Aikamatka opiskeluvuosiin

Tänä syksynä tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä kun aloitin teologian opiskelut Joensuussa. Sain viettää tätä juhlavuotta Joensuussa, jossa pidettiin (25.-27.9.) ortodoksisen kirkon työntekijöiden opintopäivät. Samaan aikaan vietettiin Johannes Teologian praasniekkaa ortodoksisen seminaarin kirkossa.

Tuo pieni kirkko on ehtinyt vuosien varrella tulla minulle erittäin tutuksi ja rakkaaksi paikaksi. Vuonna 1996 tuo kirkko oli kyllä jo pystyssä, mutta sisältä se oli vielä hyvin tyhjä. Sain myös kuulua niiden etuoikeutettujen opiskelijoiden joukkoon, jotka saivat olla mukana auttamassa kirkon kaunistamisessa. Eräs mieleenpainuvimmista vaiheista oli ikonostaasissa olevien painavien marmoristen osien kokoaminen. Saimme olla auttamassa Kreikasta tulleita mestareita, joiden nimenomaista erikoisalaa olivat marmorista tehtyjen ikonostaasien asentaminen paikoilleen. Vuosien varrella saimme myös ihailla sitä, kuinka kirkon seinät pikkuhiljaa täyttyivät upeista ikoneista. Opiskeluvuosiin mahtuu monta tarinaa ja muistoa. Jotkut niistä ovat autuaasti unohtuneet, mutta osa niistä palautui elävästi mieleen näiden parin päivän aikana.

Vuodet ovat vierineet, mutta tunnelma kirkossa oli samanlainen kuin silloin 20 vuotta sitten. Tapasin opintopäivien aikana monia vanhoja opiskelukavereita. Vuosia on toki tullut lisää meille jokaiselle, mutta pohjimmiltaan me olemme ihan samanlaisia kuin ennenkin. Samat asiat jaksavat edelleen naurattaa.

Oli mukava tavata myös uusia opiskelijoita, joista monet tulevat tulevaisuudessa työskentelemään seurakunnissa. On hyvä että saimme viettää näitä päiviä yhdessä. Toivottavasti me työssä olevat olemme pystyneet omilla puheillamme ja olemuksella jollain tavalla rohkaisemaan nuoria (ja miksei vähän vanhempiakin) siitä, että Kirkon työssä on hyvä olla. Nämä nuoret taas muistuttavat meitä siitä, että edelleen on olemassa niitä, jotka rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan ovat valinneet tämän tien. Seurakuntiin tarvitaan hyviä työntekijöitä tulevaisuudessakin.

Millainen on sitten hyvä opiskelija ja tuleva työntekijä?

Määreitä voisi sanoa paljonkin, mutta yhdestä hyvin tärkeästä asiasta lähdetään kuitenkin liikkeelle. Se on jumalanpalvelus ja rukous. Kirkko ja jumalanpalvelus on kaiken keskipiste. Mikäli et koe kirkkoa ja jumalanpalveluselämää tärkeäksi, niin silloin olet väärässä paikassa.

En viitsinyt opintopäivien aikana ottaa montakaan valokuvaa. Laitan alle kuitenkin yhden kuvan. Se on tämän aamun aamupalveluksesta. 20 vuotta sitten olin tuossa samaisessa paikassa ja jälleen kerran sain tulla sinne. Joensuu ja elämä monessa suhteessa on muuttunut paljonkin viimeisen 20 vuoden aikana. Astuessani sisälle seminaarin kirkkoon aika kuitenkin pysähtyi ja eräässä mielessä menetti merkityksensäkin. Ei tämä oikeastaan olekaan aikamatkailua. Se onkin sitä, että astuessamme kirkkoon toinen jalka on jo taivasten valtakunnassa.

"Ristinjälkeinen sunnuntai" (opetuspuhe)

Vietämme tänään Kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin ylentämisen jälkeistä sunnuntaita.

Päivän Evankeliumi kertoo meille Herran rististä ja Hänen seuraamisestaan.

Kristuksen opetus on yksinkertainen: "--joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava". [Mark. 8:35]

Opetuksen yksinkertaisuudesta huolimatta sen toteuttaminen on meille huomattavasti vaikeampaa. Käytännössä kysymys on maallisesta ja hengellisestä elämästä; Me elämme tässä maailmassa ja siinä mielessä elämme jatkuvasti maallista elämää.

Evankeliumissa puhutaan monesti maailmasta ja viitataan siihen kielteisessä sävyssä ja puhutaanhan paholaisestakin viittaamalla “tämän maailman ruhtinaaseen”.

Maailma luomakuntana ei itsessään ole kuitenkaan paha, sillä Jumala on sen luonut ja hyväksi nähnyt. Maailmalla tarkoitetaan sellaista järjestystä ja ihannetta, jossa pelastuksen kannalta tarpeettomat asiat hallitsevat ihmisten elämää.

Maailmassa eläminen ei siis ole syntiä, mutta jos asetamme liian monet maalliset asiat hengellisen elämän edelle, niin silloin kysymys on synnistä. Juuri tätä tarkoittaa sana ”maallistuminen”. – Siinä ihminen kiinnittyy kaikkeen katoavaiseen, unohtaen tulevan iankaikkisen elämän.

Mikä sitten on sellaista "maallista", johon emme saisi liikaa takertua?

- Näitä asioita on varmasti luvuton määrä, sillä lähes kaikki asiat voivat muuttua pahaksi, jos niitä väärällä ja kohtuuttomalla tavalla käyttää. Tällöin ihminen myös alkaa loitontua Jumalasta.

Tämän vuoksi Kristus muistuttaakin meitä siitä, että mikäli haluamme pelastaa tämän maallisen elämän, niin me kadotamme sen; sillä onhan kaikki maallinen lopulta katoavaista. Mutta, jos uhraamme kaiken maallisen Kristuksen tähden, niin pelastamme sielumme.

Sielun pelastuminen. - Siihen jokaisen kristityn elämän tulisi tähdätä. Jos kaikessa toimisimme sen mukaan, jotta sielumme pelastuisi, niin silloin emme uhraisikaan aikaamme turhiin maallisiin asioihin.

Kirkkomme pyhät ovat aina julistaneet sitä, että sielun pelastumisen tulisi olla jokaisen kristityn päämäärä. Nämä pyhät ovat omassa elämässään toimineet juuri, niin kuin ovat opettaneet. Tämän vuoksi heidät onkin julistettu pyhiksi. Kirkon pyhät marttyyrit ovat meille parhain esimerkki. He uhrasivat ennemmin elämänsä, kuin olisivat luopuneet Kristuksesta. He evankeliumin sanojen mukaisesti kadottivat tämän elämän pelastaen näin iankaikkisen elämänsä.

Mutta kuinka vaikeaa ihmisen onkaan luopua kaikesta tästä elämästä Kristuksen ja evankeliumin tähden. Ihminen viettää tätä ajallista elämää usein siten, että tämä elämä olisi ikuista. Aivan kuin kaikki tämä ajallinen olisi katoamatonta. 

Ruumiillinen hyvinvointi, omaisuus, vaikutusvalta, ihmisten kunnioitus. Tätä kaikkea ihminen halajaa. Mutta ovatko esimerkiksi suuri omaisuus tai vaikutusvalta asioita, jotka lopulta pelastavat sielumme? Usein ihminen tajuaa tämän kaiken vasta silloin kun hän on todella menettänyt jotain maallista.

Kutsumme sairautta tai omaisuuden menettämistä onnettomuudeksi ja tätä ne varmasti ovatkin. Mutta jos tämä sairaus tai omaisuuden menettäminen saa ihmisen tajuamaan sen, että tämä maallinen on katoavaista ja tuleva elämämme ikuista, niin silloin se on ollut hänelle todellisuudessa siunaus.

Koko tämän Kristuksen opetuksen ydin on juuri siinä, että kun ihminen näennäisesti luulee säästäneen ja saavuttaneen jotain suurta tässä maailmassa, niin hän samanaikaisesti on menettänyt jotain iankaikkisuudesta. Jokainen itsekäs teko tässä ajassa nakertaa ihmisen sielua niin, että tässä ajallisessa elämässä toisten kustannuksella vaikutusvallan ja rikkauden hankkinut ihminen löytääkin itsensä kunniattomana ja köyhänä iankaikkisuudesta.

Mikä on tämän Kristuksen opetuksen merkitys meille juuri nyt?

Tärkein opetus on se, että ymmärrämme ja noudatamme kuulemaamme. Vielä ei ole liian myöhäistä tehdä mielenmuutos ja luopua asioista, jotka köyhdyttävät meidän taivaallisia rikkauksia. Opetus on yksinkertainen, mutta sen noudattaminen kysyy meiltä tahdonlujuutta.

– ”Autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.”

(Luuk. 11:28)

Sairaus ja usko

Teksti julkaistu aiemmin Aamun Koitossa

Sairautta ja sairastamista on monenlaista. Tavallinen päänsärky voi lamaannuttaa ihmisen vuoteenomaksi, jolloin tämä ihminen on todellakin sairas. Uupumusta, masennusta tai muita psyykkisiä sairauksia ei monesti haluta mieltää sairaudeksi, koska ne eivät aina näy samalla tavoin ulospäin kuin esimerkiksi kuume tai murtunut käsi. Psyykkiseen sairastaminen on kuitenkin sairastamista ja siihen sairastutaan tässä kiireen ja suorituskeskeisyyden maailmassa yhä enemmän ja enemmän. Myös suhtautumisemme sairauteen vaihtelee. Joku ihminen näyttää suhtautuvan tyynesti uutiseen parantumattomasta sairaudestaan, kun joku toinen on lähes paniikissa kuultuaan joutuvansa hammaslääkäriin.

Sairaus pysäyttää

Vakavampi sairaus itsellä tai läheisellä pysäyttää pohtimaan ihmisen suhdetta koko elämään ja myös Jumalaan ja iankaikkisuuteen. On selvää, että vakava sairaus ja ajatus kuoleman kohtaamisesta eivät tunnu reiluilta asioilta. Kuitenkin me ihmiset olemme alttiita tässä maailmassa vaikuttavilla asioille, jotka eivät perustu sellaiseen reiluuteen, että ainoastaan pahoja asioita tekevät joutuisivat kärsimään. Me joudumme vastaanottamaan tässä ajallisessa elämässä monia kärsimyksiä riippumatta siitä, että mikä on meidän uskomme. Kristuskaan ei luvannut, että hänen seuraajansa välttyisivät sairauksista ja muilta vastoinkäymisistä. Kaikki apostolit joutuivat kärsimään. Erityisesti pyhä apostoli Paavali koki oman ruumiillisen sairautensa taakkana, josta hän pyysi parantumista: ”Olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: ’Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.’ Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.” (2. Kor. 12:7-9)

Kun Kristus toimi täällä maan päällä, niin hän paransi sairaita ja herätti jopa kuolleista. Tätä hän ei tehnyt siksi, että olisi yrittänyt julistustyönsä aikana kitkeä kaikki sairaudet pois maan päältä. Parantamiset tapahtuivat rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja siksi, että ihmiset uskoisivat Kristuksen olevan Jumalan Poika. Kristus toi itsessään Jumalan valtakunnan todeksi maan päälle ja  Jumalan valtakunnassa ei ole sairautta eikä kuolemaa. Parantaessaan Kristus edeltä kuvasi toisessa tulemisessaan tapahtuvaa lopullista vapautumista kaikista sairauksista ja kärsimyksistä.

”Miksi juuri minä?”

Tämä on kysymys johon vaadimme Jumalalta vastausta kohdatessamme vakavan sairauden. Lääkäriltä saisimme joissakin tapauksissa melko tyhjentävänkin selityksen sairauteemme, joka johtuu esimerkiksi perintötekijöistä tai elämäntavoista. Tästä huolimatta haluaisimme selityksen siihen, että miksi meitä koetellaan. Haluamme löytää syyn sairaudelle ja monesti tämä muuttuu syyllisen etsimiseksi. Johtiko minun tai lähimmäiseni laiminlyönti tai jokin paha teko tähän? Hyvin usein ihminen kokee sairauden Jumalan rankaisuna ihmistä kohtaan. Tuollaisessa mielentilassa ihminen saattaa ikään kuin odottaa Jumalalta anteeksipyyntöä siitä, että joutuu elämään sairauksien ja vastoinkäymisen sävyttämää elämää tässä Jumalan luomassa maailmassa.

Kuten aiemmin on todettu, niin sairastaminen ja kuolema eivät kuulu Jumalan valtakuntaan, eikä alkuperäiseen luomistyöhön, vaan ne kuuluvat maailmaan, jossa vaikuttaa ihmisen syntiinlankeemus. Syntiin liittyvät asiat ovat monesti epäreiluja. Siksi sairaudet ja kuolema tuntuvat nimenomaan epäreiluilta meitä ihmisiä kohtaan. Siitä huolimatta meidän tai lähimmäistemme yksittäiset teot harvemmin liittyvät sairauteemme. 

Jumala ei kiusaa ihmistä, vaikka Isä meidän – rukouksessa sanommekin, että Jumala ei ”saata meitä kiusaukseen”. Parempi käännös olisi, että Jumala ei antaisi meidän vastoinkäymisissä luovuttaa, vaan antaisi meille voimaa kulkea eteenpäin. Pyhä apostoli Jaakob sanoo seuraavasti kirjeessään: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:13-14)

Eli suurin kiusaus ei tule Jumalalta, vaan suurin taistelu on meidän sisäinen taistelumme.

Jos kerran sairaus pysäyttää ihmisen ja saa hänet ajattelemaan Jumalaa ja iankaikkisuutta, niin tässä kohden punnitaan se, että mitä ihminen seuraavaksi tekee? Kääntyykö hän pois Jumalasta, vai pitääkö sittenkin suunnan kohti Häntä? Joidenkin kohdalla usko heikkenee, toisilla se vahvistuu. Joskus kyse ei ole enää yksittäisen ihmisen uskosta, vaan siitä, että suurikin joukko ihmisiä pysähtyy tällöin ajattelemaan elämän merkitystä ja iankaikkisuutta. Uskon tarkoituksena ei lopulta ole vapauttaa ihmistä ruumiillista kärsimyksistä, vaan antaa voimaa ja ymmärrystä kulkea eteenpäin, katse suunnattuna kohti Jumalan valtakuntaa. Jälkikäteen monet ovat huomanneet, että ruumiillinen sairaus on itse asiassa vahvistanut uskoa.

Kirkon tarjoamat pyhät toimitukset

Ortodoksisessa kirkossa on olemassa sairaanvoitelun mysteerio, jossa rukoillaan Jumalalta syntien anteeksi antoa ja parannusta sekä sitä, että Hän nostaisi sairastuneen takaisin ylös. Esimerkkinä tästä voi mainita sen kuinka Jeesuksen paransi Pietarin anopin. Parannuttuaan tämä nousi ylös ja alkoi palvella muita (Matt. 8:14-15). Eli sairaanvoitelun tarkoituksena ei ole jättää ihmistä siihen tilaan, vaan tervehdyttää hänet, jotta hän voisi taas palvella Jumalaa. Siksi tämä sakramentti ei ole tarkoituksenmukainen saattohoidossa olevalla ihmiselle.

Sairaanvoitelua yleisempi toimitus on rukoushetki, jonka yhteydessä annetaan ehtoollista.  Tästä käytetään myös nimitystä sairaanripitys. Mikäli sairaus estää ihmistä saapumasta kirkkoon, niin silloin Kirkko tulee ihmisen luokse. Ehtoollisen vieminen sairastavalle ei tarkoita sitä, että lopun hetket olisivat nyt käsillä, vaan ehtoollinen on luonnollinen asia, johon ihmisen pitäisi osallistua säännöllisesti, oli hän sitten terve taikka sairastava.

Vaikka sairaudet kuuluvatkin tähän elämään, niin me saamme pyytää Jumalalta itsellemme ja lähimmäisillemme maalisia hyvyyksiä ja sielun ja ruumiin terveyttä. Terveenä ihmisenä meidän on helpompi toimia ja tehdä hyvää. Meidän tehtävänä on myös ennalta ehkäistä mahdollisia sairauksia ja vaalia terveyttämme, sillä ruumis on sielun temppeli. Ruumiillista terveyttä ei ole syytä väheksyä painottamalla yksipuolisesti ihmisen sielunelämää. Terveys ja hyvinvointi ovat ihmiselle erityinen siunaus, mutta samalla ne antavat myös vastuun palvella. Ne joilla on hyvät edellytykset toimia ja auttaa heikompia tulisi todellakin tehdä näin. Näin meidän tulee kristittyinä toimia.