Kuuma!

Kyllä nyt on lämmintä piisannut ihan koko kesän edestä. Se on vaan kumma, että harvoin olemme kesäämme tyytyväisiä. Yleensä sataa liikaa ja on epävakaista. Nyt sentään on lämmin. Ja kaiken kukkuraksi vesikin on juuri sopivan lämmintä, jotta tämäkin vilukissa suostuu olemaan vedessä ihan vapautuneesti.

Yritän pitää tämän mielessä sitten kun herään keskellä talvea aamulla raaputtamaan auton ikkunoita. Näitä kelejä tulee totisesti silloin ikävä.

Täytyy kuitenkin myöntää, että tällaiset helteet koettelevat kaikkia. Lapset eivät tahdo enää nukahtaa, vaan pyörivät vain sängyssä. Tavan tuulettimet eivät enää riitä. Soittelin tässä vaimon kanssa kaikki kodinkoneliikkeet läpi aina Lieksaa, Kuhmoa ja Sotkamoa myöten, mutta kaikki kompaktit ilmastointilaitteet olivat loppuneet.

Tänään sitten hurautin reilun 300 kilometrin lenkin ja kävin hakemassa ilmastointilaitteen lainaan. Siellä se nyt laite hurisee ja viilentää makuukammaria siihen lämpötilaan, että siellä on kiva nukkua. Minusta taitaa tulla hiljalleen tosi hedonisti. Tosi mieshän olisi mennyt ulos telttaan nukkumaan tai vaihtoehtoisesti alas kellariin.

Mutta tällaisia kuumia kuulumisia tällä kertaa.

Kieltäytymisen vaikeus

Meillä nykyihmisillä on taipumus kieltäytyä asioista, joista meidän nimenomaisesti tulisi ottaa vastuuta. En tiedä onko se puhdasta laiskuutta, vastuun ottamisen pelkoa vai mitä. Erityisesti vastuun kantaminen toisesta ihmisestä ja rakkauden osoittaminen häntä kohtaan tuntuvat usein puuttuvan nyky-yhteiskunnastamme.

On myös olemassa suuri joukko toissijaisia pyyntöjä, joihin meillä olisi täysi oikeus vastata ”ei”. Jokin outo voima kuitenkin usein estää meitä kieltäytymästä ja niinpä saatamme hammasta purren, mutta ulkoisesti hymyssä suin käydä toimeen. Näitä tilanteita voi syntyä perhepiirissä, töissä, harrastusten parissa tai oikeastaan missä vain. Asioiden vastentahtoisesti tekeminen jättää kuitenkin ihmiseen jäljen. Eihän kenestäkään voi loputtomasti nyppiä pois voimavaroja tai toisaalta, ei kenenkään niskaan voi loputtomasti kaataa erilaisia taakkoja.

Miksi kieltäytyminen voi olla sitten niin hankalaa? Vastaus on varmasti osaltaan siinä, että ihminen janoaa hyväksyntää ja myötätuntoa. Hyväksynnän menettäminen on hyvin pelottava asia, jonka vuoksi toisen ihmisen suututtamista vältetään viimeiseen asti. Tämän vuoksi kaikkiin pyyntöihin suostutaan, vaikka ne varmasti joissain tapauksissa olisivat hyvinkin kohtuuttomia.

Hyväksynnän kerääminen on sitä voimakkaampaa, mitä huonompi ihmisen itsetunto on. Huono itsetunto voi taas olla perua lapsuudesta, jota on leimannut hyväksymisen ja kannustuksen puute. Kaava on siis hyvin yksinkertainen. Jos ihminen ei saa lapsena hyväksyntää ja kannustusta osakseen, hän saattaa hakea sitä koko loppuelämänsä. Vaikuttaakin siltä, että olemme saattaneet joutua kierteeseen, jota voisi kutsua melkeinpä kansantaudiksi. Esimerkiksi suomalaisten huono menestys kansainvälisillä kilpakentillä ei ole kiinni välttämättä taitojen puutteesta, vaan huonosta itsetunnosta.

Aina löytyy myös niitä, jotka osaavat käyttää tätä ”kansantautia” hyväkseen. Esimerkiksi monet firmat ja heidän palkkaamansa puhelinmyyjät osaavat käyttää tätä ihmisten heikkoa kohtaa hyväksi. Niinpä monien ihmisten koteihin sataa lukemattomia lehtiä, jotka myös lukemattomina päätyvät paperinkeräykseen. Kaikki ainoastaan sen vuoksi, että niin monet haluavat olla toiselle ihmiselle mieliksi – siitäkin huolimatta, että tätä toista ihmistä ei ikinä olisi tavannut tai tulisi edes tapaamaan.

Entäpä jos sanoisimmekin rehellisesti ”ei”, etenkin jos kysymyksessä on asia, mihin meille ole mitään todellista velvoitetta. Ihmisen itsetunto ei lopulta kehity sillä tavoin, että hän suostuu kaikkeen. Itse asiassa se tapahtuu juuri päinvastoin. Ensimmäinen askel on siinä, että pystymme sanomaan ”ei”. Sillä tavoin säästämme omia voimiamme ja olemme samalla rehellisiä, kun emme tee asioita niin vastentahtoisesti. Ja hyvähän on muistaa, että kieltäytymisenkin voi esittää kohteliaasti sanomalla ”ei kiitos”.

"Yksityinen" jumalanpalvelus

Kirkon työssä joutuu aika ajoin tilanteeseen jossa juotuu muistuttamaan ihmisiä siitä, että meillä ei ole kirkon seinien sisäpuolella yksityistä jumalanpalvelusta. Tällaista tapahtuu erityisesti silloin kun on kyseessä kaste, hautaus tai avioliittoon vihkiminen.

Ymmärrän hyvin, että edellä mainitut toimitukset tulkitaan usein enemmän perhe-ja lähipiirikohtaisiksi. Siitäkin huolimatta meidän tulee muistaa, että seurakunta on yhteisö, joka iloitsee jokaisesta uudesta ja jäsenestä ja yhtä lailla suree/riemuitsee yhdessä, kun joku sen jäsenistä siirtyy tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Seurakunta on yhteisö, joka saattaa sen omat jäsensä yhdestä tilasta toiseen tilaan. Kasteessa lapsi saatetaan seurakuntaan, avioliitossa vihkipari saatetaan yhteiseen elämään, mutta siinäkin yhteisön sisällä. Hautajaisissa vainaja saatetaan tästä elämästä iankaikkiseen elämään. Kaikkea tätä yhdistää samanaikaisesti yhteinen rukous.
Monet kirkoistamme sijaitsevat keskellä kaupunkia tai asutuskeskusta. On ollut tilanteita, joissa omaiset ovat toivoneet, että kirkon ovet olisivat suljettua näiden enemmän "yksityisten" toimitusten aikana. Mutta voiko kirkon ovia sulkea?!?

Kuten jo aiemmin totesin, niin seurakunta nimensä mukaisesti koostuu useista ihmisistä. Kirkko on julkinen paikka, jonka ovet ovat auki kumpaankin suuntaan koko ajan. Esimerkiksi Kreikassa monissa paikoissa kirkon ovet ovat auki aina, vaikka siellä ei olisi mitään jumalanpalvelusta (silläkin uhalla, että joku saattaisi mennä sinne ja varastaa ikonin).

Jokainen diakoni/pappi/piispa on seurakuntansa palvelija. Piispa vielä enenevässä määrin, koska hän palvelee suurempaa joukkoa ihmisiä. Jokainen kirkonpalvelija haluaa omaa (henkilökohtaista) aikaa, mutta samanaikaisesti hän ei voi silloinkaan heittää viittaansa nurkkaan. - Ellei hän sitten luovu pappeudestaan.
"Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." (Joh. 21:18)

Me voimme kieltäytyä monista ulkoisista kunnioituksen merkeistä (joissa niissäkin heijastuu nimenomaisesti kunnioitus Kristusta kohtaan) ja pyytää esimerkiksi, että hautajaistoimitus toimitetaan eri tavoin. Mutta voimmeko kuitenkaan ihmisten palvelijoina pyytää, että meidät saatetaan tästä elämästä iankaikkisuuteen ilman niitä ihmisiä, joita me olemme luvanneet palvella?

Minä itse toivon ja rukoilen, että omat hautajaiseni sattuisivat Kirkkaalle viikolle (heti Pääsiäsisen jälkeen). Silloin hautaustoimituksessa heijastuisi aivan ainutlaatuisella tavalla se sanoma, jota me julistamme päivästä toiseen: Kristus on noussut kuolleista!

Jokaisella ihmisellä on omat toiveensa omien hautajaistensa suhteen. Ja hyvähän meidän on tätä asiaa miettiäkin, sillä liian usein työnnämme ajatuksen kuolemasta jonnekin kauas tulevaisuuten.
Kaikki kirkon toimitukset ovat kuitenkin yhteisiä toimituksia, joista emme voi sulkea ketään pois. Olen kuullut, että edesmennyt arkkipiispa Johanneskin sanoi jotankin tämän kaltaista eläessään. Pappeudessa ei ole kysymys pelkästään meidän omasta tahdosta, vaan kaikessa heijastuu seurakunta/hiippakunta, jota me olemme luvanneet palvella.

Onko meillä siis yksityistä jumalanpalvelusta kirkon seinien sisäpuolella?

Uskonnollisia motiiveja

Uskoa ja hengellisiä asioita pidetään monesti sillä tavoin itseriittoisina, ettei ulkopuolisia (ja erityisesti tieteellisiä) apukeinoja haluta käyttää. Siinä mielessä tällainen lähestymistapa on väärä, koska tosi uskovainen ei voisi sillä periaattella mennä sairaalaan, jossa käytetään hyödyksi lääketiedettä.

Meidän pitää hyväksyä se, että ihmisen tieteellisetkin tiedot ja taidot ovat Jumalan meille antamia lahjoja, jotka auttavat meitä ymmärtämään monia asioita paremmin. Tämän vuoksi palaankin taas tuttuun aiheeseen, eli pastoraalipsykologiaan.

Psykologia auttaa ymmärtämään ihmismieltä ja sitä, että miksi ihminen saattaa toimia juuri tietyllä tavalla jossakin tilanteessa. Ihmisen uskonnollisuuttakin on tutkittu psykologian näkökulmasta. Liikun siinä mielessä vaarallisilla vesillä, että toisen ihmisen uskonnollisia motiiveita ei voi selittää tuosta vain, mutta aion kuitenkin esittää muutamia näkökohtia.

Ihminen osallistuu kirkolliseen toimintaan, koska:

1) Hän saa siitä jotain ulkoista hyötyä. "Menen näyttämään itseäni muille ja samalla katsomaan ketäs muita siellä on." - "Haluan toimia seurakunnallisissa luottamuselimissä, koska saan sillä tavoin hilattua sosiaalista statustani ylös".
Tällaista, kaukana kristillisistä ihanteista olevaa motivaatiota on olemassa, mutta onneksi vähenevässä määrin. Kristillisyys on ainakin Suomessa kärsinyt jo jonkinlaisen inflaation (kiitos maallistumisen), jonka vuoksi uskonnollista aktiivisuutta ei harjoiteta pahemmin ulkoisen statuksen vuosi. Siinä mielessä väki vähenee ja laatu paranee.

2) Hän uskoo siihen totuuteen, jota kirkko julistaa ja haluaa toimia sen kannustamana. Tämä on tietysti parempi vaihtoehto jo ihan kristillisesti, koska ihmisen toimintaa ohjaavat muut kuin ulkoiset motiivit.
Tässäkin on kuitenkin vaaransa. Ihminen saattaa lukkittua väärälla tavalla toimintaan, jolloin hänestä voi tulla uskonnollisesti fanaattinen ja hyvin farisealainen.

3) Hän on "ikuinen etsijä". Ihminen janoaa aina vain enemmän ja hän pohtii asioita hyvin syvällisesti. Tällaiselle ihmiselle ei riitä yksi selitys, vaan hän haluaa tietää enemmän.
Ikuinen etsijä ajattelee luovasti ja kykenee uudistamaan kirkollista toimintaa hyvällä tavalla. Kuitenkin, hallitsemattomana tämä voi johtaa harhateille, jonka vuoksi monet harhaopit ovat syntyneet näiden ikuisten etsijöiden toimesta.

Ihmiset ovat omine motiiveineen erilaisia ja kuitenkin kirkon ovet ovat kaikille avoinna. Olisi hyvin kärjistettyä väittää, että joku toimisi juuri tietyllä edellä mainitulla tavalla. On kuitenkin tärkeää, että pohdimme uskontoa myös psykologian kantilta, koska se auttaa meitä ymmärtämään ihmistä ja hänen tarpeitaan uudella tavalla.


LÄHDE:

Psychology for Christian ministry; Fraser N. Watts,Rebecca Nye,Sara B. Savage

Huonot uutiset

"Käenpiika" (Jynx torquilla) on lintu, joka pystyy kääntämään päätään lähes 180 astetta. Uhattuna se vääntelee kaulaansa ja päästelee käärmemäisiä ääniä. Tämä lintuparka liitettiin usein myös noituuteen tällaisen omalaatuisuutensa vuoksi. Englanninkielistä sanaa "jinx" käytetäänkin esimerkiksi silloin, kun puhutaan manauksesta, huonon onnen tuottamisesta tai onnettomuudesta. Ilmeisesti tämä nimenomainen lintu on SE kuuluisa pahanilmanlintu.

Tästä pääsemmekin päivän aiheeseen, eli siihen että maailma on pullollaan pahanilmanlintuja, jotka haluavat julistaa suureen ääneen huonoja uutisia. Senhän tiedämmekin varsin hyvin, että lehdet myyvät paremmin kun etusivulla on oikein huonoja uutisia.

Yksittäiset ihmisetkin ovat lähteneet tälle tielle. Facebookkiin ja eri foorumeihin lyödään näkyviin huonot uutiset. Melkein voisi puhua kilpailusta, että kuka ehtii ensimmäisenä laittamaan näkyville viestin siitä, että joku kuuluisa ihminen on kuollut.

Haluaisin edelleen uskoa ihmisten vilpittömyyteen tällaisessa uutisoinnissa, jossa kysymys on puhtaasti tiedottamisesta ja halusta ottaa osaa suruun. Voi olla, että ajattelen nyt hyvin kyynisesti, mutta en voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että tällaisen toiminnan taustalla voisi olla aimo annos omahyväisyyttäkin tai jopa suoranaista vahingoniloa (hyvä ettei näin käynyt minulle).

Pyydän anteeksi tässä yhteydessä kaikilta niiltä, jotka ovat vilpittömin mielin tiedottaneet Nikean metropoliitta Johanneksen poismenosta.

Pahanilmanlinnuilta en kuitenkaan pyydä tässä yhteydessä anteeksi.