitä jotka pystyvät toimimaan hallinnon parissa luontevasti.

Hallinto ei ole kuitenkaan itsetarkoitus vaan apukeino matkalla kohti suurempaa päämäärää, eli pyhittymistä. Kuulostaa teologisesti ylen hienolta ja jopa korkealentoiselta, mutta pelastuminen on kristityn päämäärä. Pelastumisen yhtenä perusedellytyksenä taas on rakkauden osoittaminen. Seurakunnan ja koko kirkkokunnan perustehtävänä on tukea seurakuntalaisia siinä, että heistä tulee hyviä ihmisiä, jotka pystyvät osoittamaan rakkautta ja tämän myötä he ovat myös lähempänä Jumalaa.

Nykypäivänä puhutaan paljon yksinäisyydestä ja siitä, että monet ihmiset ovat yksin omine murheineen ja huolineen. Seurakunnan tulisi olla paikka, josta löytyy aina apua ja tukea.  ”Mene seurakuntaan, siellä sinulla on aina paljon kavereita!” – Kuulostaisiko tämä hyvältä mainoslausahdukselta?

Mainitsin tuossa alussa meidän henkilökohtaiset kiinnostukset. Minä tunnustan nyt suoraan sen, että pystyn hoitamaan tietyt hallinnolliset rutiinit seurakunnassa, mutta en pysty muutoin olemaan siitä äärimmäisen kiinnostunut. Olen yrittänyt lukea kirkkokunnan visiota ja strategiaa ja olen yrittänyt lukea uutisia hallinnon organisaatiouudistuksesta, mutta keskittymiseni alkaa herpaantua jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. Ja loppujen lopuksi ei minun tarvitse siitä murehtia. Vastaan jos kysytään, valitan jos siltä tuntuu, mutta muutoin näistä asioista murehtivat onneksi aivan muut ihmiset.

Seurakunnassa kaikki keskittyy tuon pyhittymisen ympärille. Keskeisin asia on tietysti jumalanpalvelukset ja sielunhoito, jota ei toteuta pelkästään pappi, kanttori ja muut palkolliset, vaan jokainen aktiivinen seurakuntalainen. Pystymmekö luomaan seurakuntaan sellaisen hengen, että sinne on helppoa tulla ja josta todellakin löytyy ”aina paljon kavereita”? Siinä on meille visiota ja strategiaa näin ensialkuun.

Jos (kun) meiltä katoaa jossain vaiheessa tulevaisuudessa verotulot ja seurakunnan rahallinen tilanne alkaa käydä heikoksi, niin ensin katkaistaan sähköt virastosta ja sitten vasta kirkosta. Tuo edellä mainittu toteamus kätkee sisäänsä aika paljon kaikkea. En halua sillä  kuitenkaan väheksyä hallinnon tärkeyttä, vaan enemmän muistuttaa asioiden tärkeysjärjestyksestä seurakunnassa. Ja jos tämä ajatusleikki vietäisiin käsittämään koko kirkkokuntaa, niin mistä silloin katkaistaisiin ensimmäisenä sähköt?

Näissä visioissa, strategioissa ja organisaatiouudistuksissa kannattaisi asioita ryhtyä miettimään esimerkiksi niistä lähtökohdista, että miten me pystymme toteuttamaan seurakunnallista perustehtävää entiseen tapaan, vaikka säännönmukaiset ja turvalliset kirkollisverotulot häviäisivätkin? Siinä on eräs suuri haaste, jota meidän täytyy kaikkien kuntaliitosten ja organisaatiouudistusten lisäksi pohtia täällä seurakunnassa...unohtamatta perustehtäväämme!