Ettei kukaan vaan suuttuisi...

Papin työssä tapaa paljon uusia ihmisiä joilta kuulee paljon hyviä viisauksia. Edelleen mieleeni palautuu osuva toteamus siitä, että mitä tapahtuu kun ihminen kaatuu maahan? – Hän nousee nopeasti ylös ja vilkaisee hätääntyneesti ympärilleen katsoakseen, että näkikö kukaan. Vasta sen jälkeen murehditaan siitä, että tuliko vammoja.

Olen tästä samaisesta aiheesta kirjoittanut aiemminkin, mutta se näyttää sanelevan pitkälti meidän ihmisten elämää. Kyse on siis siitä, että ”mitä muut nyt ajattelevat”. Lisäksi me otamme aivan liian monet asiat hyvin henkilökohtaisesti ja tämän myötä aivan omatoimisesti laskemme itsetuntomme tasoa alaspäin, vaikka tähän ei olisi mitään todellista syytä. Tässä yhteydessä voisi tosiaan puhua henkilökohtaisesta maailmanlopusta.

En ole itse tässä asiassa yhtään sen parempi, sillä esimerkiksi pienetkin tekemäni virheet kirkossa alkavat herkästi närästämään ja kuvittelen sen myötä pilanneen seurakuntalaisilta koko jumalanpalveluksen. Monesti on kuitenkin niin, että hyvin harva kiinnittää huomiota johonkin pieneen yksityiskohtaan, vaan he siirtävät katseensa eteenpäin, eivätkä murehdi jostain selvästi vähäpätöisestä asiasta. Tämä sama pätee myös moniin muihin asioihin.

Varmasti monella meistä saattaa vieläkin nousta jostain mielemme syövereistä sellaisia kummituksia, jotka muistuttavat niistä elämämme aikana tapahtuneista munauksista ja suusta päässeistä sammakoista, joidenka myötä ”kaikki on mennyt pilalle.” On tietysti aivan oikein tiedostaa omat virheensä (jos ne ovat oikeasti virheitä) ja katua niitä, mutta näihin virheisiin ei ole syytä hirttäytyä.

Mutta tästä yksityisestä ongelmasta on lyhyt matka siirtyä hieman yhteisöllisemmälle tasolle. Jos kerran pelkäämme sitä, että ”mitä muut nyt ajattelevat” ja ”nyt kyllä joku pahoittaa mielensä”, niin monesti ryhdymme ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin jo hyvissä ajoin. Tässä maailmassa on monta hyvää ja tervettä uudistusta jätetty toteuttamatta ainoastaan sen vuoksi, että on pelätty jonkun pahoittavan sen myötä mielensä.

Taitaa kuitenkin olla niin, että mikään todellinen uudistus ei voi tapahtua kivuttomasti, vaan aina joku vetää siitä herneen nenäänsä. Ja hyvin monesti tälle vastarinnalle ei löydy edes mitään järkevää perustetta, vaan se on tehty periaatteen vuoksi. Tästä tulee mieleen Marxin veljesten elokuva ”Hevosen sulat”, jossa Grucho Marx esitti laulun ”I’m against it”. Suomeksi siis ”Vastustan sitä”. Laulussaan hän toteaa, ettei ole väliä kuinka hyvä jokin  ehdotus on, sillä hän on joka tapauksessa sitä vastaan.

Laulun englanninkieliset sanat löytyvät TÄÄLTÄ

Eräs pappi kertoi aikoinaan siitä kuinka joka valtuuston kokouksen jälkeen eräs tietty seurakuntalainen saapui kirkkoherranvirastoon. Hän pyysi saada nähdä kokouksen pöytäkirjan ja sanoi tekevänsä valituksen. ”Mistäpä aiotte tehdä valituksen?” kysyi pappi. Siihen tämä henkilö vastasi: ”En tiedä vielä, mutta kyllä minä jotain keksin.”

Uudistusten tyrmäämisen lisäksi tämän asian voi kääntää myös toisinpäin. Asioita muutetaan ja uudistetaan sellaisiksi, etteivät niillä vahingossakaan pahoitettaisi kenenkään mieltä. Näen tässä yhteiskunnallisessa mielensä pahoittamisen ennaltaehkäisyssä vaarallisia piirteitä. Näyttää siltä, että ainut tapa olla kaikille mieliksi on olla tekemättä yhtikäs mitään. Kaiken pitää olla neutraalia, kaikista arvoista ja perinteistä vapaata. Se tulee olla hajutonta, mautonta ja väritöntä kuin häkä konsanaan. Uskonto ja siihen liittyvät perinteet on monelle edelleen tärkeitä, mutta samanaikaisesti koko usko koetaan hyvin henkilökohtaisena asiana.

Oletusarvona on, että joku näistä asioista voi kenties mielensä pahoittaa, joten on parempi jättää ne mainitsematta tai tekemättä. Ehkä yksi viime aikojen tähän asiaan liittyvistä huipentumista oli erään koulun konsertissa esitetty laulu, jossa sana ”Luoja” oli korvattu omatoimisesti sanalla ”luonto”. Uutisten (LINKKI) mukaan ”koulu halusi tehdä konsertin ohjelmistosta kaikille sopivan”.

Kyllä tässä maailmassa on aika monta miljardia ihmistä, jotka uskovat Luojaan, vaikka Hänen nimensä vaihteleekin eri uskonnoissa. Ja hitusen historiallisesti ajateltuna on se Luoja meillä suomalaisessa yhteiskunnassakin ollut aika oleellisessa asemassa vielä jokin aika takaperin. Nyt ollaan päästy siihen pisteeseen, että eräässä koulussa on päästy valistuksen ja sivistyksen tasolla siihen pisteeseen, että Luoja voidaan jo laulun sanana heittää romukoppaan.

Eikö ole hieman outoa, että laulujen sanojakin on väännettävä sellaisiksi, ettei kukaan vahingossakaan pahoita mieltään? Minun mielestäni tämä on ennen kaikkea älytöntä, koska tällä periaatteellahan me emme saisi kohta tehdä yhtikäs mitään, sillä ainahan joku näkee asiat hieman toisella tavalla kuin joku toinen.

Mutta tämä ”kaikille sopivaksi” tehty ohjelmisto perustuukin juuri sille ajattelulle, että kukaan ei nyt vahingossakaan pahoita mieltään. Millainenhan arvotyhjiö se mahtaa olla, jossa nämä mahdolliset mielensäpahoittajat sitten haluaisivat asua?

Tässä kohden haluan vielä korostaa sanaa mahdolliset, sillä monestihan nämä toimenpiteet on tehty siltä varalta, että joku saattaa pahoittaa mielensä. Mielestäni tasa-arvon vaaka on keikahtanut kyllä ihan ääriasentoon, joka on ainakin demokraattisesti ajateltuna täysin käsittämätön. Tähän edellä mainittuun uutiseen liittyen opetushallituksen opetusneuvos Pekka Iivonen totesikin, että ”uskonnonvapauslain äärikunnioittaminen voi johtaa epädemokraattiseen toimintamalliin”. Ainakin minun ja muiden Suomessa asuvien kristittyjen kannalta tämä on tosiaan epädemokraattista.

Minua suoraan sanottuna hävettää ja surettaa yhteiskuntamme, jossa niin monella taholla on suoranainen fiksaatio heittäytyä joka suuntaan rähmälleen. Onko se perisuomalaista huonoa itsetuntoa, jonka rippeitä varjellaan sillä, ettei negatiivista palautetta tule mistään suunnasta, vai mistä tässä on lopulta kysymys? Sitä pitäisi varmaan pohtia vielä hieman enemmän.

Tässä on tietysti olemassa vaara, että joku nyt pahoitti mielensä minun kirjoituksesta. Sitä en jää kuitenkaan murehtimaan, sillä on sopivia ja sopimattomiakin tilanteita, joissa papin pitää sanoa asioita suoraan. Eivät kaikki aina ole siitä niin tyytyväisiä. Eräs henkilökin ristiinnaulittiin pari tuhatta vuotta sitten kun hän sanoi totuuden tarpeeksi monta kertaa liian monen ihmisen kuullen. Kuulemma olivat muutamat fariseukset ja lainopettajat pahoittaneet siitä mielensä.

Kaikki tuntevat apinan (papin), mutta...

Meille kaikille on varmasti tuttu sanonta: "Kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään".
Mutta mistä tuli mieleeni moinen sanonta?

Papin työssä ehdottomasti parhaimpia puolia on uusien ihmisten tapaaminen ja ylipäätäänsä ihmisten kanssa oleminen. Ei ole kahta samanlaista päivää ja siitä pitää olla kiitollinen. Kohtaamiset voivat olla myös sillä tavoin yksipuolisia, että pappi on kaikkien edessä toimittamassa jumalanpalvelusta tai pitämässä jotain esitelmää. On selvää että papin naama tulee äkkiä tutuksi, mutta papin on vaikea muistaa kaikkia läsnäolijoita.

Uskallan väittää, että olen oman työni puitteissa tavannut tuhansia ihmisiä. Monet ihmiset odottavat  ja toivovatkin hyvinkin persoonallista kohtaamista papin kanssa... ja tähän me tietysti pyrimmekin, sillä papin tulee olla helposti lähestyttävä. Itselläni tulee tänä vuonna 10 vuotta täyteen pappina. Monesti törmäänkin sellaisiin ihmisiin, joita olen tässä vuosien varrella aikaisemmin tavannut. 

"Muistatko missä viimeksi tavattiin?" kuuluu kysymys. Hyvin usein minun pitää myöntää, että en muista. Ja monista lisävihjeistä huolimatta saattaa olla, että en osaa yhdistää tapaamaani ihmistä oikeaan aikaan ja paikkaan. On tietysti sellaisiakin kohtaamisia, missä minun ei tarvitse välittömästi arvata, että missä olen jonkun henkilön aiemmin tavata. Tällöin tuttavallisesti keskustellessa toinen aivopuoliskoni koettaa käydä läpi potentiaalisia hautajaisia tai muita tilaisuuksia johon kyseiset (monesti hyvinkin tutun oloiset) kasvot kuuluvat.

Ei ole helppo myöntää omaa tietämättömyyttään. Lisäksi mitä tuttavallisemmin joku ihminen aloittaa keskustelun, niin sitä kuumeisemmin mietin, että missä olen tämän ihmisen tavannut. Mieleeni tulee eräs puhelinkeskustelu tässä muutama vuosi sitten.

Eräs henkilö soitti minulle ja pyysi saada Ehtoollista kotiinsa, sillä hänellä ei terveytensä vuoksi ollut mahdollisuutta tulla kirkkoon. Koska keskustelu alkoi niin tuttavallisesti, niin oletin kyseessä olevan jonkin aktiiviseurakuntalaisen jonka kanssa olin ollut usein tekemisissä. Nimi meni kuitenkin hieman ohi, joten jouduin kysymään sitä uudestaan. Henkilö kertoi nimensä ja jatkoi:
-"Tokihan sinä minut tunnet, sillä olethan aiemminkin tuonut minulle Ehtoollista".

Oloni alkoi muuttua tukalaksi. Minä ilmiselvästi tunsin kyseisen henkilön, mutta tästä huolimatta en osannut yhdistää kuulemaani nimeä kasvoihin tai vielä vähemmän siihen, että missä tämä ihminen asui. Koetin jotenkin kiertoteitse päästä tästä selville. Sanoin meneväni sinä päivänä Valtimolle toimittamaan liturgiaa, jonka jälkeen minulla oli mahdollisuus tulla käymään ja jatkoin: "Mikäs se katuosoitteenne olikaan?
- "No sehän on ***katu" sanoi tämä henkilö ja jatkoi "Mutta tehän olette tosiaan käyneet meillä aiemminkin".

En tiennyt oikein mitä enää sanoa. Katusosoite ei kuulostanut tutulta. Toisaalta, seurakuntani alueella oli paljonkin katuja ja sellaisia teitä mitä en ulkoa muistanut, mutta tämä ei kuulostanut alkuunkaan tutulta. En oikein tiennyt, että kuinka paljoa enää hölmömpää kuvaa itsestäni saatoin antaa, kun minulla ei vieläkään ollut harmainta hajua siitä että minne minun pitäisi mennä.

Yritin olla osoittamatta täydellistä typeryyttä ja kysyin vielä ohimennen lisäkysymyksen siitä, että "Minkälainen se teidän talo  olikaan?"
- "No kerrostalo tietenkin ja asun siinä kuudennessa kerroksessa".

Mitä ihmettä! Nurmeksessa on kerrostaloja, mutta ei niin korkeita. Vielä vähemmän tällaisia taloja oli Juuassa tai Valtimolla. Tässä vaiheessa rohkaisin mieleni ja kysyin tämän henkilön asuinpaikkakuntaa. Kävikin ilmi, että tämä ihminen soitti aivan toiselta puolelta Suomea ja hänen oli tarkoitus soittaa aivan toiselle papille.

Huojennus oli lopulta suuri, sillä kerrankin tunsin olevani sellainen apina, jolla oli tällä kertaa ihan hyvä syy siihen, etten tuntenut soittajaa. Kaikki päättyi lopulta parhain päin ja oikean sekä soittajalle huomattavasti tutumman nuoren papin puhelinnumerokin löytyi. Fiksumpi pappi olisi varmasti kysynyt heti alkuunsa asuinpaikkakuntaa ja säästynyt aikamoiselta vaivalta...

Mirhantuojien sunnuntai (opetuspuhe)

 KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Vietämme tänään Mirhantuojien ja Joosef Arimatialaisen muistoa. Päivän evankeliumiluku palauttaa meidät ensin ylösnousemusta edeltäviin tapahtumiin. Joosef Arimatialainen oli arvossa pidetty neuvoston jäsen, joka oli aiemmin hyvin varoen ja huomaamattomasti seurannut Kristusta. Hän ei ollut uskaltanut tehdä tätä julkisesti, koska juutalaisten neuvosto oli avoimesti tuominnut Kristuksen. Oikeastaan on suuri ihme, että juuri hän kykeni keräämään tarpeeksi rohkeutta pyytääkseen Kristuksen ruumista. Olisi voinut kuvitella, että kukaan näistä lannistetuista ja pettyneistä Kristuksen seuraajista ei olisi nähnyt vaivaa ja ottanut mitään riskiä enää siinä vaiheessa, kun heidän opettajansa oli jo kuollut.

Joosef ei kuitenkaan halunnut, että Kristuksen ruumis oli viskottu johonkin joukkohautaan pahantekijöiden kanssa. Tämän vuoksi hän pyysi Pilatukselta lupaa saada haudata Kristuksen omaan erilliseen hautaan, joka oli kallioon hakattu. Tässä toteutuvat profeetta Jesajan sanat: ”Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa.” (Jes. 53:9)

Tämän jälkeen evankeliumin tapahtumat siirtävät meidät varhaiseen sapatinjälkeiseen aamuun, jolloin Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome olivat matkalla Kristuksen haudalle. Kristuksen hautaaminen oli tapahtunut sapatin vuoksi niin nopeasti, että näillä naisilla ei ollut mahdollisuutta toteuttaa hautaamista ja tuoksuöljyillä voitelemista kaikessa rauhassa. Nyt kun sapatti oli päättynyt, niin nämä mirhantuojat aikoivat tehdä tämän viimeisen rakkaudenosoituksen opettajaansa kohtaan.

Vasta matkalla he alkoivat pohtia sitä, että kuka vierittäisi kiven hautakammion suulta. Tämän suuren esteen he olivat jättäneet kokonaan huomioimatta lähtiessään haudalle. Mutta haudalle tultuaan he huomasivat kiven olevan siirretty pois. Sisällä haudassa he kohtasivat näyn, enkeli ilmoitti heille, että heidän oli tarpeetonta etsiä elävää paikasta, joka oli tarkoitettu kuolleelle. Kristus on noussut kuolleista!

Evankeliumissa mainitaan, että naiset lähtivät järkyttyneenä pois paikalta ja he eivät uskaltaneet kertoa tästä kenellekään. Tämä on varmasti ollutkin ensimmäinen reaktio mitä ihmisille tapahtuu, kun jotain täysin käsittämätöntä on tapahtunut. Sanat eivät riitä kuvaamaan mitään. Monille ihmisille on tapahtunut tänäkin päivänä käsittämättömiä ihmeitä. He eivät ole kuitenkaan pitäneet näistä tapahtumista suurta meteliä.

Tiedämme kuitenkin varsin hyvin sen, että sanoma Kristuksen ylösnousemisesta saavutti kuitenkin opetuslapset. Nämä mirhantuojat varmasti kertoivat oman kokemuksensa siinä vaiheessa, kun olivat toipuneet ensijärkytyksestä. Valitettavasti heitä ei uskottu. Muistammehan myöskin ne kaksi opetuslasta, jotka olivat matkalla Emmaukseen. Hekin palasivat välittömästi takaisin kertomaan muille opetuslapsille ilosanoman ylösnousseesta Kristuksesta ja heitäkään ei uskottu. Vasta Kristuksen ilmestyminen jäljellä oleville opetuslapsille sai heidät lopulta uskomaan.

Mitä tämä kaikki sitten opettaa meille?

Tämän evankeliumiluvun keskeisenä opetuksena on tietysti julistaa ylösnoussutta Kristusta. Samaan aikaan se antaa kunnian niille, jotka tuona epätoivon ja surun valtaamana hetkenä eivät jääneet neljän seinän sisään suremaan, vaan he sen sijaan toimivat.

Kristuksen uskolliset ja voimakkaat opetuslapset olivat opettajansa vangitsemisen myötä vetäytyneet muualle. Heillä ei sittenkään ollut kuuliaisuutta ja rohkeutta seurata Kristusta siinä tilanteessa loppuun asti. Opetuslapsista voimakkain, eli Pietari oli kolmesti kieltänyt edes tuntevansa Jeesusta. Hän oli sillä hetkellä kieltänyt olevansa Kristuksen opetuslapsi ja seuraaja. Hän oli erottautunut tuosta joukosta, aivan kuten Tuhlaajapoika oli hyljännyt isänsä kodin ja oman perheen. Ei ihme, että Pietari poistui paikalta itkien katkerasti, sillä hän uskoi tulleensa erotetuksi tuosta joukosta lopullisesti.

Enkelin naisille julistamassa ilosanomasta käy ilmi kuitenkin lohdutuksen sana juuri Pietarille: ”Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille—” Tämän sanoman myötä Pietari ei jätetty ulkopuolelle, vaikka hän oli toiminut väärin, vaan hän pääsi osalliseksi tästä ilosanomasta muiden opetuslasten tavoin.

Mirhantuojanaiset antavat meille rohkaisevan esikuvan siitä, että meillä jokaisella tulisi olla rohkeutta ja toivoa. Rohkeutta siinä, että toimimme vakauksemme mukaan, vaikka meidän asemamme muiden silmissä ei olisikaan mitenkään arvostettu.

Tänä päivänä yhä harvempi ihminen haluaa ottaa vakavasti kristinuskon perussanomaa, joka julistaa ylösnoussutta Kristusta. Yhä enemmän on niitä, jotka eivät ole kiinnostuneet oikeastaan mistään. He elävät eivät pelkästään hengellisessä, vaan myös henkisessä tyhjyydessä. Kaikki on muuttunut yhdentekeväksi, jossa näennäistä iloa tuottavat saippuasarjat ja juorulehdet.

Kristuksen tulisi kuitenkin olla meidän päämäärämme ja lohdutuksemme, joka antaa meille voimaa kulkea eteenpäin. Kristus on myös toivon lähde, joka auttaa meitä voittamaan niin monet vastoinkäymiset, joita elämän tiellä voi tulla vastaan. Muistammehan kuinka nuo mirhantuojanaisetkin lähtivät kulkemaan, vaikka he eivät tienneet kuka vierittäisi esteen pois heidän ja Kristuksen väliltä. Meidänkin eteen tulee jatkuvasti esteitä, jotka näyttäisivät estävän meitä kohtaamasta Kristusta. Monesti nuo esteet ovat meissä itsessämme, kun olemme kylmettäneet tunteemme, jonka vuoksi emme kykene ymmärtämään Kristuksen ylösnousemusta.

Mutta uskon ja toivon avulla voimme kääntää sisäisen epäuskon ja toivottomuuden uudeksi voimavaraksi, joka puhdistaa tunteemme, aivan kuten pääsiäiskanonin sanoissakin sanotaan:

”Puhdistakaamme tunteemme, niin me näemme Kristuksen, joka ylösnousemisensa lähestymätöntä valoa säteilee. Ja me kuullemme Hänen tervehdyksensä: Iloitkaa voittovirttä veisaten!”

Pääsiäisen kuvakuulumisia 2013

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Tässä muutama valokuva pääsiäisyöstä Nurmeksessa. Laitan myös videopätkän tänne myöhemmin. Itse asiassa video on jo julkaistu seurakunnan Facebook-ryhmässä (johon kannustan liittymään).

Kokoontuminen kirkon edustalle ristisaaton jälkeen.

Pääsiäispäivän aamupalvelus.

Piispa Arseni lukee Krysostomoksen pääsiäishomiliaa.

Ruokailu alkamassa. Minä varmaan tuossa tilanteessa ihastelin paastotonta ruokaa.

Kuvat ja video: Anssi Mikael Okkonen