Olen monesti ihannoinut ihmisiä, joilla on taito tehdä käsillään kaikkea kaunista. Viime remontin aikana huomasin, että naulan lyöminen suoraan ja maalaaminen eivät edelleenkään suju minulta täysin mutkattomasti. Siksi kirvesmiehen ja pintakäsittelijöiden työn jälkeä on kaunista katsoa. Samalla tavoin olen ihannoinut esimerkiksi autonkorjaajia, jotka tuntevat moottorin kuin omat taskunsa. Meikäläinen osaa suunnilleen tarkistaa öljyn ja lisätä pissapoikaan nestettä. Enempi moottoriin kajoaminen minun toimesta aiheuttaisi varmasti vakavia vaurioita.
Olenkin monesti kertonut näille kädentaitajille, että minusta ei näytä olevan tekemään rehellistä työtä. Tähän ovat monet vastanneet, että heiltä ei välttämättä puhuminen luonnistuisi niin helposti. Lohduttavaa kuulla, mutta ei se minullekaan ole niin helppoa ollut ainakaan alussa.
Muistan edelleen elävästi nuoruusvuosistani (vaikken nyt vieläkään kovin vanha ole) leirit ja muut tapahtumat joissa minun piti esitellä itseäni omalla vuorollani suurelle joukolle. Kädet hikosivat ja puna nousi kasvoille. Suustakaan ei tuntunut tulevan kuin muutama fiksu sana, tai sitten paljon hyödyttömiä sanoja. Huomion keskipisteenä oli siis joskus hyvin vaikeaa olla.
Teologian opiskelun myötä alkoi käydä yhä selvämmäksi, että kyllä tässä ehkä joutuu sittenkin olemaan enemmän ääneessä. Nyt pitää myöntää, että pääaineeni valinta liittyy hyvin läheisesti puhumiseen ja nimenomaan opetuspuheisiin (saarnaan). Valitsin pääaineeksi nimenomaan kirkkohistorian, koska käytännöllisessä teologiassa olisi joutunut suorittamaan homileettiset harjoitukset. Olisin halunnut opiskella käytännöllistä teologiaa, mutta välttääkseni homileettiset harjoitukset, valitsin siis kirkkohistorian.
Muistaakseni homileettiset harjoitukset edellyttivät opetuspuheen pitämistä lautakunnan edessä. Tätä varten annettiin ennakkoon nippu aiheita, joita saattoi etukäteen valmistella. Itse harjoituksessa näistä ennakkoon ilmoitetuista aiheista arvottiin yksi aihe, mistä opiskelijan tuli pitää opetuspuhe. Mitään ennakkoon paperille kirjoitettua valmista puhetta ei siis voinut siinä tilanteessa ottaa taskusta. Opiskelijalle annettiin kuitenkin muutama minuutti aikaa kerätä itseään ennen tätä suurta koitosta.
Minä siis koin kyseisen tilanteen niin vastentahtoisena, että päätin valita pääaineeksi kirkkohistorian. Sanoin kyllä mielessäni, että tulkoon lautakunta vain kirkkoon liturgiaan kuuntelemaan opetuspuhettani ja antakoon sen perusteella arvosanan. Tällainenkin harjoitus kuului homiletiikkaan, jonka suoritin. Mutta sillä keinoin ei näitä nimenomaisia homileettisia harjoituksia suoritettu.
Pidin opiskeluaikanani muistaakseni kymmenkunta opetuspuhetta liturgioissa. Sen jälkeen minulle on kertynyt pappina ollessani noin 250 kirjoitettua liturgian opetuspuhetta ja näiden lisäksi kaikki ne, joista en ole kirjoittanut kuin ranskalaisia viivoja pienelle paperilapulle. Eri esitelmiä ja muita puheita en ryhdy tässä tilanteessa edes laskemaan.
Voitin siis pelkoni ja nykyään pidän erittäin paljon siitä, että saan opettaa. En kyllä edelleenkään mene lautakunnan eteen pitämään yhtäkään opetuspuhetta. Siitä saatte olla varmoja.
Pitää nyt lohdutukseksi sanoa, että kirkkohistoria oli kyllä ihan mukava pääaine, jonka valintaa en kadu ollenkaan. Terveisiä isille Jarmo Hakkaraiselle ja Jukka Korpelalle.
